TAUSTA
Ajatus, että ihmisellä on näkyvä ruumis ja näkymätön sielu, joita hallitsevat perustavalla tavalla erilaiset lainalaisuudet, on ikivanha. Evoluutioteoria mullisti ihmisen käsityksen lajien kehityksen ohella myös omasta itsestään, mutta käsitystä ihmisen kaksijakoisuudesta se ei juuri horjuttanut.
Kirjassaan The Descent of Man (1871) Charles Darwin pohti kysymystä evoluutiosta ei pelkästään lajin vaan myös heimon [tribe] tasolla. Heimotason evoluutiopaineen aiheuttaisivat menestyserot eri heimojen kilpaillessa samoista resursseista. Heimo, jonka jäsenistä useammat ovat rohkeita ja uskollisia, valmiita varoittamaan, auttamaan ja puolustamaan toisiaan vaaroissa, saattaa turvallisesti aikuisikään enemmän jälkeläisiä kuin heimo, jolta tällaisia jäseniä puuttuu. Näin edellinen ennen pitkää valtaa paikallisen ekologisen lokeron. Darvin kuitenkin pohti myös heimoevoluutiota vastaan puhuvaa nk. vapaamatkustusperiaatetta. Vaikka heimon rohkeimmat ja uhrautuvimmat jäsenet edistävätkin heimon yhteistä etua, saman heimon henkilökohtaisia riskejä välttelevien jäsenten geeneillä on kuitenkin rohkeiden jäsenten geenejä paremmat todennäköisyydet selviytyä seuraaville sukupolville. Koska heimotason evoluution jäljet, altruismi ja monin tavoin ilmenevä yhteisöllisyys ovat kuitenkin ilmeisiä, eivätkä suinkaan rajoitu yksinomaan omien geenien kantajiin, Darwin esitti niiden syyksi ihmisten sosiaalisuuden, joukossa on turvallisempaa ja helpompaa kuin yksin, sekä sosiaalisen hyödyn, jonka lähimpien ystävyys ja heimon sisällä luotu maine tarjoavat.
Darwinin teorioilla oli merkittävä osuus 1800 luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin vaikuttaneiden [ja edelleen vaikuttavien!] rotuoppien kehitykseen, kansallisen rodun jalostus- ja puhdistusohjelmat mukaan lukien. Tämä oli yksi syy monien kirkkojen evoluutiovastaisuuteen, ja keskeinen syy siihen, että erityisesti 1900-luvun loppupuolen yhteiskuntatieteet ja myös biotieteet halusivat pitää ihmisen kulttuurievoluution ja biologisen evoluution mahdollisimman tarkoin toisistaan erotettuina paradigmoina.
Kuusikymmenluvulla varhaisen ympäristötietoisuuden ideologia helli ajatusta luonnosta, sen kasveista ja eläimistä itsensä lisäksi myös toisistaan ja luonnon kokonaisuuden hyvästä huolehtijoiksi. Tämä tietenkin tukisi voimakkaasti joukkotason evoluutiota itse asiassa kaikilla mahdollisilla tasoilla aina maapallon kokonaisuuteen saakka (vrt. James Lovelockin Gaia-hypoteesi, 1960). Luonnosta löydettiin ja löydöistä julkaistiin lukuisia esimerkkejä eläinten keskinäisestä altruismista, myös lajien välisestä, eläinyksilöiden uhrautumisesta lauman hyväksi sekä lauman oman edun tinkimisestä ekosysteemikokonaisuuden hyväksi. George Williams julkaisi v. 1966 kirjan Adaptation and Natural Selection, jossa hän kumosi yksi kerrallaan näitä eläinten altruismitutkimusten tuloksia sekä esitti että nekin ilmiöt jotka voisi selittää lauma-altruismilla, voi selittää yhtä hyvin ilman sitä. Evoluution tuottaman altruisimin voisi siis unohtaa, lukuunottamatta tilanteita, joissa yksilön uhrautuva käytös edistää välittömästi sen omien geenien etua, joko omien jälkeläisten tai identtisten sisarusten (saman pesän termiitit, mehiläiset) kautta.
Malli luonnonjärjestyksen mukaisesti yksinomaan omia etujaan ajavista yksilöistä löysi otollisen maaperän 1970-luvun länsimaissa. Tässä luonnonjärjestyksessä itsekkyys on biologinen luonnonlaki, ei opittu tai valittu luonteenpiirre. Vuosikymmenen puolivälin guruksi nousi Richard Dawkins (The Selfish Gene, 1976), joka kehitti heimoevoluutiolle mahdollisimman vastakkaisen ’itsekkään geenin’ käsitteen. Sen mukaan kaikki elävät organismit, ihminen mukaan lukien, ovat vain todellista valtaa pitävien geenien tuottamia välineitä oman häikäilemättömän maailmanvalloitus- ja kuolemattomuusprojektinsa edistämiseen. [Samainen Dawkins loi myös käyttökelpoisen ja laajalle levinneen ’meemi’-käsitteen.]
