Onko ajallisesti tai paikallisesti etäisen kulttuurin ymmärtäminen vaikeaa vai mahdotonta?

Tämä kirjoitus perustuu Ohion yliopiston professorin, Greg Andersonin, artikkeliin, Retrieving the Lost Worlds of the Past: The Case for an Ontological Turn. American Historical Reviews, June 2015 (s. 787-810).

https://polisci.osu.edu/sites/polisci.osu.edu/files/F_Anderson_RLW.pdf

Anderson analysoi vaikeuksia kuvata ja ymmärtää menneen maailman kulttuureita nykyajan käsitteistä ja todellisuuskuvasta lähtien. Esimerkiksi hän valisee antiikin Ateenan (n. 500 eKr.), jonka nykyinen Eurooppalainen kulttuuri kokee pitkälle alkukehdokseen, ja tarkentaa ’nykyajan’ tarkoittamaan sekulaaria, liberaalia, kapitalistista modernismia sellaisena kuin se ilmenee valistuksen jälkeisessä [post-enlightment] Euroopassa.  Lyhennän sen tässä kirjoituksessa ’Eurooppalaiseksi liberalismiksi’ johon sisällytän implisiittisesti sekularismin, kapitalismin ja modernismin.

Toisen vuosituhannenvaihteen eurooppalaisen liberalismin todellisuuskuvaa määrittää neljä yleistä lähtökohtaa:

  1. Materialismi. Valtion, talouden ja sosiaalisten suhteiden rakenteet perustuvat kokonaisuudessaan materiaaliselle todellisuudelle, joka on sopusoinnussa tieteellisten fysiikan, kemian ja biologian ”lakien” kanssa.  Perusolettamukset eivät jätä tilaa millekään sellaiselle, mitä se pitää puhtaasti kuviteltuna objektina, suhteena tai prosessina.
  2. Sekularismi. Edellisestä luonnollisesti seuraa, että moderni liberaali ontologia on läpeensä maallista.  Se objektivisoi jumalat ihmisen ajattelun ja uskomusten ilmentymiksi, ihmisten uskomusten, rukousten ja rituaalien luomiksi artefakteiksi, ei itsenäisesti olemassa oleviksi voimiksi tai olennoiksi.
  3. Antroposentrismi. Ihmislaji on itsestäänselvästi/aksiomaattisesti poikkeuksellinen, ihmisen luontainen tieto ja järki, voima ja subjektiivisuus eroaa lähtökohtaisesti ei-inhimillisestä ”luonnosta”, joka on ihmislajille ympäristöä, resursseja, prosesseja ja omaisuutta.
  4. Individualismi. On itsestäänselvää/aksiomaattista, että ihminen on luonnollisesti autonominen, itsekeskeinen, sosiaalisuutta edeltävä subjekti.

Ainoastaan me, modernissa kapitalistisessa lännessä, pidämme yksilöllisyyttä ihmiosolennon ikiaikaisena ominaisuutena.  Vain me uskomme että ihminen on aina jakamaton, yhtenäinen ”itse”, syntynyt varustettuna luonnollisella, sosiaalisuutta edeltävällä taipumuksella pyrkiä toteuttamaan rationaalisesti laskelmoituja etujaan. Vain meillä on taipumus nähdä sosiaalisuuden muodot, kuten sukulaisuus, kansalaisuus, rituaali, luokka, jollain tavoin ehdollisina ulkoisina ilmiöinä, sensijaan että ne olisivat meidän subjektiivisuutemme olennaisia elementtejä, sitä mitä ja keitä me olemme.  Me yksin uskomme että sosiaaliset rakenteet ovat olemassa palvellakseen yksilöä, eikä päinvastoin, koska vain me kuvittelemme että ihmisyksilö riippumattomana olentona edeltää mitä tahansa ”yhteisöä”, jonka me kussakin ajassa ja tilanteessa näemme hyväksi muodostaa yksilöllisten intressiemme edistämiseksi.

