Alkuräjähdys, Jeesus ja Shakespeare

Kysyit autossa äidiltäsi: Miksi ihmeessä minun pitäisi opiskella koulussa uskontoa?  Minähän tiedän, että maailmaa ei luotu seitsemässä päivässä, vaan se syntyi alkuräjähdyksessä miljardeja vuosia sitten.

Olisit hyvin voinut jatkaa tietäväsi myös, että ihminen, kuten kaikki muutkin elävävät luontokappaleet ovat kehittyneet evoluution kautta vuosimiljoonien aikana, ja vielä paljon muutakin.

Autossa oli sen verran hulinaa, ja liikenne sen verran vilkasta että minun täytyi keskittyä ajamiseen ja saatoin vain kuunnella.  Nyt, muutaman rauhallisemman päivän jälkeen koetan vastata kysymykseesi.  Vastaus on – anteeksi – pitkähkö ja siksi pyydän sinulta kärsivällisyyttä.

EVOLUUTIO JA ALKURÄJÄHDYS

Muutama viikko sitten oli kirkkovuosikalenterissa nk. luomakunnan sunnuntai.  Sen teksti ja saarnan aihe oli juuri Raamatun luomiskertomus.  Opettaako siis kirkko, että maailma luotiin viikossa ja ihminen sen viimeisenä päivänä?

Kun Charles Darwin julkaisi evoluutioteorian v. 1855, tsekkiläinen augustinolaismunkki ja Tuomaksen luostarin johtaja, Gregor Mendel teki perinnöllisyystieteellisiä kokeita Brnon kaupungissa, luostarinsa puutarhassa.  Niiden tuloksena hän julkaisi v. 1866 Mendelin säännöt 1-3.  Ne olivat perinnöllisyystieteen (genetiikan) lähtölaukaukset, selittivät miten evoluutio toimii ja tekivät Mendelistä ’genetiikan isän.

Entä alkuräjähdysteoria (Big Bang)?  Sen esitti v. 1927, Georges Lamaître, belgialainen jesuiittapappi ja Louvainin Katolisen Yliopiston fysiikan professori.  Kun hän myöhemmin esitteli teoriaansa paavi Pius XII:lle, tämä innostui siitä niin paljon että Lamaîtren täytyi toppuutella – tämä on vasta teoria josta vielä kiistellään.  Kosmologia [tiede, joka tutkii maailmankaikkeutta] hyväksyi alkuräjähdysteorian vasta v. 1964, kaksi vuotta ennen Lamaîtren kuolemaa.

Mendel ja Lamaître eivät tietenkään olisi voineet tehdä ja julkaista tutkimuksiaan kirkossa, joka olisi väittänyt Raamatun luomiskertomusta ainoaksi totuudeksi ja tuominnut evoluutio- ja alkuräjähdysteorian.  Ainakaan katolinen kirkko ei siis opeta – ei opettanut edes 100 – 200 vuotta sitten – luomiskertomusta luonnontieteellisenä totuutena – tarkemmin, ei ole opettanut niin kauan kun tieteellistä tietoa näistä asioista on ollut olemassa.  Silti tänään löytyy kuitenkin myös sellaisia kristillisiä kirkkoja, jotka opettavat luomiskertomusta tieteellisenä totuutena.  Palaan näihin tuonnempana.

Mendel ja Lamaître eivät ole mitenkään ainutkertaisia valopilkkuja kirkoissa, kristillisissä yliopistoissa ja luostareissa vuosisatojen aikana vaikuttaneiden lukemattomien tieteen- ja myös taiteentekijöiden joukossa.  Mm. Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius oli yksi 1700-luvun loppupuolen edistyksellisimmistä taloustieteilijöistä ja modernin liberalismin edelläkävijä, joka kaiken muun ohella käynnisti isorokkorokotukset Ruotsi-Suomessa.

SIIS, MIKSI KIRKOSSA YHÄ SAARNATAAN RAAMATUN LUOMISKERTOMUSTA?

Miten on ymmärrettävissä, että Suomenkin kirkoissa vielä v. 2019 saarnataan kesän keskellä luomakunnan sunnuntaina Mooseksen ensimmäisen kirjan luomiskertomusta.  Lyhyempi selitys on, että Mooseksen kirja on antiikin juutalaisen ja kristillisen kultuurihistorian dokumentti, jota on yhtä väärin ymmärtää luonnontieteen oppikirjana kuin Homeroksen Odysseuksen harharetkiä Kreikan historian oppikirjana.