Viime vuosisadan loppupuolella paradigmaksi oli vakiintunut, että ihmisruumiis on kymmenien miljoonien vuosien biologisen evoluution aikaansaama, mutta että yksilöllisen ihmisluonnon ja yhteisön sosiaalisen käyttäytymisen on tuottanut kulttuurievoluutio paljon lyhyemmän ajan kuluessa, jolloin merkittävää biologista evoluutiota ei ole ehtinyt tapahtua. Edellistä tutkivat luonnontieteet jälkimmäistä humanistiset tieteet. Molemmat kunnioittivat toistensa reviirejä, kunnes Edward O Wilson julkaisi kirja Sociobiology: The New Synthesis (1975) – siis lähes samanaikaisesti Dawkinsin Selfish Gene -kirjan kanssa. Sociobiology sai osakseen valtavan huomion ja vastaansa raivoisan kritiikin, ei niinkään tieteellisistä syistä kuin sen vuoksi, että se rikkoi biologian ja sosiologian, luonnontieteen ja humanismin välisen pyhänä pidetyn reviirirajan. Wilsonin Sociobiology -kirjaa vastaan julkaistiin lukemattomia tieteellisiä ja populääreja artikkeleita sekä lukuisia kirjoja, joiden lukijoiden määrä ylitti Wilsonin kirjan lukijoiden määrän luultavammin sata- kuin kymmenkertaisesti. Kriitikoiden mukaan sosiobiologia julisti, että sosiaaliset epäkohdat olivat luonnollinen seuraus geneettisesti määräytyneestä ihmisluonnosta. Sen sanottiin tarjoavan uuden perustan 1910–30-lukujen sterilisaatio- ja siirtolaislaeille ja lopulta eugeniikan myötä jopa kansanmurhille. (O Tammisalo: Tieteessä tapahtuu 2002:5, artikkeli 12). Opiskelin noihin aikoihin itse USA:ssa ympäristötieteitä, ja muistan vieläkin kiihkeät keskustelut Wilsonin ja Dawkinsin teoksista opiskelutovereiden kanssa. Sociobiology saatiin nujerrettua kahdeksankymmenluvulle tultaessa, mutta 90-luvulla se palasi jäädäkseen.
JONATHAN HAIDT – X-sukupolven juutalainen vasemmistoliberaali New Yorkista
Samoihin aikoihin, ’70- ’80 -luvulla, New Yorkin juutalaiskortteleissa varttui itsensä liberaaliksi ateistiksi määrittelevä Jonathan Haidt. Vuonna 1987 hän aloitti Philadelphian yliopistossa psykologian tutkimuksen lapsen moraalikäsitysten kehittymisestä ja törmäsi kysymykseen mistä lapsi oppii tietämään että yksi asia on oikein, toinen väärin? Saako hän omantunnon perimässään, vai onko hän tyhjä taulu johon ympäristö kirjoittaa norminsa? Tuolloin hallitsevan koulukunnan mukaan lapsen moraali kehittyy rationaalisen päättelyn kautta kokemuksen karttuessa ja ajattelun kehittyessä, mistä seuraa, että vanhempien, opettajien [ja etenkin pappien!] lapselle indoktrinoimat käsitykset oikeasta ja väärästä vain estävät lapsen luonnollista oppimista ja kehitystä. Kuitenkin jo viisivuotias erottaa annetun säännön, sisällä otetaan kengät jalasta, ja moraalisäännön, älä vahingoita toista lasta. Aikuisen lupa kumoaa edellisen, ei jälkimmäistä. Ilmeisesti on siis myös sisäisiä, perinnöllisiä tuntemuksia oikeasta ja väärästä, moraalin kulmakiviä [Moral Foundations], ei ainoastaan kokemuksen tai opetuksen kautta omaksuttuja sääntöjä.
Ihmisen päätöksiä ja toimintaa ohjaavat vuorovaikutuksessa intuitio ja järki. Vuosituhansia filosofit ovat kiistelleet siitä, kumpi hallitsee ja kumpi seuraa. Käsitystä intuition [emotion] vallasta edusti David Hume (1711 – 1776) [Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them], järjen hallitsevasta roolista taas mm. John Stuart Mill (1806 – 1873). Voittaja on nykykäsityksen mukaan Hume ja intuitio, vaistonvarainen päättäjä ja toimija. Kun viidakon hämärässä kuuluu rasahdus ja murahdus, vaistonvarainen reaktio ei aina ole oikein ratkaisu. Sinänsä harvinaisessa mutta kriittisessä tilanteessa huolellisesti harkittu päätös kypsyy kuitenkin liian myöhään. Kodin siivousta, kadulla kävelyä, talvitakin ja auton ostoa ohjaa intuitio. Jo arjen askareissa pelkästään järkensä ohjaama ihminen on halvaantunut. Järjen rooliksi jää kokemuksiin kumuloituvien tilanteiden pohdinta ja akuutissa tilanteessa tehdyn päätöksen perusteleminen jälkikäteen. Järjen rooli kuitenkin kasvaa kun on valmisteltava ja toteutettava opittuun tietoon ja osaamiseen perustuva tehtävä jonka tekijä ja tulokset jäävät näkyville, vertaisten arvioitaviksi. Haidt vertaa intuitioita ja järkeä elefanttiin ja elefantin ratsastajaan [metsätyössä Intiassa]. Ensivaikutelma on että ratsastaja ohjaa ja elefantti tottelee. Ratsastaja on kuitenkin täysin riippuvainen elefantista, ei päinvastoin. Ratsastaja ei silti ole turha. Hän hahmottaa vaihtoehtoisia skenaarioita, mitä pitäisi tai voisi vielä ennen pimeän tuloa saada tehtyä, sekä osaa kouluttaa elefantille uusia taitoja. Hän tuntee ja ohjaa elefanttiaan sen luontaisen käytöksen tuntemalla ja sitä myötäilemällä. Intuitio toimii järjen ohjaamana tai ilman, mutta järjen/ratsastajan on vaikeaa tai mahdotonta saada intuitiota/elefanttia toimimaan vastoin luontoaan.