Vastaavasti liberaalin individualismin logiikka erottaa toisistaan vapaiden ihmisten itseriittoisen siiviliyhteiskunnan ja sitä vastaavan valtion.  Jälkimmäisen [koko] oikeutus perustuu siihen, miten hyvin se varmistaa yksilön oikeudet, erityisesti oikeuden kartuttaa omaisuuttaan.  Koska valtiolle on mahdollista puuttua yksilön oikeuksiin ja omaisuuteen, (i) valtion valtaa on rajoitettava vaaleilla ja valittujen edustajien määräaikaisuudella, (ii) yksilön vapaudet valtiota vastaan on turvattava kansalaisoikeuslaeilla ja yms. instrumenteilla sekä (iii) valtion kontrollista vapaiden markkinavoimien muodostamalla taloudella.

Vertailukohdaksi Andersson valitsee antiikin Ateenan. Sen kansalaisuuden/kulttuurin perustukset taas olivat seuraavat.

I.  Jumalat. Atticassa oli ja vaikutti ihmispopulaatio, ja samalla lukemattomia eriasteisia jumalia, puolijumalia ja muita olentoja (nymfejä, satyyreja, jne.).  Ne olivat todellisia, itsenäisiä subjekteja ja toimijoita [eivät ihmisten ideoiden tai uskomusten aikaansaannoksia] jotka lopulta kontrolloivat kaikkia elämän tapahtumia.  Kaupungin arvorakennukset oli rakennettu näille jumalille, erityisesti niille, joiden voimat ja hyvän tahto olivat Ateenalle arvokkaimmat.  Jumaliin kohdistettuihin juhliin ja uhrimenoihin käytettiin myös enemmän aikaa ja resusseja kuin kaupungin asioista päättämiseen.  Jonkin määrätyn jumalan suosion hakeminen oli mukana jokaisessa ihmiselämän toimessa ja tapahtumassa maanviljelystä kauppaan ja päätöksen tekoon, taistelusta avioliiton solmimiseen ja lapsen syntymiseen, elämästä kuolemaan.

II.  Attica ei ollut mikä tahansa maantieteellinen alue, vaan ikiaikainen elävä organismi, ateenalaisten hoitaja, isänmaa ja äiti. Ensimmäiset ateenalaiset Cecrops ja Erechtheus syntyivat sen maaperästä, joten Attican ja ateenalaisten välillä on verisukulaisuus ja Ateenalaiset ovat kansoittaneet Attican aikojen alusta saakka.  Äiti Attica on osoittanut ateenalaisille näiden jumalat hallitsemaan ja opettamaan heitä.  Poseidon opetti merenkulun taidon, jolle Ateenan valta on rakennettu, Dionysos viinirypäleiden ja Pallas Athene oliivien jalostuksen, joista molemmat toivat Ateenalaisille sekä ravintoa, vaurautta että iloa.  Ateenalaiset rakastivat Attica’a kuten lapset äitiään ja isäänsä, sitä puolustaen, viljellen ja kaikenlaisilta vaaroilta varjellen.

III. Polis ja Demos, olivat enemmän kuin mitä sanat valtio ja yhdyskunta nykyisin tarkoittavat]. Attican lapset ovat yhdessä polis, ei joukkona annettuja ihmisyksilöitä vaan iättömänä, ikiaikaisena Atticaa ensimmäisistä maasta syntyneistä kuninkaista lähtien asuttaneena superorganismina.  Kaikki ateenalaiset olivat tämän poliksen ja sen jonkin demoksen jäseniä, jonka ulkopuolella vapaa elämä ei ollut kuviteltavissa.  Aristoteles (Politics) kuvaa tätä jäsenyyttä hyvin samankaltaisesti kuin Paavali kuvaa kristittyjä Kristuksen jäseninä (Kor. 12).

Niinpä Ateenalaiselle ihmisen elämä oli aina jo lähtökohtaisesti sosiaalista ja sosiaalinen poliittista.  Ateenalaisen sosiaalisen elämän perusyksikkö on perhe (kotitalousyksikkö, oikos), ei henkilö.  Perheet jakoivat keskenään velvollisuudet, joiden avulla tuotettiin elämisen tarpeet Atticasta, joka miellettiin kaiken elämän lähteeksi, ei kenenkään yksityiseksi omaisuudeksi.  Oikoi olivat demos’n soluja, jotka symbioosissa toistensa kanssa tuottivat Attican maaperästä sen mitä polis tarvitsi.  Attican polis’n väestö muodostui satakolmekymmentäyhdeksästä demos’ta.  Ateenalaiseksi ei voinut tulla, sellaiseksi täytyi syntyä.  Ateenalainen ei myöskään koskaan voinut olla oma riippumaton ’itse’ vaan yksilönä [idiotes] hän edusti aina kotitalousyksikköään [oikos] ja kansalaisena [politai, miehet, politides, naiset] demos’taan.  Nämä roolit erosivat toisistaan kuten kaksi eri ihmistä.