Entä se pitempi selitys?

Tiedät varmasti näytelmäkirjailijoista suurimman, Shakespearen.

Hänen ehkä esitetyin näytelmänsä, Romeon ja Julian ohella, on Richard III.  Näytelmä esittää Englannin kuninkaan, Richard III:n (1452 – 1485), katkeruuden ja pahuuden ruumiillistumana.  Historian tutkimus on kuitenkin osoittanut, että tämän Shakespearen näytelmän tuottama mielikuva vääristelee karkeasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti historiaa Yorkin sukua edustaneen Richard III:n maineen mustaamiseksi ja hänet tappaneen Tudorin kuningassuvun suosion hakemiseksi.  Jälkimmäisiä kannatti mielistellä, he kun olivat vallassa Shakespearen aikana.

Kun tämä tiedetään, miten on ymmärrettävissä että teattereissa yhä esitetään esitetään Shakespearen näytelmää Richard III?  Pitäisikö vääryys korjata, näytelmä kieltää, vaiko kirjoittaa uudelleen vastaamaan historiallista totuutta?  Et ehkä kuitenkaan kannattaisi senenempää näytelmän kieltämistä kuin korjaamistakaan – kuten en minäkään.  Mutta miksi ei?  Sen vuoksi, että sekä Englannin kuningas Richard III että Shakespearen näytelmä Richard III ovat molemmat historiaa, edellinen Englannin poliittista historiaa ja jälkimmäinen kulttuurihistoriaa.  Näytelmän korjaaminen tuhoaisi jälkimmäisen. Kouluopetusta ajatellen sen paikka on kirjallisuuden, ilmaisutaidon ja englanninkielen, mutta ei historian opetuksessa.

Entä kuka oli William Shakespeare?  Itse asiassa hänestä on niin vähän aikalaistietoa, että aina ajottain joku akateemikko nostaa kysymyksen siitä onko hän ollut todellinen henkilö, ja jos on, onko hän itse kirjoittanut ensimmäistäkään näytelmää.  Nehän ovat säilyneet ainoastaan muiden myöhemmin muistiin kirjoittamista palasista koottuina.  Aivan samoja epäilyksiä on esitetty Jeesus Nasaretilaisen olemassaolosta ja sanomisista.  Vaikka Jeesus eli 1500 vuotta ennen Shakespearea, hänen elämästään on kuitenkin säilynyt aikalaistietoa monin verroin enemmän kuin Shakespearesta.  Mielestäni epäilyt historiallisesta olemassaolosta ovat molempien kohdalla kuitenkin absurdeja.  Kumpikin jätti poikkeukselliset jäljet lähimmäisiinsä ja vuosisatojen kuluessa ne ovat vain vahvistuneet ja levinneet yli maailman – ihmisiin, kieleen, kulttuuriin ja yhteiskuntaan.  Jos et voi uskoa Shakespearen tai Jeesuksen olleen olemassa, kenen kauan sitten eläneen ihmisen olemassaoloon voit uskoa, tai paremmin, mitä se, että joku on ollut olemassa, ylipäätään tarkoittaa?

MISTÄ RAAMATTU ON OIKEIN KOTOISIN?