MORAALIN KULMAKIVET
Kirjassaan, The Righteous Mind (2012), Haidt kertoo kolmenkymmenen psykologin, sosiologin ja antropologin kanssa kahdenkymmenviiden vuoden aikana tekemästään tutkimustyöstä ihmisten moraalikäsitysten kartoittamiseksi. Menetelmänä käytettiin kymmeniä lyhyitä kertomuksia, ”taburikkomuksia”, joista kussakin rikottiin yhtä, mutta vain yhtä oletettua moraalisääntöä. Tutkija esitti haastateltavalle yhden kertomuksen kerrallaan, kysyi toimiko kertomuksen henkilö oikein/väärin sekä tivasi perusteluja, miksi/miksi ei. Seraavassa yksi esimerkki näistä kertomuksista:
Täysi-ikäinen sisar ja veli päättävät kokeilla seksiä yhdessä, vain yhden kerran, ketään kolmatta osapuolta pettämättä, kenenkään ulkopuolisen koskaan tietämättä, niin että raskauden ja sukupuolitaudin riski oli suljettu pois.
Neljä viidesosaa v. 1995 haastatelluista amerikkalaisista yliopisto-opiskelijoista tuomitsi esimerkkikertomuksen veljen ja sisaren välisen seksin, vaikka ei pystynyt löytämään ja esittämään kannalleen muuta perusteita kuin että näin ei tehdä – insesti nyt vaan on yksinkertaisesti väärin.
Menetelmää sovellettiin ensin Pohjois-Amerikassa (mm. Philadelphia, Chicago, Boston), sitten Brasiliassa (Porto Alegre, Recife) ja Intiassa (Bhubaneswar, Orissa); yliopistokampuksilla, kaupungeissa, maaseudulla; eri ikäisten ja eri tasoille koulutettujen, myös lukutaidottomien naisten ja miesten keskuudessa.
Tuloksista identifioitiin lopulta kuusi yleistä ja itsenäistä [ortogonaalista] moraalin kulmakiveä [Moral Fundations].
- Hoiva/vahingoittaminen: Moraalin ensimmäinen kulmakivi kehittyi alun perin suojelemaan pieniä lapsia. Se herkistää ihmisen reagoimaan kärsimykseen ja hätään sekä inhoamaan julmuutta. Pelkistetty esimerkki: ”Äidin ja vauvan suhde”.
- Vapaus-yhdenvertaisuus/sorto-alistaminan: Kehittyi suojelemaan joukkoa yksilön vallanhimolta. Herkistää tunnistamaan alistajan ja liittoutumaan vertaisten kanssa tämän nujertamiseksi. ”Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus”.
- Reiluus-suhteellisuus/huijaus-petkutus: Kehittyi edistämään yhteistyötä ja torjumaan vapaamatkustusta, oman edun tavoittelua toisten kustannuksella. Herkistää tunnistamaan luottamuksen arvoisen lähimmäisen sekä rankaisemaan huijaria. ”Sitä korjaat, mitä kylvät”.
- Lojaalisuus/petoksellisuus. Kehittyi luomaan ja ylläpitämään liittoumia. Herkistää tunnistamaan hyvät/huonot tiimipelaajat, luottamaan ja palkitsemaan edellisiä sekä eristämään jopa tuhoamaan pettureita. ”Patrioottisuus”.
- Auktoriteetin kunnioittaminen/- horjuttaminen: Kehittyi luomaan ja vahvistamaan yhteisön menestystä edistävää sosiaalista järjestystä. Herkistää tunnistamaan ja tunnustamaan asemansa arvoisen ja luotettavan johtajan, yksilön oman aseman hierarkiassa ja käyttäytymisen sopivuuden/sopimattomuuden tässä asemassa, sekä rankaisemaan järjestystä uhkaavia. ”Room. 13:1-7: … [esivalta] ei turhaan miekkaa kanna”.
