Didymos Sokea – de Spiritu Sancto

Pyhästä Hengestä – de Spiritu Sancto

Didymos Sokea, Aleksandria (313-398)

Käännös latinasta, emerituspiispa Juha Pihkala

 

Viime sunnuntai oli helluntai, Pyhän Hengen antamisen ja kristillisen kirkon syntymisen pyhäpäivä.  Aloitan siitä, ensimmäisestä helluntaista Jerusalemissa, kymmenen sukupolvea ennen Didymos Sokean syntymistä Aleksandriassa.

Viisikymmentä päivää ennen helluntaita entisten opetuslastensa ja tulevien apostolien parin kolmen vuoden ajan seuraama opettaja, Jeesus Nasaretilainen, oli otettu kiinni ja jumalanpilkasta syytettynä teloitettu roomalaisten viranomaisten toimesta.  Kuolemantuomiot olivat tavanomaisia ja Jeesuksesta hetkeksi innostunut kansa alkoi jo unohtaa.  Juutalaisia vallanpitäjiä, jotka olivat voittonsa jo saaneet, tuskin enää kiinnostivat pieniin ryhmiin hajautuneet pelokkaat opetuslapset.  Nämä olivat lähteneet Jerusalemista pettyneinä ja surullisina tutkailemaan mahdollisuuksiaan palata kotiseudulleen, aikaisempaan elämäänsä tai aloittamaan mahdollisimman tuntemattomana uutta.  Mutta sitten Jeesuksen taivaaseen astuminen ja kymmenen päivää myöhemmin juutalaisen helluntaijuhlan tapahtumat muuttivat kaiken.

Apostolien tekojen kirjoittajan, Luukkaan, kertomusta Pyhän Hengen laskeutumisesta tulisina kielinä apostolien päälle (Ap.t. 2:1-13) voi toki ihmetellä ja kyseenalaistaa.

Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla.  Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat.  He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle.  He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.
Jerusalemissa asui hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on.  Kun tämä ääni kuului, paikalle kerääntyi paljon väkeä, ja hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään.  He kysyivät ihmeissään: ”Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä?  Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia – ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”
He eivät tienneet, mitä ajatella. Ihmeissään he kyselivät toinen toiseltaan: ”Mitä tämä oikein on?”  Mutta jotkut pilkkasivat: ”He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä.”

Tämä on kuitenkin ainoa selostus tapahtumasta, jonka on täytynyt olla jokseenkin järisyttävä.  Ensin se voimaannutti tämän pienen joukon piilottelevia kalastajamiehiä ja kylien naisia, ja sitten lähetti heidät ulos helluntaijuhlaa viettämään kokoontuneen kansanjoukon keskelle kertomaan mitä heidän tuntemansa Jeesus oli sanonut ja tehnyt, vaatinut ja luvannut.  Viesti alkoi tarttua heistä sekä myöhemmin heidän seuraajistaan eteenpäin, ehtymättä kuin pandemia.  Helluntai oli kirkon Big Bang.  Mitä siitä seurasi ei enää ole mielipidekysymys tai ’uskon asia’, vaan länsimaiden historian keskeinen johtoteema.  Me tiedämme ihan tieteellisessäkin mielessä mitä alkuräjähdyksestä ja mitä ensimmäisestä helluntaista seurasi, vaikka kummastakaan me emme osaa selittää mistä ja miten ne tulivat.

Kristillisen kirkon syntymisen, kasvamisen läpi kymmenen vainotun sukupolven ennen kuin kristinuskosta tuli Rooman valtakunnanuskonto, Raamatun kaanonin ja sitä myöten kristillisen kirkon opin sekä uskontunnustuksen muotoutumisen avain ja samalla mysteeri on kolminaisuusoppi ja sen vaikeimmin ymmärrettävä osa, Pyhä Henki.  Ilman helluntaita ei olisi kirkkoa ja ilman Pyhää Henkeä ei olisi helluntaita.

