Kysyit autossa äidiltäsi: Miksi ihmeessä minun pitäisi opiskella koulussa uskontoa? Minähän tiedän, että maailmaa ei luotu seitsemässä päivässä, vaan se syntyi alkuräjähdyksessä miljardeja vuosia sitten.
Olisit hyvin voinut jatkaa tietäväsi myös, että ihminen, kuten kaikki muutkin elävät luontokappaleet ovat kehittyneet evoluution kautta vuosimiljoonien aikana, ja vielä paljon muutakin.
Autossa oli sen verran hulinaa, ja liikenne sen verran vilkasta että minun täytyi keskittyä ajamiseen ja saatoin vain kuunnella. Nyt, muutaman rauhallisemman päivän jälkeen koetan vastata kysymykseesi. Vastaus on – anteeksi – pitkähkö ja siksi pyydän sinulta kärsivällisyyttä.
JOHDANNOKSI: EVOLUUTIO JA ALKURÄJÄHDYS
Tänä vuonna [2020] vietettiin 3.5. luomakunnan sunnuntaita. Eri vuosina se osuu aina jollekin kesäkauden sunnuntaille. [Kirkkovuosikalenterissa on valittu jokaiselle kirkkovuoden sunnuntai- ja pyhäpäivälle adventista adventtiin teema ja sen mukaan raamatuntekstit Vanhasta Testamentista, psalmeista, Uudesta Testamentista ja Evankeliumeista]. Luomakunnan sunnuntain Vanhan Testamentin teksti ja usein myös saarnan aihe on Raamatun luomiskertomus. Opettaako siis kirkko, että maailma luotiin viikossa ja ihminen sen viimeisenä päivänä?
Kun Charles Darwin julkaisi evoluutioteorian v. 1855, tšekkiläinen augustinolaismunkki ja Tuomaksen luostarin johtaja, Gregor Mendel, teki perinnöllisyystieteellisiä kokeita Brnon kaupungissa, luostarinsa puutarhassa. Niiden tuloksena hän julkaisi v. 1866 Mendelin säännöt 1-3. Ne olivat perinnöllisyystieteen (genetiikan) lähtölaukaukset, selittivät miten ominaisuudet periytyvät, ja tekivät Mendelistä genetiikan eli perinnöllisyystieteen isän.
Entä alkuräjähdysteoria (Big Bang)? Sen esitti v. 1927 Georges Lamaître, belgialainen jesuiittapappi ja Louvainin Katolisen Yliopiston fysiikan professori. Kun hän myöhemmin esitteli teoriaansa paavi Pius XII:lle, tämä innostui siitä niin paljon, että Lamaîtren täytyi toppuutella – tämä on toistaiseksi vielä teoria josta kiistellään. Kosmologia [tiede, joka tutkii maailmankaikkeutta] hyväksyi alkuräjähdysteorian vasta v. 1964, kaksi vuotta ennen Lamaîtren kuolemaa.
Mendel ja Lamaître eivät tietenkään olisi voineet tehdä ja julkaista tutkimuksiaan kirkossa, joka olisi väittänyt Raamatun luomiskertomusta ainoaksi totuudeksi ja tuominnut evoluutio- ja alkuräjähdysteorian. Ainakaan katolinen kirkko ei siis opeta – ei opettanut edes 100…200 vuotta sitten – luomiskertomusta luonnontieteellisenä totuutena, tarkemmin, ei ole opettanut niin kauan kun tieteellistä tietoa näistä asioista on ylipäätään ollut olemassa. Silti tänään löytyy myös sellaisia kirkkoja, jotka opettavat luomiskertomusta tapahtuneena tosiasiana. Palaan näihin tuonnempana.
Mendel ja Lamaître eivät ole olleet mitenkään ainutkertaisia valopilkkuja kirkoissa, kristillisissä yliopistoissa ja luostareissa vuosisatojen aikana vaikuttaneiden lukemattomien tieteen- ja myös taiteentekijöiden joukossa. Mm. Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius oli yksi 1700-luvun loppupuolen edistyksellisimmistä taloustieteilijöistä ja modernin liberalismin edelläkävijä, joka kaiken muun ohella käynnisti isorokkorokotukset Ruotsi-Suomessa.