- Pyhyys / saastaisuus: Kehittyi alun perin elämää ja sittemmin myös yhteisöjä ylläpitäväksi hygieniakoodistoksi, ’käyttäytymisen immuunijärjestelmäksi’, parasiitteja, patogeeneja [ja vihollisia] vilisevässä ympäristössä. On laajentunut ja yleistynyt määrittämään symbolisille kohteille suuriakin yhteisöjä yhteensitovia ehdottomia arvoja – myönteisiä ja kielteisiä. ”Ortodoksijuutalaisuus”.
Nämä kuusi moraalin kulmakiveä löytyivät, eri tavoin sanoitettuina ja painottunenina, kaikista kulttuureista ja kaikilta väestöryhmiltä. Tämä viittaa siihen, että ne ovat biologisen evoluution tuottamia, geneettisesti ja epigeneettisesti koodattuja. Yhteisöt, joiden arvot ovat kestäneet, sitoneet yhteen ja edistäneet yhteistä hyvää, ovat kyenneet kasvattamaan aikuisikään enemmän jälkeläisiä, jotka kykenevät itsenäistymään, selviytymään ja tuottamaan edelleen uusia jälkeläisiä, kuin yhteisöt, joiden arvot ovat puutteellisemmat. Kulmakivistä ensimmäinen on perusmuodossaan – omasta avuttomasta jälkeläisestä huolehtimisessa – yhteinen kaikille nisäkkäille ja linnuille. Kahteen seuraavaan viittaavaa käyttäytymistä havaitaan ihmisen lisäksi ainakin ihmisapinoilla, jotka ihmisen lailla tunnistavat ryhmänsä jäsenet yksilöllisesti. Kolme viimeistä moraalin kulmakiveä tuottanut evoluutio on edellyttänyt lajikehityksen tasoa, jossa perheet ja heimot muodostavat laajempia järjestäytyneitä yhteisöjä joissa kaikki eivät enää tunne toisiaan ja joissa on yhteinen kieli ja käsitteistö säännöistä sopimiseen, yhteisistä toimista päättämiseen sekä yhteisön jäsenten hyvien ja huonojen tekojen ja ominaisuuksien sekä niiden seurausten ruotimiseen. Vaikka yksilön rohkeus ja uhrautuvuus oman heimon tai laajemman yhteisön tovereiden, järjestyksen ja arvojen puolesta lisääkin hänen omia riskejään, näitä ominaisuuksia osoittamalla ansaittu maine ja arvostus parantavat hänen mahdollisuuksiaan omien jälkeläisten saamiseen ja näiden kasvamiseen arvostetuiksi yhteisön jäseniksi enemmän kuin pelkurin ja itsekkään jäsenen mahdollisesti pidempi elinikä.
YHTEISÖLLISYYDEN KULMAKIVET
Tarkastelen nyt syvemmin moraalin yhteisöllisten kulmakivien avautumista Haidtin omassa maailmankuvassa. Brasiliassa ja Intiassa vuosina 1989-93 tekemiänsä moraalipsykologian kenttätutkimusten päättyessä Haidt huomasi muuttuneensa liberaalista ateistista, jolla oli tiukkaan määrätyt käsitykset oikeasta ja väärästä, pluralistiksi, joka alkoi löytää eettisyyttä ja sisäistä logiikkaa myös toisenlaisissa oloissa kasvaneiden ihmisten toisenlaisissa asenteissa ja käyttäytymisessä. Vuosi Intiassa näytti hänelle moraalisen maailman, jossa perhe, ei yksilö, oli yhteiskunnan perusyksikkö ja perheen jäsenet, lähisukulaiset ja palvelijat mukaanlukien, elivät tiiviissä ja hierakisessa keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Tässä maailmassa yhdenvertaisuus ja henkilökohtainen autonomia eivät olleet pyhiä arvoja. Kunnioitus vanhempia, jumalia ja vieraita kohtaan, alemmassa asemassa olevien suojeleminen sekä omaan rooliin kuuluvien velvollisuuksien täyttäminen ylemmässä asemassa olevia kohtaan olivat tärkeämpiä. Haidtin liberaali, amerikkalainen, vasemmistoindividualistinen tausta varmisti, että hän näki ja ymmärsi myös intialaisen moraalijärjestyksen rumat kasvot, vallan väärinkäytön ja alempiarvoisten hyväksikäytön. Ensimmäistä kertaa elämässään hän huomasi kykenevänsä astumaan kotoa perityn autonomian etiikan ulkopuolelle, ja huomasi kyseenalaistavansa sen ylenmääräisen yksilö- ja itsekeskeisyyden.