Joukko oppineita kirkkoisiä kokosi Raamatun 300-luvun lopulla valikoiden ja karsien lukuisista juutalaisten ja varhaiskristittyjen kirjoituksista.  He pyrkivät ottamaan mukaan Raamatun kirjojen kokoelmaan – kaanoniin – kaiken sen materiaalin joka  sisälsi itsenäistä ja alkuperäistä aineistoa ja koettivat asetella ne jotenkin loogiseen järjestykseen.  Pois he jättivät mm. monta juutalaisten henkilöhistoriaa Vanhasta Testamentista  ja ’evankeliumia’ jotka oli kirjoitettu myöhemmin neljän vanhimman evankeliumin pohjalta Uudesta Testamentista.  Jälkimmäiset on kuitenkin julkaistu erikseen nk. Apogryfikirjojen kokoelmana – myös suomeksi.  Katolisten, ortodoksien, luterilaisten, anglikaanien ja muiden protestanttien Raamatut sisältävät keskenään samat luvut – muutamia vain katolisten ja ortodoksien käyttämän Vanhan Testamentin lukuja lukuunottamatta.  Kirkkoisät lukitsivat Raamatun kaanonin  – siihen sisällytettävät neljä evankeliumia, Apostolien teot, 21 kirjettä ja Johanneksen ilmestyksen – v. 367, mutta he aivan ilmeisesti myös ymmärsivät, että näiden sisältöjä joudutaan tulevaisuudessa tarkistamaan, koska heidän käytössään olleet tekstit olivat kulkeneet kädestä käteen ja kopioitu kerta toisensa jälkeen.  Myöhempi arkeologinen ja lähdekriittinen tutkimus onkin löytänyt, kääntänyt nykykielille ja ottanut käyttöön useita alkuperäisimpiä lähdetekstejä kuin mitä kirkkoisillä oli 300-luvulla käytössään.

Ensimmäiset kansankieliset Raamatut käännettiin latinasta vasta tuhat vuotta myöhemmin.  Jo 1500 luvulla Luther kuitenkin käänsi raamatun Saksaksi käyttäen aikansa vanhimpia kreikan- ja hebreankielisisiä lähdetekstejä.  Sittemmin on tehty satoja uusia ja eri kielisiä käännöksiä samalla kun antiikin kielten tutkimus on edistynyt ja löytänyt aiempia alkuperäisempiä lähdetekstejä.  Niinpä aikaisemmista Raamatunkäännöksistä on löytynyt lukuisia asia-, käännös- ja tulkintavirheitä.  Jonkinverran on spekuloitu myös Jeesuksen omia alkuperäisiä sanoja, koska hän itse puhui arameaa, mutta kirjoitettuna niitä löytyy vain kreikaksi käännettyinä [poikkeuksena Matt. 27:46, Eeli, eeli, lama sabaktani].  Raamatun tekstejä onkin korjattu vuosisadasta toiseen vastaamaan kullakin hetkellä parhaan tiedon ja ymmärryksen mukaisesti niiden alkuperäisintä sisältöä ja tarkoitusta.  Niinpä meidän nykyinen v. 1992 Raamattumme perustuu lukuisissa kohdissa alkuperäisempiin lähteisiin kuin esim. v. 1776 Raamattu, Agricolan v. 1548 Uudesta Testamentista puhumattakaan.

Kirkkoisien suurimmaksi ansioksi on mielestäni laskettava se, että he eivät edes yrittäneet muokata irrallisista kirjoista ja kirjeistä yhtä, johdonmukaista ja aukotonta kertomusta.  Sellainen olisi väistämättä hävittänyt tai vääristänyt valtaosan alkuperäisteksteistä.  Sensijaan he jättivät näiden sisältöjen erot ja ristiriitaisuudet, kyseenalaisuudet, hämmennystä ja tyrmistystäkin aiheuttavat kohdat sellaisenaan lukijoiden ja tutkijoiden, filosofien ja taiteilijoiden pohdittavaksi, tulkittavaksi ja ymmärrettäväksi. 

Sadoista eri aikoina ja eri kielillä tehdyistä raamatunkäännöksistä latinankielinen Vulgata (v. 420), ja englanninkielinen King James’n Raamattu (v. 1611) saavuttivat aikanaan sellaisen aseman, että monilla oppineillakin on ollut vaikeuksia pitää mielessään, että niitä ei ole saneltu sanasta sanaan taivaasta.  Ensimmäisen käänsi kirkkoisä Hieronymus kreikan ja hebreankielisistä lähtöteksteistä, ja jälkimmäinen on Englannin kuningas James I:n (suom. Jaakko I) asettaman käännöskomitean työn tulos.  Vulgatan tekstin ymmärtäminen edellyttää klassisen latinan hallintaa – mikä 1700 luvulle saakka kuului Länsi-Euroopassa akateemiseen perussivistykseen.  King James’n Raamattu on puolestaan Shakespearen näytelmien vertainen kirjallinen mestariteos.  Sen lukeminen ymmärryksellä vaatii kuitenkin enemmän kielellistä sivistystä kuin mitä suurella enemmistöllä nykypäivän englanninkielistä väestöä on.  Molemmat sisältävät myös runsaasti niin asia- kuin käännösvirheitäkin, jotka myöhempi tutkimus on osoittanut.