Siihen, miten kirkko ymmärtää ja mitä se on v. 381 Nikean-Konstantinopolin uskontunnustukseen kirjannut Pyhästä Hengestä, on vaikuttanut keskeisesti Didymos Sokean 300 luvulla sanelema kirja, Pyhästä Hengestä – de Spiritu Sancto, jonka emerituspiispa Juha Pihkala käänsi latinasta suomeksi sekä varusti 15 sivuisella johdannolla ja jonka Studia Patristica Fennica julkaisi v. 2019.

Esitykseni nojaa siinä määrin keskeisesti tähän kirjaan, että olen pyytänyt ja saanut Juha Pihkalalta hyväksymisen tämän blogikirjoitukseni julkaisemiseen.  Kaikki virheet ja väärintulkinnat ovat minun.

 

Didymos Sokea, Aleksandria (313-398)

Didymos Aleksandrialainen, tunnettu myöhemmin nimellä Didymos Sokea, oli menettänyt näkönsä 4-vuotiaana.  Hän oli kuitenkin luettanut teologisten ja filosofisten auktoriteettien tekstejä, kunnes oli oppinut ne ulkoa, Raamattu mukaan lukien.  Hän oli omaksunut Origeneen traditiosta kumpuavan teologian ja Raamatun hermeneutiikan, mutta perehtynyt myös filosofiaan ja astronomiaan.  Hänet henkilökohtaisesti tunteneiden aikalaisten, mm. Rufinuksen, Palladiuksen ja Hieronymoksen (”Kirkkoisä”,347-420. Hän mm. käänsi Raamatun latinaksi: Versio Vulgata) arvio Didymoksesta oli myönteinen ja kunnioittava.  Vaikka Didymos oli sokea, hänen kerrottiin näkevän paremmin kuin näkevät.

De Spiritu Sancton alkuperäiset kreikankieliset julkaisut ovat vähitellen hävinneet 500-luvulta lähtien, koska niitä – kuten muitakaan hänen kirjoituksiaan – ei enää kopioitu.  Hänen opetuksensa oli nimittäin tuomittu Konstantinopolin toisessa kirkolliskokouksessa v. 553 harhaoppisina koska niissä oli nähty Origeneen vaikutuksia.  Origenes oli esittänyt, että ihmisten sielut olivat ennalta luotuja – pre-eksistenttisiä – ja että kaikki lopulta pelastuvat – apokatastasis-oppi.  Hieronymoksen säilyneessä latinankielisessä Didymos-käännöksessä kirkon tuomitsemia tulkintoja ei kuitenkaan esiinny.

Didymoksen kadoksiin joutuneen kirjallisen tuotannon pääpaino on ollut Raamatun tekstien kommentaareissa, mutta hän on kirjoittanut – siis sanellut – myös useita teoksia systemaattisesta teologiasta.  Ainoastaan kolminaisuutta käsitelleen de Spiritu Sancton uskottiin säilyneen.  V. 1941 Kairon lähistöltä kuitenkin löytyi papyruskoodekseja, joihin sisältyy Didymoksen kommentaarit Sakariaan kirjaan, Genesiksen lukuihin 1-17, osaan Jobin kirjasta sekä joitakin muitakin hänen nimiinsä pantuja tekstejä.

 

Isä – Poika – Pyhä Henki

Ennen 300-lukua käydyt keskustelut ja kiistat olivat kohdentuneet Isän ja Pojan keskinäiseen suhteeseen; Pyhä Henki oli jäänyt jumalakuvan kokonaisuutta hahmotettaessa katveeseen.  Myös se oli tietysti kuulunut Raamatun ja apostolien todistuksen mukaan itsestään selvästi kirkon opetuksen, julistuksen ja liturgisen elämän ydinalueille, mutta siitä ei ollut juuri keskusteltu.

Kristillinen kolminaisuususko on paradoksaalinen pitäytyessään tiukasti monoteismissa, mutta samalla siinä, että Jumala Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä on myös reaalisesti eriytynyt.  Tämä johti nk. monarkistisiin kiistoihin.  Filosofiseen logiikkaan perehtyneiden kristittyjen ongelma oli se, miten säilyttää Jumalan monarkia, siis yksinvalta tilanteessa, jossa kristillinen traditio tuntui edustavan vallan kolmijakoa.