SIIS, MIKSI KIRKOSSA YHÄ SAARNATAAN RAAMATUN LUOMISKERTOMUSTA?
Miten on ymmärrettävissä, että Suomen kirkoissa vielä v. 2019 saarnataan luomakunnan sunnuntaina Mooseksen ensimmäisen kirjan luomiskertomuksesta? Lyhyempi selitys on, että Mooseksen kirja on antiikin juutalaisen ja kristillisen kulttuurihistorian dokumentti, jota on yhtä väärin ymmärtää luonnontieteen oppikirjana kuin Homeroksen Troijan sota ja Odysseuksen harharetkiä Kreikan historian oppikirjana.
Entä se pitempi selitys?
Tiedät varmaan näytelmäkirjailijoista suurimman, William Shakespearen.
Hänen ehkä esitetyin näytelmänsä, Romeon ja Julian ohella, on Richard III. Näytelmä kuvaa Englannin kuninkaan, Richard III:n (1452 – 1485), katkeruuden ja pahuuden ruumiillistumana. Historian tutkimus on kuitenkin osoittanut, että tämän Shakespearen näytelmän tuottama mielikuva vääristelee karkeasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti historiaa Yorkin sukua edustaneen Richard III:n maineen mustaamiseksi ja hänet tappaneen Tudorin kuningassuvun suosion tavoittelemiseksi. Jälkimmäisiä kannattikin mielistellä, he kun olivat vallassa Shakespearen aikana.
Kun tämä tiedetään, miten on ymmärrettävissä, että teattereissa yhä esitetään Shakespearen näytelmää Richard III? Pitäisikö vääryys korjata, näytelmä kieltää, vaiko kirjoittaa uudelleen vastaamaan historiallista totuutta? Et ehkä kuitenkaan kannattaisi sen enempää näytelmän kieltämistä kuin korjaamistakaan – en minäkään. Mutta miksi ei? Sen vuoksi, että sekä Englannin kuningas Richard III että Shakespearen näytelmä Richard III ovat molemmat historiaa, edellinen Englannin poliittista historiaa ja jälkimmäinen kulttuurihistoriaa. Kaikki aikaisempia ja vääriä käsityksiä korjaava uusi tieto kuningas Richard III:sta tulee tietenkin huomioida uusissa historiakirjoissa ja esityksissä. Mutta näytelmän, Richard III, korjaaminen tuhoaisi kulttuurihistoriaa. Kouluopetusta ajatellen sen paikka on kuitenkin kirjallisuuden, ilmaisutaidon ja englannin kielen, ei historian opetuksessa.
Mutta kuka oli William Shakespeare? Itse asiassa hänestä on niin vähän aikalaistietoa, että aina ajoittain joku akateemikko käynnistää uudestaan keskusteluun siitä onko hän ollut todellinen henkilö, ja jos on, onko hän itse kirjoittanut ensimmäistäkään näytelmää. Nehän ovat säilyneet ainoastaan muiden myöhemmin muistiin kirjoittamista palasista koottuina. Vastaavia epäilyksiä on esitetty Jeesus Nasaretilaisen olemassaolosta ja sanomisista. Vaikka Jeesus eli 1500 vuotta ennen Shakespearea, hänen elämästään on kuitenkin säilynyt aikalaistietoa monin verroin enemmän kuin Shakespearesta. Mielestäni epäilyt historiallisesta olemassaolosta ovat molempien kohdalla absurdeja. Kumpikin jätti poikkeukselliset jäljet lähimmäisiinsä ja vuosisatojen kuluessa ne ovat vain vahvistuneet ja levinneet yli maailman – ihmismieliin, kieleen, kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Jos et voi uskoa Shakespearen tai Jeesuksen olleen olemassa, kenen vuosisatoja sitten eläneen ihmisen olemassaoloon voit uskoa, tai paremmin, mitä se, että joku on ollut olemassa, ylipäätään tarkoittaa?