SITTEN TULIVAT KREATIONISTIT

Erityisesti Amerikan protestanttiset kirkot ovat nykyisin jakautuneet jyrkästi liberaaleihin ja fundamentalistisiin.  Esim. Pohjois-Amerikan luterilaisista kirkoista suurempi, ELCA, kuuluu edellisiin, pienempi LCMS (nk. Missourin Synodi) jälkimmäisiin.  Toisin kuin esimerkiksi Englannin Anglikaaninen kirkko sekä Euroopan Luterilaiset ja muut protestanttiset kirkot, LCMS sekä useat protestanttiset kirkot Amerikassa eivät ole hyväksyneet 1800-1900-lukujen luonnontieteiden tuloksia, vaan uskovat että Raamatun luomiskertomus on aikataulua myöten täsmällinen kuvaus fyysisen ja biologisen luomakunnan synnystä.  He käyttävät mieluiten King James’n raamatunkäännöstä, jonka arkaaisuus antaa arvovaltaa, ja vaikeatajuisuus tilaa sanan selittäjille.  Heillä on seuraajia Afrikassa ja Aasiassa sekä eräissä pienemmissä lahkoissa Euroopassa ja Suomessakin.  Heidän oppiaan maailman synnystä ja luomakunnan kehityksestä kutsutaan kreationismiksi, ja on hyvä tietää, että kreationismi ei oppirakennelmana suinkaan edusta alkukristillisyyttä, vaan on peräisin 1900-luvulta.  Kreationistit jakavat ehdottomia käsityksiään mielellään muillekin, joten heitä hyväksikäyttäen saa esim. TV:n keskusteluohjelmiin räväköitä yhteenottoja.  Kreationistia vastapäätä pöydän toiselle puolelle istutetaan omasta asiastaan yhtä varma uusateistinen kosmologi tai evoluutiobiologi, keskustelua johtaa pöydän päästä omassa erinomaisuudessaan kylpevä juontaja, ja kaikki kolme johdattelevat tietämätöntä kuulijaa käsitykseen että kreationismi on kristinuskoa ja kristityt kreationisteja. 

Fiksumminkin asioista voidaan keskustella.  V. 2004 piispa Juha Pihkala ja avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja julkaisivat keskustelukirjan, Nurkkaan ajettu Jumala?, sekä v. 2010 uuden, Tiedän uskovani, uskon tietäväni.  He tekivät myös samanaiheisen keskusteluohjelman TV-2:lle.  Vaikka Juha Pihkala on vakaa luterilainen eikä Valtaoja tunnusta mitään uskontoa, keskustelu sekä kirjassa että TV:ssä oli kahden sivistyneen, toisiaan kuuntelevan ja kunnioittavan ihmisen totuutta etsivää vuoropuhelua.  Kirjoja myytiin hyvin, TV-keskustelu keräsi runsaasti katsojamäärän ja molemmat keräsivät kiitoksia ja palkintoja.

HELLUNTAI OLI KIRKON ALKURÄJÄHDYS

Mikään edellä kirjoittamastani ei osoita Jeesusta ihmisten keskelle syntyneeksi Jumalan pojaksi.  Olen kertonut vain siitä, miten Raamattu on syntynyt, mitä se nykyisen katolisen ja eurooppalaisten protestanttisten kirkkojen mukaan on, mitä ei.

Kuka Jeesus sitten oli?  Tämän ymmärtämiselle kriittinen tapahtuma ei ole kaunis joulukertomus, jonka todellisuuspohjaa on mahdotonta arvioida, eikä sillä ole väliäkään.  Markuksen ja Johanneksen evankeliumit eivät kerro Jeesuksen syntymästä, lapsuudesta ja nuoruudesta mitään, eikä näistä vaiheista ole mainintoja Matteuksen ja Luukaksen evankeliumien lisäksi muuallakaan Uuden Testementin kirjoissa.