Vaihtoehtoja oli kaksi:

Ensimmäisessä Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat absoluuttisesti yhden Jumalan moduksia hänen kääntyessään luotujensa puoleen näissä kolmessa roolissa eli persoonassa.  Kolmannen vuosisadan alussa Tertullianus esitti tähän modalistiseen versioon paradoksin säilyttävän teologisen ratkaisun teoksessaan Adversus Praxean, Prakseasta vastaan.

Toinen vaihtoehto on dynamistinen monarkismi, Isä on ehdoton monarkki, joka adoptoi täydellisen ihmisen, Jeesus Nasaretilaisen, Pojakseen.  Tämän oli määrä korjata kuuliaisuudellaan, kärsimyksellään ja kuolemallaan vanhan Aatamin synnin seuraukset.  Kun tämä oli täytetty, Isä herätti Pojan kuolleista ja korotti hänet rinnalleen.  Myös tämän vaihtoehdon kirkko torjui.

Kumpaankin malliin vaikutti platonilainen filosofia, jossa kosmoksella saattoi olla vain yksi, aineellisen ja luodun maailman ulkopuolinen, transsendenttinen prinsiippi.

Ongelma oli leimahtanut liekkiin, kun Didymosta edeltänyt aleksandrialainen, Areios (256-336) oli sovittanut kristillisen kolminaisuusjulistuksen platonilaiseen malliin: vain Isä on transsendenttinen ja varsinaisessa mielessä Jumala, Poika on Isän luomus (ktisma), aineelliseen maailmaan kuuluva ”toinen Jumala” (deuteros theos).  Hänessä ei ollut olemuksen (ousia) yhteyttä Isään.  Myös Pyhä Henki kuuluu Jumalan luomiin, luodussa maailmassa toimiviin jumalallisiin vaikutuksiin.  Hänkään ei ollut osallinen Isän luonnosta (homooustasios).  Monarkia oli turvattu, samoin filosofian logiikka.  Areioksen propagandan menestys sai aikaan vakavan kirkollisen kriisin, ja keisari Kostantinus kutsui piispat v. 325 Nikeaan, jossa – ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa – muotoiltiin Isän ja Pojan suhde oikeaoppisella, kirkon traditiota vastaavalla tavalla ja Areioksen platonilainen malli torjuttiin.

Oikeaoppisuus määriteltiin ottamalla raamatullisen kielenkäytön ulkopuolelta avuksi filosofian termit ”olemus” (ousia) ja ”samaa olemusta oleva” (homoousios).  Termiä käytettiin kuitenkin platonilaisen filosofian sääntöjä rikkoen: täysin transsendenttinen Isä ja inkarnoituneena maailmassa läsnä ollut Poika ovat substanssiltaan yhtä, samaa olemusta.(¹

1) Ajan ja avaruuden lainalaisuuksien ylä- ja ulkopuolella olevan Pyhän Kolminaisuuden mysteeriä koetettiin siis jo 300-luvulla sovittaa tuon ajan korkeimman sekulaarisen ymmärryksen, platonilaisen filosofian muottiin. Tänään, 1700 vuotta myöhemmin asetelma on yllättävän samanlainen: nyt samaa ajan ja avaruuden lainalaisuuksien ulkopuolista mysteeriä yritetään sovittaa tämän ajan korkeimman sekulaarisen ymmärryksen kvanttimekaniikan, molekyylibiologian ja alkeishiukkasfysiikan muottiin.

Nikean lausuma (19.6.325) keskittyy Isän ja Pojan suhteeseen, Pyhästä Hengestä on vain maininta sen lopussa.

Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen
kaikkien näkyvien ja näkymättömien Luojaan.

Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan,
joka on Isästä syntynyt ainosyntyinen, se on Isän olemuksesta,
Jumala Jumalasta, valo valosta,
tosi Jumala tosi Jumalasta,
syntynyt, eikä tehty;
joka on Isän kanssa yhtä olemusta (homoustasios tõ patri)
jonka kautta kaikki ovat tehdyt, jotka ova taivaassa ja maan päällä;
joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden
astui alas ja tuli lihaan ja syntyi ihmiseksi;
kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä,
astui ylös taivaisiin,
on tuleva tuomitsemaan elävät ja kuolleet.

Ja Pyhään Henkeen

Poika ei ole Isää alempi eikä erillinen jumalallinen sanansaattaja, vaan he täysin yhdessä ja samalla reaalisesti erillään edustavat yhden Jumalan yhtäaikaista tuonpuoleisuutta ja tämänpuoleisuutta.

Nikean perinnöstä kamppailtiin yli 50 vuotta eikä prosessia lainkaan helpottanut valtiovallan sekaantuminen.  Konstantinus ei muuttanut roomalaista uskontolainsäädäntöä, mutta keisarin persoonan sijaan tuli nyt keisarin uskonto – cuius regio, eius religio (² – ja toinen Konstantinuksen pojista valitsi religiokseen areiolaisuuden.

2) Kenen valta, sen uskonto. Tähän prinsiippiin vetosi myös Martin Luther Augsburgissa v. 1555.

Nikean jälkeisissä kiistoissa nousi keskeiseksi lopulta Pyhän Hengen asema jumalakuvassa.  Jyrkimmät areiolaiset torjuivat koko kolminaisuusopin.  Maltilliset areiolaiset olivat valmiita Isän ja Pojan suhteen Nikaian lausuman mukaisena, mutta he eivät hyväksyneet Pyhän Hengen jumaluutta.  Heitä, Pyhän Hengen tappajia, pneumatomakheja, vastaan Didymoksen kirja oli suunnattu.

Kaikille niille suuntauksille, joita Didymos vastusti, on yhteistä se, että Pyhä Henki kuuluu niiden mukaan luodun ja ajallisen maailman piiriin, eikä siksi voi olla samaa olemusta kuin keskenään ikuiset Isä ja Poika.  Kun Raamattu puhuu siitä, että Henki ”täyttää” ihmisen, heidän tulkintansa mukaan vaikutus on luotua pyhyyttä.

Didymos edustaa kirjassaan nikealaista ortodoksiaa vielä vahvemmassa muodossa kuin Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa  v. 381 hyväksytty Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus, jonka Pyhää Henkeä koskeva jakso laajentui kuulumaan näin:

… ja Pyhään Henkeen,
Herraan ja eläväksi tekijään,
joka lähtee Isästä ja Pojasta,
ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan
ja joka on puhunut profeettojen kautta.

Se ei nimittäin Pyhän Hengen kohdalla käytä sanontaa ”samaa olemusta oleva” eikä suoraan mainitse sitä, että hän on Jumala.  Sen minkä tunnustus lausuu ikään kuin pidätellen, Didymos lausuu kerta toisensa jälkeen vahvasti ja suoraan.  Hänen tulkintansa kolminaisuudesta ei noudata selvästi idän traditiossa usein havaittavaa hierarkista ajatusta, jossa Isä on triniteetin alku (archē) ja josta Poika syntyy ja Pyhä Henki lähtee.  Didymokselle Jumalan kolminaisuus muodostaa kehän, ilman alkua tai loppua.

Pyhä Henki on siis Didymoksen mukaan luomaton ja ikuinen, yhtä luomaton ja ikuinen kuin Isä ja Poika.  Hän on heidän kanssaan yhtä ja samaa olemusta, substanssia, joka poikkeaa kaikista luoduista [niin näkyvistä kuin näkymättömistäkin, aineellisista kuin aineettomistakin, taivaallisista kuin maallisistakin] substansseista.  Luomattomana tämä yksi, yhteinen substanssi on samalla ikuinen ja muuttumaton.  Luodut substanssit taas ovat ajallisia ja muuttuvia, myös turmeltuvia.  Niiden joukossa on näkyvien lisäksi myös näkymättömiä.  Viimeksi mainittuihin kuuluvat enkelit ja demonit, mutta kaikille niille on ominaista, että ne eivät voi olemuksellisesti tunkeutua toisiin substansseihin eivätkä myöskään täyttää niitä.  Sen sijaan ne voivat vaikuttaa muihin luotuihin substansseihin aksidentiaalisesti eli saada niissä itsessään aikaan joko hyviä (enkelit) tai pahoja (demonit) mielenliikkeitä.  Ne eivät myöskään voi olla monessa paikassa yhtä aikaa, vaan ovat aina jollain tavoin paikallisesti ja ajallisesti rajattuja.