Hän huomasi myös muutoksen asenteessaan uskonnon etiikkaan. Hän oli toki älyllisellä tasolla ymmärtänyt mitä tarkoittaa oman ruumiinsa pitäminen temppelinä vs. huvipuistona, vaikka itse olikin enemmän kiintynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Bhubaneswarissa hän kuitenkin haastatteli hindupappeja, munkkeja ja maallikoita ymmärtääkseen, miksi he keskittyivät niin paljon kylpemiseen, ruokavalintoihin, ja siihen, keitä tai mitä he koskettivat – hänen amerikkalaiselle minälleen ne edustivat ajanhukkaa. Jokaisesta kulttuurista löytyvät kuitenkin vastakkaiset käsiteryhmät korkea-hyvä-puhdas-Jumala sekä alhainen-paha-likainen-saatana. Jo Chicagossa opiskellessaan Haidt oli kollegojensa, Paul Rozin ja Clark McCauley, kanssa tutkinut moraalista inhoa, joka oli selvästi alun perin kehittynyt pitämään meitä erossa [konkreettisesti terveydelle vaarallisista] likaisista ja [esim. mikrobiologisesti] saastuneista esineistä.
Liberaaleissa läntisissä kulttuureissa ollaan ruoka-aineiden ja esineiden suhteen vapaamielisempiä, mutta moraalisesti vääriksi ymmärretyt teot tuomitaan edelleen. Määrätynlaisia moraalirikkomuksia, kuten läheisiin kohdistuvia petoksia ja lasten hyväksikäyttöä, inhotaan kuitenkin paljon enemmän kuin toisenlaisia, esim. pankkiryöstöjä tai verovilppiä [koetapa kuvitella veijarikomedia, jossa lasta käytetään seksuaalisesti hyväksi!]. Tietenkin pankin ryöstäminen on paha teko ja haluamme että sen tekijä saa laissa määrätyn rangaistuksen. Mutta lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on meille äärimmäinen, iljettävä ja häpeällinen teko. Torikokous vaatii sellaisesta aina kovempaa rangaistusta kuin laki ja tuomari. Se laukaisee saman inhon kuin rotan löytyminen keittiöstä. Vankilan sosiaalisessa hierarkiassa pankkiryöstäjä on king ja lapsen hyväksikäyttäjä sylkykuppi.
Uskonnon etiikassa universumilla on järjestys, ja asiat on kohdattava sillä kunnioituksella tai inholla, jonka ne ansaitsevat. Palattuaan Chicagoon Haidt huomasi käsitelevänsä joitakin kirjojaan ja kotinsa esineitä arvostusta osoittaen. Hän ei kokenutkaan ystävänsä muuttuneen kuollessaan esineeksi jonka hautaaminen on jätehuoltotoimenpide. Hänelle oli tullut tärkeäksi, että kuolleen ruumista käsitellään, muistetaan ja se haudataan kunnioittaen – siitä huolimatta että ruumiin sisällä ei olekaan tätä käsittelyä kokevaa tietoisuutta. Samalla hän alkoi ymmärtää esim. katolisten ystäviensä suhtautumista Neitsyt Marian ikoneihin ja krusifikseihin, ja nähdä kauneutta moraalikoodissa, joka korosti itsekuria, kiusausten torjuntaa, itsensä kehittämistä ja omien halujen kieltämistä. Hän näki toki myös tämän etiikan pimeälle puolelle: enemmistön tunneperäisten inhoreaktioden muokatessa käsityksiä Jumalan tahdosta, tällaisia reaktioita laukaisevat vähemmistöt, kuten homoseksuaalit, henkisesti tai fyysisesti vammaiset, tai ylipainoiset suljetaan helposti ulkopuolelle ja heitä voidaan kohdella todella julmasti. Uskonnolliset reaktiot eivät suinkaan aina ja kaikkialla sovi samaan muottiin myötätunnon, yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien kanssa.
Toisaalta, jos me maallistuneet liberaalit todella uskomme, kuten väitämme uskovamme, yksilön autonomian etiikkaan, miksi niin monia meistä häiritsee esimerkiksi valtoimenaan riehuva kerskakulutus? Miksi ei jokainen saisi tehdä omallaan mitä haluaa? Ja mihin perustuvat vaikerrukset yhteiskunnan, jossa jokaisen missio on henkilökohtaisten halujensa tyydyttäminen, henkisestä onttoudesta?
MIKSI KONSERVATIIVEILLA ON ETULYÖNTIASEMA?
Eikö siis myös Haidtin oman vertaisryhmän, amerikkalaisten maallistuneiden vasemmistoliberaalien, maailmankuva ilmentäisi sitä kulttuuria jossa he olivat kasvaneet [sensijaan että jokainen olisi sen tietoa kriittisesti kokoamalla ja objektiivisesti analysoimalla itse itselleen luonut], aivan kuten Amerikan keskilännen pikkukaupunkien protestanttien, Bhubaneswarin hindujen ja Porto Alegren katolisten maailmankuva? Jatkettuaan tutkimustaan seuraavat 20 vuotta Haidt kirjoitti tämän kirjan auttaakseen lukijoitaan ymmärtämään miksi aivan tavalliset ihmiset, Amerikassa konservatiiveista liberaaleihin, ovat alkaneet eristäytyä politiikan ja uskonnon nimissä toistensa vihollisiksi. Hän ei tyytynyt tavallisimpaan selitykseen, siihen että vastapuoli koostuu idiooteista, pahoista ja sairaista ihmisistä, joista on laittauduttava eroon tartunnan välttämiseksi, vaan alkoi tutkijana selvittää, jakaako eri lailla painottunut suhtautuminen moraalin kulmakiviin ihmisiä konservatiiveihin ja liberaaleihin.