Antiikin Ateenalaisten todellisuus perustui kolmen elementin elämää ylläpitävään vuorovaikutukseen.  Jumalten kosminen rooli oli tuottaa olemassaolon perusteet maalle [Attica] ja sen väestölle [demos], äiti Attica’n rooli oli toimittaa elämisen välttämättömyydet ihmisille ja jumalille, kansan rooli oli viljellä ja varjella Atticaa ja jakaa sen tuoteet niin että maa pysyisi aina viljeltynä ja puolustettuna, että jumalille osoitettaisiin aina asianmukaista kunnioitusta ja demos pysyisi aina terveenä.  Tätä he kutsuivat politeia’kseen, demokratia’kseen, ja tämän mukaisesti he ymmärsivät olemassaolonsa ja järjestivät elämänsä.

Meidän käsityksessämme sellaisten Ateenalaisten aktiviteettien kuin maanviljelys, kaupankäynti ja rahan lainaaminen on täytynyt muodostaa jotain, mitä me kutsumme ekonomiaksi, [kansan]taloudeksi.  Ateenalaiset eivät voineet edes kuvitella mitään sellaista, koska heidän maailmassaan ei ollut markkinoita eikä yksityistä omaisuutta näiden käsitteiden abstraktissa merkityksessä, ei mitään, mitä me voisimme kutsua yhtiöiksi.  Omaisuus oli perittyä ja se kuului perheille, joilta se saatettiin rangaistuksena rikoksesta demos’ta/polis’ta vastaan ottaa pois [tai vastaavasti erityisenä palkintona antaa].  Sitä ei voinut ostaa eikä myydä, ja se oli vapaiden perheidenkin kesken äärimmäisen epätasaisesti jakautunut.

Ateenan demokratialla ja sillä mitä me kutsumme demokratiaksi, ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Edellinen oli itseohjautuvaa itsemääräämistä ilman byrokratiaa, valittuja luottamushenkilöitä tai ammattimaisia asiantuntijajohtajia.  Ääni ja puhevalta rajoittuivat kutakin oikos’ta edustavaan vapaaseen mieheen.  Naisten [kuten miestenkin!] asema oli olla osa sitä oikos’ta, johon hän kuului.  Avainvalta keskittyi muutamalle sadalle superrikkaalle oikos’lle, joiden vauraus perustui kymmenientuhansien Attican ulkopuolelta kaapattujen tai veroina vaadittujen orjien työhön.  Näiden perheiden velvollisuus oli myös kustantaa valtion yhdessä päätetyt hankkeet ja tarpeet.  Nykyisen eurooppalaisen liberalismin logiikka, joka suojelee yksilön oikeuksia ja yksityisyyttä hallituksen ja valtion vallalta, olisi antiikin ateenalaisille käsittämätön.  Valtio, yhteiskunta, politiikka ja kansa olivat Ateenalaisille yksi ja sama asia.

(Tämä kappale ei perustu Andersonin artikkeliin, mutta lyhyt kuvaus antiikin Ateenan oikeudenkäytöstä on tässä yhteydessä paikallaan:  Ateenan lait oli koonnut Solon (n. 600 eKr.).  Ne säätivät lähinnä oikeusprosessin kulkua eikä niistä liene tallella muuta kuin otteita.  Oikeusviranomaisia, lakimiehiä, tuomareita ei ollut.  Syytteen nostaja ja kantaja nimesivät molemmat yhden henkilön esittämään asiansa ja syylliseksi tai syyttömäksi tuomitsi ja rangaistuksen määräsi 6 000 vapaaehtoisesta miehestä valittu jury, tapauksen luonteesta riippuen vähintään 201 tai vähintään 501 miestä.)