Ikuinen, muuttumaton, turmeltumaton jumalallinen substanssi, josta Pyhä Henki on osallinen, voi sen sijaan täysin aineettomana olla samanaikaisesti kaikkialla ja täyttää lahjoineen sen, jonka on katsonut ne ansaitsevan.  Jumalallinen substanssi absoluuttisen täydellisenä ei itse ota mitään vastaan, koska siltä ei puutu mitään.  Se ei itse omaksu mitään, mutta luotu voi omaksua sen, tulla siitä osalliseksi.  Jumalallinen olemus ei siis ole vastaan ottava vaan vastaan otettava.

Vain näistä näkökulmista käsin voidaan Didymoksen mukaan Raamatun puhe Jumalan Hengestä ja Pyhästä Hengestä ymmärtää oikein ja Jumalan arvon mukaisesti.

Didymos käyttää myös stoalaisen kielifilosofian ymmärrystään siitä, miten sanojen merkitystä määritettäessä on aina huomioitava asiayhteys.  Sama sana pneuma, henki, voi merkitä Raamatussa myös hengitystä, elämää, joskus tuulta, joskus ihmisen korkeinta sielunkykyä – kaikki luotuja ominaisuuksia.  Jos kaikkiin niistä sijoitettaan kontekstia ymmärtämättä Pyhä Henki ja sanotaan että ne todistavat vastapuolen väitteen, jonka mukaan Pyhä Henki on luotu, syyllistytään kohtalokkaaseen virheeseen, vaikka vastaava taitamattomuus muita tekstejä tulkittaessa tuottaa tekijän kasvoille vain häpeän punaa.

 

Didymoksen de Spirito Sancto sisältää kaikkiaan 277 lausumaa luokiteltuna 63 ryhmään.  Olen valinnut tähän niistä joitakin ja ryhmitellyt omalla ymmärrykselläni Didymoksen teemoihin:   

1. Vaikka kaikkiin jumalallisiin asioihin on suhtauduttava kunnioituksella ja syvällä huolella, eniten tämä kuitenkin koskee sitä, mitä kerrotaan Pyhän Hengen jumalallisuudesta. Tämä johtuu erityisesti siitä, että häneen kohdistuvaa pilkkaa ei anneta anteeksi ja että pilkkaajan saama rangaistus ei siten kata vain koko tätä nykyistä maailmanaikaa, vaan myös tulevan. Pelastajahan sanoo, ettei Pyhän Hengen pilkkaajalla ole anteeksiantoa ”tässä eikä tulevassa maailmanajassa.”  Yhä enemmän ja enemmän on siksi suuntauduttava siihen, mitä Raamattu asiasta kertoo, ettei joku vain silkaa tietämättömyyttään harhautuisi pilkan syntiin.