MISTÄ RAAMATTU ON OIKEIN KOTOISIN?
Joukko oppineita kirkkoisiä oli 300-luvulle tultaessa valikoinut ja karsinut lukuisista juutalaisten ja varhaiskristittyjen kirjoituksista kokoelman, joista muotoutui Raamattu, ensin sen Uusi ja sitten Vanha Testamentti. He pyrkivät sisällyttämään tähän Raamatun kirjojen kokoelmaan – kaanoniin – kaiken sen materiaalin, joka sisälsi itsenäistä ja alkuperäistä aineistoa, ja koettivat asetella ne johdonmukaiseen järjestykseen. Pois he jättivät Vanhasta Testamentista mm. monta juutalaista henkilöhistoriaa ja Uudesta Testamentista mm. kuusi ’evankeliumia’, jotka oli ilmeisesti kirjoitettu myöhemmin neljän vanhimman evankeliumin pohjalta. Jälkimmäiset on kuitenkin julkaistu erikseen nk. Apogryfikirjojen kokoelmana – myös suomeksi.
Aleksandrian piispa ja kirkkoisä Athanasios Suuri [vaikutti jo nuorena Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa v. 325 kristittyjen kirkkojen yhteisen uskontunnustuksen muotoutumiseen] lukitsi Uuden Testamentin kaanonin – siihen sisällytettävät neljä evankeliumia, Apostolien teot, 21 kirjettä ja Johanneksen ilmestyksen – v. 367. Aivan ilmeisesti kirkkoisät kuitenkin ymmärsivät, että näiden sisältöjä tullaan tarkistamaan myös tulevaisuudessa, koska heidän käytössään olleet tekstit olivat kulkeneet kädestä käteen ja kopioitu kerta toisensa jälkeen. Myöhempi arkeologinen ja lähdekriittinen tutkimus onkin löytänyt, kääntänyt nykykielille ja ottanut käyttöön useita alkuperäisimpiä lähdetekstejä kuin mitä kirkkoisillä oli 300-luvulla käytössään. Tällaisia löytöjä on tehty meidän päiviimme saakka, ja tehtäneen vielä tulevaisuudessakin. Esimerkiksi nk. Kuolleen meren kääröt (Qumranin tekstit), jotka ovat peräisin 300-luvulta eKr. 100-luvulle jKr., löydettiin 1940- ja -50-luvuilla, ja niiltä löytyy lukuisia Hepreaksi ja Arameaksi kirjoitettuja jaksoja Vanhasta Testamentista Luomiskertomuksesta Jesajan ja Hesekielin kirjoihin.
Ensimmäiset kansankieliset Raamatut käännettiin latinasta vasta tuhat vuotta myöhemmin. Jo 1500 luvulla Martti Luther kuitenkin käänsi Raamatun Saksaksi käyttäen aikansa vanhimpia kreikan- ja hebreankielisisiä lähdetekstejä. Sittemmin on tehty satoja uusia ja eri kielisiä käännöksiä samalla kun antiikin kielten tutkimus on edistynyt ja löytänyt aiempia alkuperäisempiä lähdetekstejä. Niinpä aikaisemmista raamatunkäännöksistä on löytynyt lukuisia asia-, käännös- ja tulkintavirheitä. Jeesuksen omia alkuperäisiä sanoja on myös spekuloitu, koska hän itse puhui arameaa, mutta kirjoitettuna niitä löytyy vain kreikaksi käännettyinä [poikkeuksena Matt. 27:46, Eeli, eeli, lama sabaktani]. Raamatun tekstejä onkin korjattu vuosisadasta toiseen vastaamaan kullakin hetkellä parhaan tiedon ja ymmärryksen mukaisesti niiden alkuperäisintä sisältöä ja tarkoitusta. Niinpä meidän nykyinen v. 1992 Raamattumme perustuu lukuisissa kohdissa alkuperäisempiin lähteisiin kuin esim. v. 1776 Raamattu, Mikael Agricolan v. 1548 kääntämästä Se Wsi Testamentista puhumattakaan.