Nykyisten historioitsijoiden on vaikea käsittää, että sellaisia eriytettyjä käsitteitä kuin valtio, yhteiskunta, yksilö ja tämän oikeudet, päättäjä, kansantalous, yksityinen omaisuus ei ateenalaisten maailmassa näiden käsitteiden meidän ymmärtämässämme mielessä yksinkertaisesti lainkaan ollut.  Siksi nykyhistorioitsijat usein selittävät että näiden käsitteiden täytyy olla vain jotekin hämäriä, sisältyä systeemiin mutta piilossa silmiltä, ja kaivavat ne sieltä esille, jotta ”todellisuus” saataisiin nähtäville.  Jos ne eivät olleet todellisuutta antiikin Ateenalaisille – niin keille sitten?

Ateenalaiset eivät myöskään tunteneet käsitettä uskonto.  Jumalien olemassa- ja läsnäolo, toimet ja vaikutukset olivat heille samalla tavoin luonnollisia asioita kuin naapurin lähteminen aamulla pellolleen, sade ja ukkonen, laivan paluu kotisatamaan tai katoaminen merellä.  Yhden jumalan huolella harkittu miellyttäminen toista jumalaa samalla ärsytettämättä ovat yhtä arkipäiväisiä haasteita kuin puolison, naapurin tai lapsen hyvällä tuulella pitäminen ilman että joku toinen sa siitä aiheen kadehtimiseen ja pahan puhumiseen.  Me taas olemme erottaneet sekulaarista ”todellisesta” maailmastamme uskonnon (hyvin laajastikin tulkittuna) yksilön oikeuksiin luetun uskonnonvapauden alaiseksi erilliskysymykseksi, jota ei sovi sekoittaa todellisen elämän piiriin kuuluviin asioihin, sellaisiin kuin luonto, talous, politiikka, tiede.  Käsitteen kulttuuri ymmärtäminen on pitkälle analoginen kysymys.

Antiikin Ateenan analysointi ja kuvaaminen nykyajan (vrt. kohdat 1,2,3,4 artikkelin alussa) ”todellisen” maailmankuvan ja sen käsitteistön avulla rikkoo antiikin ateenalaisten (vrt. edellistä seuraavat kohdat I, II, III) todellisuuskäsityksen heille itselleen tunnistamattomaksi ja siten tekee sen ymmärtämisen meille mahdottomaksi – ainakin heti kun irroittaudumme jokseenkin triviaaleista materiaalisista yksityiskohdista, kuten laivan rakentamiseen tarvittavan puutavaran laadusta, varastossa olevan oliiviöljyn määrästä, näytelmien kirjoittajien tai veistosten tekijöiden nimistä, jne..  Ateenalaisten arvojen, ajatusten, päätösten, tekojen ja motiivien, niin jalojen kuin alhaistenkin, sisälle pääseminen edellyttää heidän maailmansa sisäistämistä, mitä jo meidän kielemme ja käsitteistömme syvästi rajoittavat.

Jos asian ymmärtäminen ja selittäminen on vaikeaa historioitsijalle, vielä vaikeampaa se on maallikolle.  Tämä avaa kiinnostavan kysymyksen siitä, mikä on historiankirjoituksen tehtävä.  Kuvailla toista aikaa, paikaa ja kulttuuria tavallaan omaan maailmankuvaamme siirrettynä, vai ohjata lukijaa itse siirtymään toisen ajan, paikan ja kulttuurin todellisuuteen.  Molemmilla tavoitteilla on paikkansa, mutta ne eivät ole yhdistettävissä, ja jälkimmäinen vaatii paljon enemmän sekä kirjoittajalta että lukijalta.

 


Voisin jatkaa Andersonin referointia sivukaupalla, mutta sen tueksi, mitä haluan tällä kirjoituksella itse sanoa, edelläoleva riittää.  Suosittelen lämpimästi koko artikkelin lukemista, se löytyy googlaamalla tai tämän kirjoituksen alussa olevasta linkistä helposti ja on luettavissa ilmaiseksi, ilman sisäänkirjoittautumisia.