Aiemmassa, moraalin kulmakivet identifioineessa tutkimuksessa USA:ssa, Brasiliassa ja Intiassa haastateltavien uskontoa tai maailmankuvaa, katolinen … hindu, liberaali … konservatiivi, vasemmisto … oikeisto, ei kysytty eikä analysoitu. Amerikkalaisilla tehtävää jatkotutkimusta varten Haidtin tutkijat kehittivät ja testasivat moraalin perusteet kyselykaavakkeen [MFQ, Moral Foundations Questionnaire. www.YourMorals.org]. Se alkoi ohjeella: Kun päätät että jokin seuraavista väitteistä on oikein tai väärin, missä määrin seuraavat seikat vaikuttavat ajatteluusi. Vaihtoehdot ovat 0 (ei lainkaan olennainen – ei vaikuta arviooni millään tavoin) … 5 (äärimmäisen olennainen – tärkein peruste millä erotan oikean väärästä). Ohjetta seurasi kolme kuhunkin moraalin kulmakiveen liittyvää väitettä. Ennen kyselykaavakkeeseen tutustumista tutkittavat arvioivat itsensä seitsämänportaisella asteikolla hyvin liberaalista hyvin konservatiiviseen. Netissä täytettävään kyselyyn saatiin ensimmäisen viikon aikana (v. 2009) rekrytoitua 1600 osallistujaa, ja vuoteen 2011 mennessä heitä oli kertynyt 130 000 [tähän päivään mennessä miljoonia ei puolilta maailmaa]. Kunkin ryhmän sisällä, liberaaleista konservatiiveihin, jokainen moraalin kulmakivi sai painoarvoja laidasta laitaan [asteikolla 0 … 5]. Ensimmäisen kahden kulmakiven, hoiva ja vapaus, saamat keskiarvot kuitenkin laskivat ja kolme viimeisen, lojaalisuus, aukroriteetti ja pyhyys, keskiarvot kohosivat jotakuinkin lineaarisesti hyvin liberaaleista hyvin konservatiivisiin. Kun hyvin liberaalit antoivat kahdelle ensimmäiselle 3,9…4,0/5 ja kolmelle viimeiselle vähemmän kuin 2/5, konservatiivit antoivat jokaiselle 3,0…3,3/5. Ero oli silmiinpistävä. Liberaalin moraalin kulmakiviä olivat hoiva, vapaus ja reiluus, tässä järjestyksessä, ja loukkaamattomin arvo oli välittää sortamisen uhreista. Lojaalisuus ja auktoriteett olivat heille keskimäärin vähempiarvoisia (1,7-1,8/5) ja pyhyys jokseenkin yhdentekevä (1,0/5). Konservatiivin moraalin kulmakiviä olivat sensijaan kaikki kuusi ja loukkaamattomin arvo oli säilyttää instituutiot ja traditiot, jotka ylläpitävät moraalista yhteisöä.
Näillä eroavaisuuksilla on vaikutuksia poliittiseen kampanjointiin hyvin liberaalien ja hyvin konservatiivien välimaastosta, jossa äänestäjien valtaosa kuitenkin liikkuu. Liberaali ehdokas voi vedota kulmakivistä turvallisesti vain kahteen, varoen kolmeen ensimmäiseen. Hän joutuu kampanjoimaan ikään kuin toinen käsi sidottuna, ennakoiden oman puolensa puhdasoppisimpien reaktioita. Konservatiiviehdokkaan liikkumatilassa ei ole vastaavia rajoituksia, hänen kannattajalleen yksikään kuudesta moraalin kulmakivestä ei tuota periaatteellista ongelmaa [vaikka erityiskysymykset, Amerikassa erityisesti aborttioikeus, tuottaakin – mutta tämä kysymys ei päästä liberaalia ehdokasta yhtään helpommalla].
Noin kymmenen vuotta sitten Haidt selvitteli liberaalin dilemmaa edelleen. Hän kartoitti kollegojensa kanssa ensin kahdentuhannen amerikkalaisen omat asenteet ja pyysivät senjälkeen tulosten perusteella konservatiiveiksi luokiteltuja kuvailemaan liberaalin asenteita, ja liberaaleiksi luokiteltuja kuvailemaan vastaavasti konservatiivin asenteita. Tulos sopi hyvin yhteen yllä kuvatun kanssa. Koska konservatiivin moraali tukeutuu kaikkiin kuuteen peruskiveen, mutta liberaali tunnustivat niistä enintään puolet, konservatiivit kykenivät eläytymään liberaalien asennemaailmaan, mutta liberaaleille tehtävä oli vaikea ja usein vastenmielinen. Avarakatseisuuden olettaisi liittyvän nimenomaan liberaaliin ja ahdasmielisyyden konservatiiviseen asennemaailmaan, mutta asia näyttääkin olevan päinvastoin. Ei ole vaikeaa ymmärtää, että esim. vaalikampanjassa tämäkin antaa konservatiiveille etulyöntiaseman. Liberaalina demokraattina Haidt halusi autaa puoluettaan rakentamaan v. 2008 vaalikanpanjaa kaikkien kuuden moraalin peruskiven varaan. Ehdotus sai kiusaantuneen vastaanoton, ja unohdettiin nopeasti.