Kirkkoisien suureksi ansioksi on mielestäni laskettava se, että he eivät edes yrittäneet muokata irrallisista kirjoista ja kirjeistä yhtä, johdonmukaista ja aukotonta kertomusta. Sellainen olisi väistämättä hävittänyt tai vääristänyt valtaosan alkuperäisteksteistä. Sen sijaan he jättivät niiden sisältöjen erot ja ristiriitaisuudet, kyseenalaisuudet, hämmennystä ja tyrmistystäkin aiheuttavat kohdat sellaisenaan lukijoiden ja tutkijoiden, filosofien ja taiteilijoiden pohdittavaksi, tulkittavaksi ja ymmärrettäväksi.
Sadoista eri aikoina ja eri kielillä tehdyistä raamatunkäännöksistä latinankielinen Vulgata (v. 420), ja englanninkielinen King James’n Raamattu (v. 1611) saavuttivat aikanaan sellaisen aseman, että monilla oppineillakin on ollut vaikeuksia pitää mielessään, että niitä ei ole saneltu sanasta sanaan taivaasta. Ensimmäisen käänsi kirkkoisä Hieronymus kreikan ja hebreankielisistä lähtöteksteistä, ja jälkimmäinen on Englannin kuningas James I:n (suom. Jaakko I) asettaman käännöskomitean työn tulos. Vulgatan tekstin ymmärtäminen edellyttää klassisen latinan hallintaa – mikä 1700 luvulle saakka kuului Länsi-Euroopassa akateemiseen perussivistykseen. King James’n Raamattu on puolestaan Shakespearen näytelmien vertainen kirjallinen mestariteos. Sen lukeminen ymmärryksellä vaatii kuitenkin enemmän kielellistä sivistystä kuin mitä suurella enemmistöllä nykypäivän englanninkielistä väestöä on. Molemmat sisälsivät myös runsaasti niin asia- kuin käännösvirheitäkin, jotka myöhempi tutkimus on osoittanut. Molemmista on myös tehty myöhemmin useita asiallisesti korjattuja painoksia, joiden kirjoitustyyli ja kieli on kuitenkin säilytetty mahdollisimman alkuperäisenä.
Vaikka Raamattu on toisella vuosituhannella käännetty sadoille eri kielille sekä useille niistä lukuisia kertoja uudelleen päivittäen [esim. suomeksi koko Raamattu kahdeksan kertaa ja Uusi Testamentti lisäksi kolme kertaa], kaikki katolisten, ortodoksien, luterilaisten, anglikaanien ja muiden protestanttisten kirkkojen hyväksymät Raamatut sisältävät keskenään samat luvut – muutamia vain katolisten ja ortodoksien käyttämän Vanhan Testamentin lukuja lukuun ottamatta. Lisäksi ne vastaavat toisiaan tarkoin myös jokaisen luvun ja jakeen osalta. Uuden Testamentissa käytössä oleva numerointi on peräisin alkuperäisen kreikankielisen tekstin v. 1551 painoksesta. Valitsin siitä kokeeksi kohdan Ap.t.26: jakeet 30-32, ja vertasin niiden sisältöä aiemmin mainittuun King James’n Raamattuun, 1611, sekä seuraaviin viimeaikaisiin raamatunkäännöksiin, New Testament [Good News for Modern Man] 1966, Das Neue Testament [Living Stream Ministry] 2010, Nya Testament [Bibelkommissionens utgåva] 1981, Uusi Testamentti nykysuomeksi [Sisälähetysseura], 1972 sekä Kirkkoraamattu, 1992. Ja tosiaan, Ap.t.26:30-32 tekstit vastasivat täsmälleen toisiaan.
