Ne kolmekymmentäkolme ja Suomen omatunto: Uhraammeko suomalaislapset Syyriassa?

Vuonna 1942 Suomi luovutti Gestapolle kahdeksan juutalaispakolaista, jotka yhtä lukuunottamatta menehtyivät Auschwitzissa.  Tapauksesta on sittemmin kirjoitettu väitöskirja, lukuisia lehtikirjoituksia, paljastettu muistomerkki Tähtitorninmäellä ja esitetty v. 2000 valtion virallinen anteeksipyyntö.  Historia ei tule kiittämään niitä suomalaisia päätäjiä, jotka nyt kieltäytyvät pelastamasta al-Holin pakolaisleiriltä Syyriasta edes omia kansalaisiaan, kolmeakymmentäkolmea suomalaista lasta ja heidän äitejään, joita odottaa siellä väkivallan tai sairauden lyhyeksi katkaisema elämä syrjittyinä ja hyväksikäytettävinä muukalaisina.  Leirin 74 000 vankia vartioivien SDF kurdijoukkojen tiedottaja Mustafa Bali vaatii kutakin maata hakemaan pois omat kansalaisensa.  Mm. Australia, Uzbekistan, Venäjä sekä useat Euroopan maat ovat jo tehneet tai alkaneet tehdä näin, ja kansainvälisen oikeuden mukaan myös Suomi on velvollinen ottamaan vastaan omat kansalaisensa.  No, eihän esimerkiksi Irak ole myöskään halunnut ottaa vastaan monia Suomesta käännytettyjä kansalaisiaan, mutta onko Irak todella se viiteryhmä, johon Suomi haluaa osoittaa kuuluvansa?

Suomen ministerit kuitenkin selittävät TV-uutisissa vakavina, huolestuneella ja myötätuntoisella naamalla, että vaikka ”lapsen etu onkin aina asetettava etusijalle” näitä lapsia ei aiota hakea Suomeen koska (i) lapselle ei ole hyväksi että hänet erotetaan äidistään, eikä äidinkään oikeutta lapseensa voi kyseenalaistaa, (ii) me emme tiedä – ja tuskin pohjoismaisen hyvinvointi- ja oikeusvaltion pyhääkin pyhempiä periaatteita rikkomatta kykenemme selvittämäänkään – jokaisen suomalaisen Isis-äidin kohdalla minkälaisiin rikoksiin hän on Isis-Kalifaatissa mahdollisesti syyllistynyt, (iii) radikalisoituneet Isis-äidit ja myöhemmin mahdollisesti myös heidän vaikutteilleen altistuneet lapsetkin saattaisivat Suomeen päästettyinä muodostaa lainkuuliaisiin suomalaisiin kohdistuvan turvallisuusuhkan ja (iv), kuten kuulijan on rehellisesti myönnettävä, asia on kokonaisuudessaan kaikkea muuta kuin yksinkertainen ja siinä on niin paljon selvitettäviä ja yhteensovitettavia ongelmia että olisi varmaankin viisaampaa odottaa pohjoismaista, EU:n ja ehkä jopa YK:n ratkaisua.

Nämä kaikki ovat kaksinaamaisia ja hurskastelevia tekosyitä ohittaa lasten edut, juuri ne, jotka kulloinenkin haastateltava toki muistaa mainita ensisijaisina – tarkoittamatta sillä mitään konkreettista.

Minkälaiset ovat suomalaisten äitien ja lasten oikeudet toisiinsa, sekä suomalaisiin kohdistuvat turvallisuusuhkat Suomessa nyt, ilman tänne palautettuja Isis-äitejä ja -lapsia.  Suomessa on tänään huostaanotettuna, siis äideiltään poisotettuna, 19 000 lasta, joista jokaisen huostaanoton perusteet ovat lievemmät kuin mitä ne olisivat al-Holin leirin suomalaislasten kohdalla.  Mitenkään erityisesti radikalisoitumattomat suomalaiset tekevät vuosittain 1600 törkeää pahoinpitelyrikosta, 1400 raiskausta, saman verran lasten seksuaalisia hyväksikäyttöjä ja 60 – 100 henkirikosta.  Näistä rikoksista tuomitut eivät vietä loppuelämäänsä vankiloiden muurien sisällä, joten heitä vapautetaan yhtä monta takaisin yhteiskuntaan joka vuosi.  Moni on vielä vapautuessaankin vaaralliseksi arvioitu ja jälleen todellinen turvallisuusuhka tutuille ja/tai tuntemattomille lähimmäisilleen.  Heidän lisäkseen Suomessa on Suojelupoliisin mukaan satoja henkilöitä, joilla on yhteyksiä kansainväliseen terrorismiin.  Osa heistä on ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia, joilla ei ole oleskelulupaa Suomessa, mutta joita ei myöskään voida poistaa maasta.