Minun väitteeni on, että vastaavat ontologiset eroavaisuudet mitkä tekevät antiikin Ateenalaisen elämän ymmärtämisen meidän 21. vuosisadan alun eurooppalaisen liberalismin käsitteistön ja logiikan avulla jokseenkin mahdottomaksi, tekevät vaikeaksi ja/tai torjuttavaksi myös monen meitä ajallisesti lähemmän tai nykyisenkin, mutta henkisesti etäisemmän kulttuurin ymmärtämisen – ainakin jos ihmisten tekoja, sanoja ja ajatuksia halutaan ymmärtää heidän oman aikansa tai ympäristönsä maailmankuvaa, käsitteistöä ja tietämystä vasten.  Ilmeisimpiä esimerkkejä edellisestä ovat vain sata vuotta sitten ahkeroineiden rotubiologien ja rotuhygieenikkojen ja jälkimmäisestä nykyisten Taleban ja ISIS taistelijoiden maailmankäsitykset, mutta paljon vähemmänkin dramaattisia ja silti syviä käsityskuiluja löytyy loputtomasti.

Läntisen eurooppalaisen kulttuurin [ml. Amerikka, Australia, ym.] globaali valta kasvoi 18. vuosisadalta 20. vuosisadan loppuun mennessä hallitsevaksi.  Kahden maailmansodan, natsi- ja kommunistidiktatuurien sekä ydinsodan uhan vuosikymmenten jälkeen me, sekulaari, liberaali, kapitalistinen ja moderni Länsi, tunsimme jääneemme yksin valona kentälle inhimillisen ja yhteiskunnallisen kehityksen lopullisena saavutuksena, historian suurenmoisena lopputuloksena.  Francis Fukuyaman kirjan The End of History (1992), tai oikeammin siitä kirjoitettujen lukemattomien kommentaarien ja viittausten siemen lankesi otolliseen maaperään.  Tästä pitäen kaikkea, niin nykyistä kuin mennyttäkin, arvioidaan meidän käsitteillämme ja mitataan meidän mitoillamme.  Poikkeamat ovat vain väistämättömiä kehitysaskeleita, jotka meidän edeltäjillämme olivat ja nykyisillä toisinajattelijoilla vielä ovat astumatta.  Niiden astumiseksi he tarvitsevat vain tietoa ja koulutusta, ehkä myös taloudellista tukea, rohkaisua ja hieman painostusta.  Terveellä järjellä, vapaalla tieteellä ja luonnollisella kehityksellä voi olla vain tämä yksi tavoite ja tulos.

Tämän maailmankuvan pohjalta ei pitäisi olla vaikeaa käsittää, että kuilu aikaisempien aikojen tai etäisempien kulttuurien ymmärtämiseen säilyy leveänä ja syvänä.  Antiikin Ateenan vapailla kansalaisilla oli vähintään yhtä suuri varmuus siitä, että heidän kulttuurinsa on non plus ultra kuin mitä meillä 21. vuosisadan länsimaisilla sekulaareilla ja liberaaleilla modernisteilla on omasta kulttuuristamme.

Nyt, 27 vuotta Fukuyaman kirjan ilmestymisen jälkeen, on jokaiselle täytynyt kuitenkin käydä selväksi, että historia ei ole päättynyt.  Viisikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvulle vallinnut, olennaisilta kohdin yhtenäinen länsimainen todellisuuskäsitys on hajoamassa.  Kasvavat islaminuskoiset vähemmistöt Euroopassa ja fundamentalistiset evankelikaalit Amerikassa eivät tunnusta liberaalin sekulaarin enemmistön moraalista ylivaltaa.  Oikeuksista, sopimuksista, rationalismista ja realismista irtisanoutuva populismi rapauttaa länsimaisia demokratioita sisältäpäin, sosiaalinen media hajottaa jo sisäisellä logiikallaan, ja sitä myös käytetään tarkoituksellisesti ja pelottavan tehokkaasti hajottamaan kansalaisia toisiaan tuntemattomiin ja keskenään puhumattomiin vaihtoehtotodellisuuksiin.  Samalla kaukoidän keskusjohtoisten sekä todellisesti että näennäisesti menestyvien yhteiskuntien malli alkaa monen mielestä näyttää yhä houkuttelevammalta.

Historia jatkuu.

Vastaa