VASTA PALJON MYÖHEMMIN TULIVAT KREATIONISTIT
Erityisesti Amerikan protestanttiset kirkot ovat nykyisin jakautuneet jyrkästi liberaaleihin ja fundamentalistisiin. Esim. Pohjois-Amerikan luterilaisista kirkoista suurempi, ELCA, kuuluu edellisiin, pienempi LCMS (nk. Missourin Synodi) jälkimmäisiin. Toisin kuin esimerkiksi Englannin Anglikaaninen kirkko sekä Euroopan Luterilaiset ja muut protestanttiset kirkot, LCMS sekä useat protestanttiset kirkot Amerikassa eivät ole hyväksyneet 1800-1900-lukujen luonnontieteiden tuloksia, vaan uskovat että Raamatun luomiskertomus on aikataulua myöten täsmällinen kuvaus fyysisen maailmankaikkeuden ja biologisen luomakunnan synnystä. He käyttävät mieluiten King James’n raamatunkäännöstä, jonka arkaaisuus antaa arvovaltaa, ja vaikeatajuisuus tilaa sanan selittäjille. Heillä on seuraajia Afrikassa ja Aasiassa sekä eräissä pienemmissä lahkoissa Euroopassa ja Suomessakin. Heidän oppiaan maailman synnystä ja luomakunnan kehityksestä kutsutaan kreationismiksi, ja on hyvä tietää, että kreationismi ei oppirakennelmana suinkaan edusta alkukristillisyyttä, vaan on saanut alkunsa evoluutioteorian vastaisesta liikkeestä 1920-luvulla ja nykyisen muotonsa irlantilaisen John Whitcomben ja amerikkalaisen Henry Morrisin kirjassa Genesis Flood (1961). Kreationistit jakavat ehdottomia käsityksiään mielellään muillekin, joten heitä hyväksikäyttäen saa esim. TV:n keskusteluohjelmiin räväköitä yhteenottoja. Kreationistia vastapäätä pöydän toiselle puolelle istutetaan omasta asiastaan yhtä varma uusateistinen kosmologi tai evoluutiobiologi, keskustelua johtaa pöydän päästä omassa erinomaisuudessaan kylpevä juontaja, ja kaikki kolme johdattelevat tietämätöntä kuulijaa käsitykseen, että kreationismi on kristinuskoa ja kristityt kreationisteja.
Fiksumminkin asioista voidaan keskustella. V. 2004 piispa Juha Pihkala ja avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja julkaisivat keskustelukirjan, Nurkkaan ajettu Jumala?, sekä v. 2010 uuden, Tiedän uskovani, uskon tietäväni. He tekivät myös samanaiheisen keskusteluohjelman TV-2:lle. Vaikka Juha Pihkala on vakaa luterilainen eikä Valtaoja tunnusta mitään uskontoa, keskustelu sekä kirjassa että TV:ssä oli kahden sivistyneen, toisiaan kuuntelevan ja kunnioittavan ihmisen totuutta etsivää vuoropuhelua. Kirjoja myytiin paljon, TV-keskustelu keräsi runsaasti katsojamäärän ja molemmat keräsivät kiitoksia ja palkintoja.
HELLUNTAI OLI KIRKON ALKURÄJÄHDYS
Mikään edellä kirjoittamastani ei osoita Jeesusta ihmisten keskelle syntyneeksi Jumalan pojaksi. Olen kertonut vain siitä, miten Raamattu on syntynyt, mitä se nykyisen katolisen ja eurooppalaisten protestanttisten kirkkojen mukaan on, mitä ei.
Kuka Jeesus sitten oli? Tämän ymmärtämiselle kriittinen tapahtuma ei ole kaunis joulukertomus (Luuk. 2:1-20), jonka todellisuuspohjaa on mahdotonta arvioida, eikä sillä ole väliäkään. Markuksen ja Johanneksen evankeliumit eivät kerro Jeesuksen syntymästä, lapsuudesta ja nuoruudesta mitään, eikä näistä vaiheista ole mainintoja Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien lisäksi muuallakaan Uuden Testamentin kirjoissa.