Kristillisen kirkon syntymisen, liikkeellelähdön ja maailmanvalloituksen kriittinen tapahtuma oli helluntai.  Vähän toista kuukautta aikaisemmin tulevien apostolien parin kolmen vuoden ajan seuraama opettaja oli otettu kiinni ja teloitettu, juutalaisten uskonnollisten johtajien jumalanpilkasta syyttämänä ja roomalaisen viranomaisen tuomitsemana.  Kuolemantuomiot olivat yleisiä ja Jeesuksesta hetkeksi innostunut kansa alkoi jo unohtaa.  Pelokkaista ja pieniin ryhmiin hajautuneista opetuslapsista viranomaiset eivät kiinnostuneet.  Nämä olivat lähteneet tutkailemaan mahdollisuuksia palata aikaisempaan elämäänsä tai aloittamaan mahdollisimman tuntemattomana uutta – kunnes tuli ensimmäinen helluntai.

Luukaksen kertomusta Pyhän Hengen laskeutumisesta tulisina kielinä apostolien päälle saa toki kummeksua ja kyseenalaistaa.  Se on kuitenkin ainoa selostus tapahtumasta, jonka on täytynyt olla jokseenkin järisyttävä, koska se ensin voimaannutti tämän pienen joukon piilottelevia kalastajamiehiä ja kylien naisia, sitten lähetti heidät ulos kansan keskelle kertomaan mitä heidän tuntemansa Jeesus oli sanonut ja tehnyt, vaatinut ja luvannut.  Viesti alkoi tarttua heistä sekä myöhemmin heidän seuraajistaan eteenpäin, ehtymättä kuin epidemia.  Helluntai oli kirkon alkuräjähdys.  Mitä siitä seurasi ei enää ole mielipidekysymys tai ’uskon asia’, vaan länsimaiden historian keskeisin johtoteema.  Me tiedämme ihan tieteellisessäkin mielessä mitä alkuräjähdyksestä ja mitä ensimmäisestä helluntaista seurasi, vaikka kummastakaan me emme osaa selittää mistä ne tulivat.

Apostolit eivät lähteneet lietsomaan muukalaisvihaa, päinvastoin kaikkia kutsuttiin mukaan ja kynnyksen alentamiseksi apostolit luopuivat [kipakan sisäisen väittelyn jälkeen] juutalaisuuden ehdottomista vaatimuksista [ympärileikkaus, sianliha, sapattisäännöt, jne].  He eivät myöskään koonneet, varustaneet tai innoittaneet taistelujoukkoja [kuten monet myöhemmät seuraajansa], vaan lähtivät kevein varustein, yksin ja kaksin vaeltamaan tunnetun maailman eri ilmansuuntiin, puhumaan toreilla, parantamaan sairaita, organisoimaan paikallisia seurakuntia ja kirjoittamaan näille tilanteiden vaatimia lyhyempiä ja pidempiä paimenkirjeitä.  Läheskään kaikki eivät katsoneet heidän työtään hyvällä.  Tiettävästi vain yksi heistä, Johannes, kuoli luonnollisen kuoleman.

Apostoleista kirjallisesti tuotteliain oli kuitenkin Paavali, joka ei koskaan tavannut Jeesusta tämän eläessä, mutta kohtasi hänet ja oman helluntainsa joitakin vuosia myöhemmin tiellä matkallaan Damaskokseen.  Paavali, joka vielä silloin oli Saulus, oli koulusivistyksen saanut fariseus, luki ja kirjoitti aramean lisäksi hepreaa ja kreikkaa, ja Rooman kansalaiseksi syntyneenä [joita oli vain pieni vähemmistö Rooman valtakunnan väestöstä] hän oli oikeudellisesti eritysasemassa.  Hän ja  Luukas [josta henkilönä kuitenkin tiedetään paljon vähemmän] olivat alussa Jeesuksen seuraajista ainoat, jotka eivät kuuluneet alimpiin yhteiskuntaluokkiin.  He työskentelivät ajoittain yhdessä, tunsivat toisensa hyvin, kirjoittivat yhteensä puolet kirkkoisien kolme vuosisataa myöhemmin Uuden Testamentin kaanoniin sisällyttämistä teksteistä, joten heidän vaikutuksensa kristinuskon leviämiseen ja muotoutumiseen on ainutkertaisen merkittävä.