POLITIIKKA EI PÄÄTY JANALLE KONSERVATIIVEISTA LIBERAALEIHIN
Kaikki edellä esitetty perustuu ajatukseen poliittisen kentän jakautumiseta kahden ääripään väliselle janalle, hyvin liberaalista hyvin konservatiiviseen, vähän samalla tavoin kuin sen oletettiin esim. Euroopassa 1950 -70 luvuilla jakautuvan äärivasemmistosta äärioikeistoon. Tällaiset yksiulotteiset jakaumat ovat aina yksinkertaistaneet liikaa. Nykyisin käytetäänkin usein nelikenttämallia, jossa yksi akseli mittaa talouskonservatiivisuutta, toinen arvokonservatiivisuutta.
Haidt noteeraa omassa analyysissään kaksi janan ulkopuolista poliittista ryhmää. Ensimmäinen niistä on libertaarit. Libertaarin moraali eroaa liberaalin moraalista siten, että moraalin kulmakivistä libertaarille ensijainen on yksilön vapaus, toissijainen on reiluus. Liberaalista libertaarin erottaa se, että hänelle muiden moraalin kulmakivien, myös hoivan, merkitys on vähäinen, liberaalille se on taas tärkein. Libertarismin keskeisenä innoittajana voi pitää kirjailija Ayn Randia, ja USA:n politiikan tunnetuimmat libertaarit ovat epäilemättä isä ja poika, Ron ja Rand Paul (Kansasin senaattori). Suomesta mieleen tulee ajatuspaja Liberan hallituksen puheenjohtaja, kansanedustaja Elina Lepomäki. Libertaarit ovat politiikassa pieni mutta kokoaan vaikuttavampi elitistinen älykköyhmä.
Puhdasoppiset [Haidtin käyttämä termi on ‘orthodox’, ei viittaa kreikkalaiskatolisiin, Greek Orthodox] lasketaan usein yhdeksi ja samaksi ryhmäksi konservatiivien kanssa. Historijoitsija Jerry Muller erottaa heidät kuitenkin kahdeksi eri ideologiaksi. Ortodoksia perustuu hänen mukaansa ajatukseen, että on olemassa [pysyvä] transkendentiaalinen moraalinen järjestys jolle yhteiskunnan toiminta tulee alistaa. Asioissa, joiden kohdalla tällainen järjestys on yhteiskunnassa vallalla, ortodoksia edustaa äärimmäistä konservatismia. Sen sijaan asioissa, joiden kohdalla yhteiskunnassa vallitsee vastakkainen näkemys, ortodoksit vaativat olemassaolevaan verrattuna radikaaleja muutoksia – esim. sharia-lain tai Mooseksen lain mukaista [yhden ideologian tai rodun hallitsemaa] yhteiskuntaa. Asuessani Pohjois-Carolinassa 70-luvulla osavaltion vaikutusvaltainen konservatiivinen demokraattisenaattori Sam Ervin totesi 1976 republikaanien presidenttiehdokkaaksi ensimmäistä kertaa pyrkivästä Ronald Reaganista, että tämä ei ole konservatiivi vaan anti-liberaali. Konservatismi ei ole valistuksen vastakohta. Se mikä tekee sosiaaliset ja poliittiset argumentit konservatiiviseksi eikä ortodoksiseksi, on että liberaalien argumenttien kritiikki perustuu valistukseen ja ihmisen onnen etsimiseen järjen käyttämisen keinoin (Haidt, 2012).
The Righteous Mind -kirjan 500 sivusta viitteet täyttävät 125. Edellä kertomani lisäksi kirja käsittelee useita kysymyksiä, joita olen tässä esityksessä vain sivunnut. Näitä ovat mm: biologisen ja kulttuurievoluution rinnakkaiset roolit moraalin kulmakivien kehityksessä; sosiaalisen pääoman merkitys ja suhde luottamuspääomaan ja moraaliseen pääomaan, joita ilman yhteiskunta ja talous kangistuvat toimintakyvyttömäksi; [valitettavasti toiveajatteluksi osoittautunut] malli siitä, miten erilaisista lähtökohdista erilaisiin moraalisiin painotuksiin ja yhteiskunnallisiin näkemyksiin päätyneet voisivat itselleen rehellisinä pysyen rakentaa yhteistä maailmaa; sekä 100 v. sitten kuolleen ranskalaisen sosiaaliantropologin, Émile Durkheimin (1858 – 1917) [Haidtin tavoin juutalainen ateisti] ja evoluutiobiologi Darwinin ajatuksille rakentuva pohdinta uskontojen yhteiskunnallisista ja biologisista taustoista ja merkityksestä.