Kristillisen kirkon syntymisen, liikkeellelähdön ja maailmanvalloituksen kriittinen tapahtuma oli helluntai. Vähän toista kuukautta aikaisemmin Jeesuksen entisten opetuslasten ja tulevien apostolien parin kolmen vuoden ajan seuraama opettaja oli otettu kiinni ja teloitettu, juutalaisten uskonnollisten johtajien jumalanpilkasta syyttämänä ja roomalaisen viranomaisen tuomitsemana. Kuolemantuomiot olivat yleisiä ja Jeesuksesta hetkeksi innostunut kansa alkoi jo unohtaa. Pelokkaista ja pieniin ryhmiin hajautuneista opetuslapsista viranomaiset eivät kiinnostuneet. Nämä olivat lähteneet pettyneinä ja surullisina tutkailemaan mahdollisuuksiaan palata aikaisempaan elämäänsä tai aloittamaan mahdollisimman tuntemattomana uutta – kunnes tuli tuo ensimmäinen helluntai.
Apostolien tekojen todennäköisen kirjoittajan, Luukkaan [siviiliammatiltaan lääkäri], kertomusta Pyhän Hengen laskeutumisesta tulisina kielinä apostolien päälle (Ap.t. 2:1-47) voi toki kummeksua ja kyseenalaistaa. Se on kuitenkin ainoa selostus tapahtumasta, jonka on täytynyt olla jokseenkin järisyttävä. Ensin se voimaannutti tämän pienen joukon piilottelevia kalastajamiehiä ja kylien naisia, ja sitten lähetti heidät ulos juutalaisten helluntaijuhlaa viettämään kokoontuneen kansanjoukon keskelle kertomaan mitä heidän tuntemansa Jeesus oli sanonut ja tehnyt, vaatinut ja luvannut. Viesti alkoi tarttua heistä sekä myöhemmin heidän seuraajistaan eteenpäin, ehtymättä kuin pandemia. Helluntai oli kirkon Big Bang. Mitä siitä seurasi ei enää ole mielipidekysymys tai ’uskon asia’, vaan länsimaiden historian keskeinen johtoteema. Me tiedämme ihan tieteellisessäkin mielessä mitä alkuräjähdyksestä ja mitä ensimmäisestä helluntaista seurasi, vaikka kummastakaan me emme osaa selittää mistä ja miten ne tulivat.
Apostolit eivät lähteneet lietsomaan muukalaisvihaa, päinvastoin Paavali julisti ensimmäisenä maailmassa kaikki ihmiset yhdenvertaisiksi (Gal. 3:28), kaikkia kutsuttiin mukaan ja kynnyksen alentamiseksi apostolit luopuivat juutalaisuuden ehdottomista vaatimuksista [kipakan sisäisen väittelyn jälkeen! Ympärileikkaus (Room. 2:24-29), sianliha (Kor. 8:1-13), sapattisäännöt (Kol. 2:16), jne.]. He eivät myöskään koonneet, varustaneet tai innoittaneet taistelujoukkoja [kuten monet myöhemmät seuraajansa], vaan lähtivät kevein varustein, yksin ja kaksin vaeltamaan tunnetun maailman eri ilmansuuntiin, puhumaan toreilla, parantamaan sairaita, organisoimaan paikallisia seurakuntia ja kirjoittamaan näille tilanteiden vaatimia lyhyempiä ja pidempiä paimenkirjeitä. Läheskään kaikki eivät katsoneet heidän työtään hyvällä. Tiettävästi vain yksi heistä, Johannes, kuoli luonnollisen kuoleman.
Apostoleista kirjallisesti tuotteliain oli kuitenkin Paavali, joka ei koskaan tavannut Jeesusta tämän eläessä, mutta kohtasi hänet ja oman helluntainsa joitakin vuosia myöhemmin tiellä matkallaan Damaskokseen (Ap.t. 9:3-19). Paavali, joka vielä silloin oli Saulus, oli koulusivistyksen saanut fariseus, luki ja kirjoitti aramean lisäksi hepreaa ja kreikkaa. Rooman kansalaiseksi syntyneenä [joita oli vain pieni vähemmistö Rooman valtakunnan väestöstä] hän oli oikeudellisesti eritysasemassa. Hän ja Luukas [josta henkilönä kuitenkin tiedetään paljon vähemmän] olivat alussa Jeesuksen seuraajista ainoat, jotka eivät kuuluneet alimpiin yhteiskuntaluokkiin. He työskentelivät ajoittain yhdessä, tunsivat toisensa hyvin, kirjoittivat yhteensä puolet kirkkoisien kolme vuosisataa myöhemmin Uuden Testamentin kaanoniin sisällyttämistä teksteistä, joten heidän vaikutuksensa kristinuskon leviämiseen ja muotoutumiseen on ainutkertaisen merkittävä.