ei vastaan ottava vaan vastaan otettava

13. Mutta hän, joka itse on olemukseltaan hyvä, ei voi ottaa vastaan ulkoapäin tulevaa hyvää, vaan jakaa muille omaa hyvyyttään. On siis selvää, että Pyhä Henki ei ole vain ruumiillisten vaan myös ruumiittomien luotujen ulkopuolella, koska muut substanssit ottavat tämän pyhittävän substanssin vastaan. Hän itse puolestaan ei ole pelkästään kykenemätön ottamaan vastaan vierasta pyhyyttä, vaan on sellaisen ylhäinen lahjoittaja ja luoja.
14. Mutta koska Jumala on hyvä, hän on kaikkien hyvien asioiden lähde ja alkuperä. Hän, jota ei jokin muu ole tehnyt hyväksi, vaan jonka olemus on hyvyys itse, tekee siis hyviksi ne, joille jakaa itseään. Siksi hän on vastaan otettava mutta ei vastaan ottava.  Myös hänen ainoa Poikansa, Viisaus ja Pyhitys, ei itse tule viisaaksi vaan tekee viisaaksi, ei tule pyhitetyksi vaan pyhittää. Siksi myös hän on omaksuttava, mutta ei omaksuva.
15. Myös pyhä apostoli sanoo efesolaisille kirjoittaessaan näin; ”Häneen uskoessanne te olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetin, joka on meidän perintöosamme vakuutena.” Jos nimittäin jotkut leimataan Pyhän Hengen sinetillä, he saavat itseensä sen muodon ja tunnusmerkin. Pyhä Henki on tässä hän, joka omistetaan ja joka ei omista, ja kun leima painetaan, leimattavat saavat hänet omakseen… 

poiketen kaikista luoduista, näkyvästä ja näkymättömästä, ruumiillisista ja ruumiittomista, taivaallisista ja maallisista, jotka ovat luotuja …

10. Sanonta ”Pyhä Henki” ei siis ole tyhjä nimitys vaan viittaa nimen alla olevaan olemukseen, joka on Isän ja Pojan yhteydessä ja täysin toisenlainen kuin mikään luoduista olennoista. Luodut nimittäin voidaan jakaa näkymättömiin ja näkyviin, siis ruumiittomiin ja ruumiillisiin, mutta Pyhällä Hengellä ei ole ruumiillista olemusta, ei sielun ja aistien asukasta, sanojen, viisauden ja tiedon tuottajaa, mutta ei myöskään näkymättömien luotujen olemusta, sillä kaikki nämä kykenevät ottamaan vastaan viisautta ja muita hyveitä sekä pyhitystä.

… jotka ovat luotuja ja sidottuja aikaan ja paikkaan

22. … Mutta eivät kaikki apostolit menneet yhtenä joukkona kaikkien kansojen pariin, vaan jotkut heistä menivät Aasiaan, jotkut Skyytiaan, muut kaikkien kansojen joukkoon aina siitä riippuen, minkä tehtävän heille antoi heidän kanssaan oleva Pyhä Henki …
23. Jos he siis Herrasta todistaessaan olivat hajaantuneet maan ääriin asti, hyvin pitkän matkan päähän toisistaan, mutta heissä asuva Pyhä Henki oli silti koko ajan heidän kanssaan, tämä kertoo, että substanssi, joka heissä asui, oli rajaton. Enkelten kyvyt poikkeavat tästä täysin. Enkeli, joka oli läsnä vaikkapa Aasiassa apostolin siellä rukoillessa, ei voinut olla samalla hetkellä joidenkin muiden luona, jotka juuri sillä hetkellä olivat joissakin muissa maanosissa.

täyttäjä, voiman ja lahjojen antaja, puolustaja

32. Mutta vaikka Pyhästä Hengestä voidaan tulla osalliseksi tavalla, jota voidaan verrata siihen, miten tullaan osalliseksi viisaudesta ja tiedosta, hänen olemuksensa ei muodostu tyhjistä tiedon nimityksistä. Hän itse näet on kaiken pyhittävä ja kaiken hyvyydellä täyttävä hyvyys. Juuri siitä on kirjoitettu Apostolien teoissa: ” Ja he kaikki täyttyivät Pyhästä Hengestä ja julistivat luottavaisesti Jumalan sanaa”.
33. … Näinhän Raamattu sanoo: ”He valitsivat Stefanoksen, miehen, joka oli täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä” …
34. … Sama Henki oli varustanut hänet runsaasti myös niillä lahjoilla, joitta kutsutaan parantamiseksi ja voimavaikutuksiksi. Myös näitä Jumalan Hengen mukaisia, Henkeä seuraavia lahjoja on lueteltu kootusti Paavalin ensimmäisessä kirjeessä korintolaisille.
35. … Hänen viisautensa oli nimittäin Herran ja Pyhän Hengen puolella. Näinhän myös Jeesus julisti opetuslapsilleen selkein sanoin: ”Kun teidät viedään viranomaisten ja esivallan, kansankokousten ja synagogien eteen, älkää kantako huolta siitä, mitä teidän silloin olisi sanottava ja puhuttava. Pyhä henki näet antaa teille viisaat sanat, joita he eivät kykene vastustamaan, eivät edes kaikkein viisaimmat kiistelijät, joita he kutsuvat avukseen.”