Vain poikkeuksellisesti apostolit puhuivat yhteiskunnan ylempien kerrosten edustajille [Filippos etiopialaiselle hoviherralle, Ap.t. 8], yleensä kohdeyleisöt olivat kansanihmisiä, vapaita ja orjia, naisia yhtä hyvin kuin miehiäkin.  Yhteiskunnan ylemmille portaille tieto Jeesus-uskosta tihkui alhaaltapäin ja reaktiot vaihtelivat seurakuntiin liittymisestä poliisitoimien käynnistämiseen.  Kristityt olivat harvoin väkivallan tekijöitä, sitäkin useammin kohteita.  Sirkukset tarvitsivat ohjelmaa ja kristittyjä sai gladiaattoreiden ja leijonien silvottavaksi lähempää, halvemmalla ja helpommin kuin barbaarivankeja.

Tämä vaihe jatkui toistakymmentä sukupolvea, kunnes kristittyjen määrä kasvoi niin suureksi, että Rooman keisari Konstantinus Suuri katsoi viisaammaksi laillistaa kristinuskon v. 313 ja Theodosius Suuri julisti sen valtionuskonnoksi v. 390.  Uusi asema muutti Kirkon ja kristittyjen elämän niin hyvässä kuin pahassakin.  He saivat nyt rakentaa kirkkoja [näitä 400-500 luvuilla rakennettuja ensimmäisen sukupolven kirkkoja ja kastekappeleita on säilynyt hyväkuntoisina useita mm. Ravennassa, Italiassa] sekä opettaa ja kertoa avoimesti uskonnostaan.  Samalla kuitenkin keisarit ja vähäisemmätkin maallisen vallan haltijat alkoivat myös puuttua Kirkon asioihin omien poliittisten tarkoitustensa edistämiseksi [kuten he ovat tehneet tähän päivään saakka], ja myös Kirkon vallanpitäjille alkoi avautua mahdollisuuksia korruptioon, väkivallan käyttöön ja rikkauksien kokoamiseen.

Tästä alkoivat Kirkolle ja kristittyille aivan uudenlaiset vaiheet.

Rooman Imperiumi oli hallinnollisesti jakautunut Läntiseen [latinalaiseen) ja Itäiseen (kreikkalaiseen) osaan jo 300-luvun lopulla.  Kristinusko ehti vaikuttaa valtionuskontona vain 86 vuotta ennen Länsi-Rooman luhistumista ja hajoamista lukuisiksi, valtasuhteiltaan nopeasti muuttuviksi pieniksi ja keskisuuriksi ruhtinaskunniksi.  Kirkko ei voinut enää perustaa valtaansa Valtion varaan, vaan sen täytyi rakentaa oma itsenäinen, maallisista ruhtinaista ja valtioista mahdollisimman riippumaton aluehallinto, valtahierarkia, ansaintalogiikka, byrokratia ja lainsäädäntö – olemassaolonsa oikeutus ja rakenteet.  Kirkko onnistui kuin onnistuikin rakentamaan ’hengellisen Rooman imperiumin maallisen Rooman imperiumin raunioille’.  Nyt, kolmannen vuosituhannen alussa Katolisen kirkon 1,3 miljardia jäsentä, miljoona työntekijää, 5353 hiippakuntaa ja 222 tuhatta seurakuntaa tekevät siitä maailman suurimman organisaation.  

Itä-Rooma, pääkaupunkinaan Konstantinopoli, luhistui lopullisesti vasta 950 (!) vuotta Länsi-Rooman jälkeen.  Niinpä kirkko säilytti siellä asemansa ja vastaavasti riippuvuutensa  valtionkirkkona kymmenen kertaa läntistä kirkkoa kauemmin.  Vaikka Kirkko jakautui muodollisesti Katoliseksi lännen ja Ortodoksiseksi idän kirkoksi vasta v. 1054, lännen ja idän kirkot olivat tuolloin kehittyneet kovin erilaisissa olosuhteissa ja sen vuoksi eri suuntiin jo 570 vuoden ajan – nykyisin kai sanottaisiin ’kasvaneet erilleen’.    

_______________________________________________________________

Miksi siis osallistuisit uskonnon opetukseen? Aivan samasta syystä kuin muidenkin aineiden opetukseen, ensin tietääksesi ja sitten ymmärtääksesi mistä me tulemme, keitä me olemme ja minne me olemme menossa.  Ilman tietoa sinä kuljet sinne pimeässä.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.