Vain poikkeuksellisesti apostolit puhuivat yhteiskunnan ylempien kerrosten edustajille [Filippos etiopialaiselle hoviherralle, Ap.t. 8:26-40]. Useiimiten kohdeyleisöt olivat kansanihmisiä, vapaita ja orjia, naisia yhtä hyvin kuin miehiäkin. Yhteiskunnan ylemmille portaille tieto Jeesus-uskosta tihkui alhaaltapäin ja reaktiot vaihtelivat seurakuntiin liittymisestä poliisitoimien käynnistämiseen. Kristityt olivat harvoin väkivallan tekijöitä, sitäkin useammin kohteita. Sirkukset tarvitsivat ohjelmaa ja kristittyjä sai gladiaattoreiden ja leijonien silvottavaksi lähempää, halvemmalla ja helpommin kuin barbaarivankeja.
Tämä vaihe jatkui toistakymmentä sukupolvea, kunnes kristittyjen määrä kasvoi niin suureksi, että Rooman keisari Konstantinus Suuri katsoi viisaammaksi laillistaa kristinuskon v. 313 ja Theodosius Suuri julisti sen valtionuskonnoksi v. 390. Uusi asema muutti Kirkon ja kristittyjen elämän niin hyvässä kuin pahassakin. He saivat nyt rakentaa kirkkoja [näitä 400-500 luvuilla rakennettuja ensimmäisen sukupolven kirkkoja ja kastekappeleita on säilynyt hyväkuntoisina useita mm. Ravennassa, Italiassa] sekä opettaa ja kertoa avoimesti uskonnostaan. Samalla kuitenkin keisarit ja vähäisemmätkin maallisen vallan haltijat alkoivat myös puuttua Kirkon asioihin omien poliittisten tarkoitustensa edistämiseksi [kuten he ovat tehneet tähän päivään saakka], ja myös Kirkon vallanpitäjille alkoi avautua mahdollisuuksia korruptioon, väkivallan käyttöön ja rikkauksien kokoamiseen.
TÄSTÄ ALKOIVAT KIRKOLLE JA KRISTITYILLE AIVAN UUDENLAISET VAIHEET
Keisari Diocletianus oli jakanut Rooman Imperiumin v. 293 hallinnollisesti Läntiseen [latinalaiseen) ja Itäiseen (kreikkalaiseen) osaan ja Konstantinus Suuri siirsi hallintokaupunkinsa Itä-Rooman pääkaupunkiin, Konstantinopoliin.
Länsi-Roomassa Kristinusko ehti vaikuttaa valtionuskontona vain 86 vuotta ennen valtakunnan luhistumista ja hajoamista lukuisiksi, valtasuhteiltaan nopeasti muuttuviksi pieniksi ja keskisuuriksi ruhtinaskunniksi. Kirkko ei voinut enää perustaa valtaansa kaikkivoivan valtion varaan, vaan sen täytyi rakentaa oma itsenäinen, maallisista ruhtinaista ja valtioista mahdollisimman riippumaton aluehallinto, valtahierarkia, ansaintalogiikka, byrokratia ja lainsäädäntö – olemassaolonsa oikeutus ja rakenteet. Katolinen kirkko onnistui kuin onnistuikin erityisesti paavi Leo I Suuren johdolla 400-luvulla ja paavi Gregorius Suuren johdolla 600 luvun alussa rakentamaan hengellisen Rooman imperiumin maallisen Rooman imperiumin raunioille. Nyt, kolmannen vuosituhannen alussa Katolisen kirkon 1,25 miljardia jäsentä, miljoona työntekijää, 5353 hiippakuntaa ja 222 tuhatta seurakuntaa tekevät siitä maailman suurimman ylikansallisen organisaation.