luomaton, ikuinen ja muuttumaton, samaa olemusta kuin Isä ja Poika

56. Se mikä voidaan ottaa vastaan, on siis muuttumaton ja muuttumattomana johdonmukaisesti ikuinen: vastaanottavuudesta sitä vastoin seuraa muuttuvuus ja muuttuvuudesta luotuisuus. Mikään luotu ei siis ole muuttumaton, eikä näin olleen myöskään ikuinen.
57. … jokainen, joka on yhteydessä Pyhään Henkeen, on yhteydessä myös Isään ja Poikaan, ja jolla on Isän rakkaus, sen on hänelle antanut Poika Pyhän Hengen välityksellä. Jeesuksen Kristuksen armosta osallinen on siis saanut saman armon, kuin minkä Isä antaa Pyhän Hengen välityksellä.
58. Kaikesta tästä käy toteen, että Isän, Pojan ja Pyhän Hengen toiminnat ovat yksi ja sama. Mutta niillä, joiden toiminta on yksi, on myös yksi substanssi, koska samaa substanssia (homoousia) olevien toiminnat ovat yhtä ja samaa, ja eri substanssia (heteroousia) olevien toiminnot erilaisia ja toisistaan poikkeavia.
59. Koska viisauden ja totuuden Henki on erottamattomassa yhteydessä Poikaan, hänkin on olemukseltaan viisaus ja totuus. Sillä jos hän olisi viisauden ja totuuden vastaanottaja, häneen laskeutuisi jostain muualta tulevaa, sellaista, mitä hän kaipaisi omistukseensa, siis viisautta ja totuutta. Mutta Poikaa, joka on itse olemukseltaan totuus ja viisaus, ei voi erottaa Isästä, joka Raamatun sanojen mukaan yksin on viisaus ja totuus.

Pyhä Henki kuuluu siis tähän samaan ykseyden ja olemuksen kehään: huomaamme, että hän, joka on viisauden ja totuuden Henki, on Pojan yhteydessä, ja Pojan substanssia puolestaan ei voi erottaa Isän substanssista.  

271. Koska pyhä Raamattu ei siis puhu Kolminaisuudesta sen laajemmin kuin sanoen, että Jumala on Pelastajan Isä ja että Poika on syntynyt Isästä, asiasta on ajateltava sillä tavalla kuin siitä on kirjoitettu, ja kun on osoitettu, että Pyhä Henki on luomaton, on johdonmukaisesta ymmärtää oikeaksi se, että hän, jolla ei ole luotua substanssia, on Isän ja Pojan kanssa yhtä.

 

Nikean uskontunnustuksen sanamuoto Suomen ev.lut. kirkon nykyisessä kirkkokäsikirjassa

Me uskomme yhteen Jumalaan,
Kaikkivaltiaaseen Isään,
taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.

Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan ainoaan Poikaan,
joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua,
Jumala Jumalasta,
valo valosta,
tosi Jumala tosi Jumalasta,
syntynyt, ei luotu,
joka on samaa olemusta kuin Isä
ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä,
joka meidän ihmisten
ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista,
tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta
ja syntyi ihmiseksi,
ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana,
kärsi kuoleman ja haudattiin,
nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu,
astui ylös taivaisiin,
istuu Isän oikealla puolella
ja on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.

Me uskomme Pyhään Henkeen,
Herraan ja eläväksi tekijään,
joka lähtee Isästä ja Pojasta,
jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan
ja joka on puhunut profeettojen kautta.
Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.
Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi,
odotamme kuolleiden ylösnousemusta
ja tulevan maailman elämää.