En silti vaatisi kaikkien huostaanotettujen lasten palauttamista äideilleen, en myöskään törkeistä rikoksista tuomittujen sulkemista vankiloihin loppuiäkseen, en edes sitä, että kaikki terrorismiyhteyksistä epäillyt suljettaisiin piikkilankojen sisälle tai Suomen rajojen ulkopuolelle.  Mikään hallitus ei voi taata suomalaisille samanaikaisesti sekä kansalais- ja ihmisoikeuksia että aukotonta turvallisuutta – kyse on ja tulee aina olemaan epätäydellisestä kompromissista.

Aiempiin lukuihin suhteutettuna yhdentoista suomalaisen Isis-äidin ja heidän kolmenkymmenenkolmen lapsensa erottamisen mahdottomuus tai turvallisuusuhka suomalaisille ovat täysin kestämättömiä perusteita heidän hylkäämiselleen lähi-idän väkivallan murskattavaksi.  Kun nämä ovat tekosyitä, mitkä mahtaa olla oikea syy?  Olisiko se halu kostaa Isis-äideille heidän valitsemansa radikaali uskonto ja naisen rooli, jotka ovat sovittamattomasti nykyisen Suomen sekulaarin arvomaailman vastaisia?  Suomalaisessa oikeudessa Isis-äiti voitaisiin tuomita ainoastaan tehdyksi osoitetun rikoksen perusteella, mutta Syyrian ja Irakin rajalle hylkääminen olisi useimmille kuolemantuomio, jota oikeuden ei tarvitse käsitellä, tuomarin perustella eikä julistaa.  Rinnastus löytyy sadan vuoden takaa, punaiset naiskaartilaiset jotka heittivät syrjään kirkon opetukset ja lähtivät taistelemaan ase kädessä.  Heidän silloin valitsemansa ateismi ja rooli naisena olivat sovittamattomasti silloisen Suomen kristillisen arvomaailman vastaisia.  Niinpä heitä ei pidetty edes ihmisinä vaan kutsuttiin mm. ”susinartuiksi”.  Heistä seitsämänsataa kuoli väkivaltaisesti, valtaosa teloitettuna.  

Lapsen edun asettaminen ensisijaiseksi voi tarkoittaa vain sitä, että heidät on haettava pois leiriltä välittömästi.  Kaikki muu on toissijaista.  Kysymykset syyllisyyksistä, rangaistuksista, vastuista, hoito- ja valvontatarpeista sekä maksajista on tietenkin hoidettava aikanaan, mutta ei ensisijaisen asian kustannuksella.

 

AIKAISEMPIA BLOGEJA

Ilmastoneutraaliin Suomeen 2045

Mar 26, 2019 4:15 PM

Moraalin kulmakivet – Jonathan Haidt: The Righteous Mind (2012)

Feb 19, 2019 3:24 PM

Juha Hurme, NIEMI – ja miksi faktojen pitäisi olla totta

Feb 2, 2019 3:29 PM

Onko ajallisesti tai paikallisesti etäisen kulttuurin ymmärtäminen vaikeaa vai mahdotonta?

Jan 31, 2019 12:57 AM

On a Clear Day You Can See Forever

Jan 30, 2019 11:49 PM

Rotubiologia – eugeniikka Euroopassa ja Amerikassa 1860 – ?

Jan 30, 2019 6:14 PM

Enchanted October on 63°N

Oct 16, 2018 9:47 PM

Pakettitarjousetiikka – Package-Deal Ethics

Oct 10, 2018 12:17 AM

The neighborhood where you grow up determines half of your lifetime income

Oct 3, 2018 1:18 PM

Päivä sähköpostimiehen elämässä

Sähköposti, jos mikä, pitää tällaisen eläkeläismiehen kiireessä.  Niin paljon tulee joka päivä eri tahoilta tärkeitä viestejä jotka vaativat huomaavaisia vastauksia, usein myös toimenpiteitä, kuten tänäänkin.

Heti aamutuimaan kysyi Qaty [miten kenelläkään selvää suomea kirjoittavalla voi olla tällainen nimi?], haluanko nähdä hänet alastomana.  Kun olin kuitenkin jo muutama päivä sitten lastenlasten kanssa leikkiessä kylmettänyt itseni, kurkku oli kipeä ja nuhakin vielä, oli pakko vastata että ei kuule tällä kertaa, täällä on vielä senverran viileetä kun lämmityksessäkin pitää säästää, ettei minulle olisi terveellistä ruveta ilkosilleni.  Ei tullut vastausta.

Prisma ilmoitti varanneensa minulle 1000 € lahjakortin.  Vastasin ja kiitin, tämähän on tosi ystävällistä, ja laitoin niille osoitteen, johon lahjakortin voi postittaa.