Itä-Rooma eli Bysantin valtakunta, pääkaupunkinaan Konstantinopoli, luhistui lopullisesti vasta 950 (!) vuotta Länsi-Rooman jälkeen. Niinpä Bysantin kirkko säilytti siellä asemansa – ja vastaavasti riippuvuutensa – valtionkirkkona kymmenen kertaa läntistä kirkkoa kauemmin. Lännen Katolisen kirkon [suhteellinen] itsenäisyys ja riippumattomuus sekä ajassa että tilassa vaihtuvista valtiollisista vallanpitäjistä ja vastaavasti Idän Ortodoksisen kirkon suuri riippuvuus vallassaolijoista selittävät paljon näiden kirkkojen ajautumisesta eroon toisistaan ensimmäisellä jo vuosituhannella. Vaikka Kirkko jakautui muodollisesti Lännen Katoliseksi ja Idän Ortodoksikirkoksi vasta Suuressa Skismassa v. 1054, Lännen ja Idän kirkot olivat tuolloin kehittyneet kovin erilaisissa olosuhteissa ja sen vuoksi eri suuntiin jo 570 vuoden ajan – nykyisin kai sanottaisiin ’kasvaneet erilleen’.
Toisen vuosituhannen ensimmäiset 500 vuotta olivat Katolisen kirkon suurimman mahdin aikaa: paavit kävivät sotia, nimittivät ja erottivat kuninkaita [kärsivät myös vastaiskuja, kuten paavien Avignonin vankeus 1309-1377], ja kirkko rakensi suurimmat ja kauneimmat katedraalinsa, perusti luostareita ja yliopistoja sekä johti Euroopan tieteitä ja taiteita, jokseenkin kaikkea korkeakulttuuria. Suuret vastaiskut tulivat 1500-luvulla, jolloin Pohjois-Saksa, Skandinavia, Englanti ja osia Alankomaista sekä Sveitsistä irtautui paavin vallasta. 1600-luvun suuret uskonsodat vahvistivat eron lopulliseksi.
On hyvin vaikeaa kuvitella, kuinka Lännen uskonpuhdistuksia vastaavia uskonnollisia liikkeitä olisi voinut syntyä Idän kirkon piirissä. Lännessä 1500-luvulla syntyneet luterilaiset, anglikaani– ja reformoidut kirkot eivät saaneet pelkästään maallisen vallan hyväksyntää, vaan nousivat paavien vallankäyttöön ja katolisen kirkon rahastamiseen kyllästyneiden maallisten vallanpitäjien erityiseen suosioon. Idässä Venäjä valtio ja ortodoksinen kirkko muodostivat 1900-luvun alkuun saakka murtamattoman yhteisrintaman. Islamin valtaamassa Pohjois-Afrikassa, Lähi-Idässä ja Balkanilla ortodoksikirkko joutui sinnittelemään valtauskontoa edustavan valtion vaihetelevan mielivallan alla.
Kolmannen vuosituhannen alkaessa maailmassa on yhteensä n. 2000 miljoonaa itsensä kristityksi tunnustavaa. Ylivoimaisesti eniten on katolisia, 1250 miljoonaa, protestantteja on yhteensä 456 miljoonaa, heistä reformoituja on 100, anglikaaneja 85, metodisteja 80, luterilaisia 75, helluntailaisia 68 ja baptisteja 48 miljoonaa, ortodokseja on 230 miljoonaa sekä näiden lisäksi on lukuisia pienempiä kristillisiä kirkkokuntia Lähi-Idässä, Pohjois-Afrikassa ja Intiassa, joista muutamat ovat hyvinkin vanhoja.
_______________________________________________________________
Miksi siis osallistuisit uskonnon opetukseen? Aivan samasta syystä kuin muidenkin aineiden opetukseen, ensin tietääksesi ja sitten ymmärtääksesi mistä me tulemme, keitä me olemme ja minne me olemme menossa. Ilman tietoa sinä kuljet sinne pimeässä.