SEURAAVAKSI: TODELLISUUDEN JÄLKEINEN AIKA
Politiikan kentässä muutokset ovat joskus nopeita. Kirjoittaessaan The Righteous Mind -kirjaa Haidt ei käyttänyt kertaakaan sanaa populismi. Vauhdista ovat pudonneet monet muutkin. On jokseenkin käsittämätöntä, että Amerikan konservatiivit ja heistä erityisesti evankelikaaliset kristityt valitsivat ehdokkaakseen ja presidentikseen Donald Trumpin. Trump ajaa puhtaasti intuitioidensa pohjalta uhkarohkeita, täysin valmistelemattomia ja siksi erittäin riskialttiita muutoksia sekä Amerikan sisä- että maailmanpolitiikkaan. Konservatiivi hän ei siis missään mielessä ole. Häntä voisi luokitella ‘puhdasoppiseksi’, jos vain olisi aavistustakaan siitä, mitä transkendentiaalista moraalista järjestystä hän olisi edistämässä. Evankelikaalista kristittyäkin hänessä on hyvin vaikea nähdä. Populisti hän sensijaan on. Hyvin erilaisiin suuntiin vetävät populistiset liikkeet ovat vyöryttääneet viime vuosina politiikan kenttää enemmän kuin minkään muun käsitteen alla kulkevat aatteet, mutta jokseenkin hahmottamattoman rodullistetun kansallismielisyyden lisäksi ei populistisilla liikkeillä yhteistä ohjelmaa näytä olevan. Ne ovat lisänneet politiikkaan kaaosta, joka tuottaa enenevästi sattumanvaraisia ja sisäisesti ristiriiitaisia tuloksia, sekä kyvyttömyyttä tehdä ja/tai toteuttaa välttämättömiäkään poliittisia ratkaisuja [vrt. Ison Britannian Brexit prosessi]. Politiikkaa ei ole koskaan naulattu tiukasti tosiasioihin, eikä yksikään yhteiskunnallinen liike liene koskaan kunnioittanut todellisuutta yli kaiken muun, mutta tänään yhä useammat poliittiset liikkeet ja niiden johtajat eivät enää peittele tietämättömyyttään, valheitaan tai välinpitämättömyyttään tosiasioista, vaan vaativat suorasukaisesti itselleen valtaa yli todellisuuden ja ohi kansalaisten oikeuksien – ja kasvava osa äänestäjistä tukee heitä juuri siksi! Joskus 15 v. sitten Pariisin Champs Elyseellä järjestettiin mielenosoitus jossa vaadittiin aikaisempia keväitä [toteutumassa!] ja raskausajan lyhentämistä kuuteen kuukauteen. Silloin jokainen ymmärsi mielenosoituksen vitsiksi, tänään, keltaliivien aikaan, tuskinpa. Politiikan uudeksi jakolinjaksi on muodostumassa suhtautuminen todellisuuteen ja sääntöpohjaiseen yhteiskuntajärjestykseen, vastakohtana voimapolitiikka, jossa valta otetaan ja sitä käytetään mihin kansa uskoo tahtovansa, koska johtaja niin tahtoo! Tuloksena on Afganistan, Venezuela, Mali, ym.
Haidtin kirjan luettuani oli helppo arvata, että sen arviot (yli 22 000 yksin goodreads-sivustolla] ovat jakautuneet hyvin myönteisiin [4..5/5] ja hyvin kriittisiin [1-2/5]. En löytänyt nopealla skannauksella ainoatakaan 3/5 arviota. Keskiarvo on kuitenkin erinomainen, 4,21/5, koska useimmat antavat kirjalle 5/5. Jyrkimmät 1/5 arvioista eivät ole analyyttisiä, vaan tuomitsevia: Tämän kirjan nimeksi pitäisi muuttaa: Kuinka oikeuttaa ihmisten sortaminen eteenpäin pääsemiseksi. Tahtomattaan nämä arviot tukevat Haidtin tutkimustuloksia liberaalien kyvyttömyydestä käsittää toisin ajattelevien maailmankuvaa. Haidt siteeraa ääriesimerkkinä [sivu 335] New Yorkin liberaalin Village Voice -lehden teatterikriitikkoa, Michael Feingoldia: Republikaanit eivät usko mielikuvitukseen, osittain koska heillä ei sitä ole, mutta eniten siksi, että se olisi haitaksi heidän valitsemassaan työssä ihmiskunnan ja tämän planeetan tuhoamiseksi … heidän tavoite elämässään on hyötyä onnettomuuksista, eivätkä he välitä pätkääkään ihmisistä … Tämän vuoksi olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että heidät pitäisi tuhota ennen kuin he aiheuttavat lisää vahinkoa. Jos vaihtaisin sanan republikaani sanaan juutalainen, kenellekään ei tuottaisi vaikeuksia uskoa, että sitaatti on leikattu Hitlerin puheesta.