Got You [lisää omituisia nimiä] lähetti – ehkä erehdyksessä – kolme sähköpostia joissa kertoi tietävänsä että ’sinun salasana on salasana’ (?!).  Haloo neropatti, jos se ei olisi salasana, senhän tietäisi kuka tahansa.  Haukkui minua tuhmaksi pojaksi – minkä voisi tässä iässä ottaa kohteliaisuutena – ja vaati tästä hyvästä kolme kertaa 3000 bitcoinia(?).  Minulla kun on eurojen lisäksi vain hieman ruplia ja dollareita sekä vanhentuneita Tanskan ja Tsekkoslovakian kruunuja, meinasin jo jättää Gotjuun puille paljaille, kun  perään tuli sähköpostissa onnen kantamoinen: minun bitcoin-tilini balanssi on kuulemma 8765,67!  Kuinka olin saattanut unohtaa koko tilin?  Forwardasin sen Gotjuulle ja sanoin, että saa tyytyä tähän, enempää bitcoineja ei ole eikä tule.  Eipä ole perästä kuulunut.

Stormy Daniels [nimessä on jotakin tuttua, mutta naama ei tule mieleen] olisi myynyt joitakin pillereitä, joilla voisin kasvaa neljä tuumaa.  Hyvänen aika, sehän tekee kymmenen senttiä.  Jo nyt lyön päätäni ovenkamanoihin ja yläkaappien avoinna oleviin oviin.  Yksi sellainen lensi rytäkässä irti, putosi lattialle ja meni rikki – päähänkin sattui niin penteleesti.  Kymmenen senttiä lisää, ei kiitos!  Stormy, jäit ilman tätä bisnestä, sori siitä.  Vähällä piti että olisin jättänyt kokonaan vastaamatta.

Sitten minulle tyrkytettiin Tiny-Boxia, jolla voisin muuttaa koko kotini jääkaapiksi.  Anteeksi vaan kun sanon suoraan, mutta mitä helvetin järkeä tässä on olevinaan?  Jos nyt unohdetaan, etten minä sen enempää kuin kukaan muukaan halua muuttaa kotiaan jääkaapiksi, mikään ei olisi helpompaa eikä halvempaa: Eikun termostaatti nollaan, ikkunat ja ovet auki ja tervetuloa Suomen toukokuuhun.

Äkkiseltään yllättävin posti tuli Ash Madilta: haluaisinko tavata ’bored women’ – ikävystyneitä naisia.  Oli jo vastaamassa, että en todellakaan, haluaisitko itse?  Onneksi tulin kuitenkin ajatelleeksi uudestaan ennen kuin klikkasin ’lähetä’.  Kyseessä on tietysti sellainen vapaaehtoisjuttu niin kuin palveleva puhelin, yksinäisten vanhusten ulkoiluttaminen, mitä niitä nyt onkaan kirkko järjestänyt.  Vähän huonolla omallatunnolla vastasin anteeksipyydellen, että nykyinen elämänvaiheeni on hieman liian kiireinen sitoutuakseni tällaiseen, mutta että kannatan kyllä asiaa periaatteessa.  Eihän se ihan rehellinen vastaus ollut.

Sitten minulle haluttiin myydä ainetta, jolla hieromalla pääsisin moleista? [sanakirja tarjoaa käännöksiksi mooli = 6,02*1024 molekyyliä, kontiainen tai myyrä – veikkaan viimeistä] – ei kuulosta helpoimmalta keinolta, mutta printtasin silti talteen, josko niitä taas ilmestyy pihalle.  Toinen aine lupasi kasvattaa minulle hetkessä uudet hiukset päähän.  Ei hyvä idea – vaimo-kulta joutuu leikkaamaan entisenkin tukkani muutaman viikon välein.  Kirjoitin että eivät lähettäisi.

Droneja [piti taas katsoa sanakirjasta = koirasmehilöäinen, kuhnuri] on tyrkyllä monta kokoa.  Miksi?  Koska niitä syntyy paljon eivätkä ne kerää hunajaa – tietenkin.  Yhteen mehiläispesään sellaisia tarvitaan (kait?) yksi, loput ovat joutavia.  Siihenhän kuhnuri-sanan käyttö koirasihmisenkin kohdalla viittaa – mutta miksi ihmeessä maksaisin sellaisista?  Vastasin kuitenkin kohteliaasti että jos ei tällä kertaa – niin eivätkös lähettäneet uutta tyrkylle jo tunnin kuluttua.  Vastasin kiukkuisemmin että meillä päin ’tällä kertaa’ tarkoittaa vähintään seuraavaa vuorokautta, mieluummin viikkoa ja parhaassa tapauksessa loppuikää.

Tosi houkutteleva oli sensijaan tarjous oppia ihan vain kotisohvalla istuen lentämään 200+  lentokonetyyppiä.  Kukapas nyt ei lentää haluaisi, ja kun siinä oli koneita aina Boeing 747 Jumboon saakka, niin piti mennä googlaamaan paljonko tällaisen koneen lentäjälle maksetaan.  Voitteko uskoa, keskimäärin 89 000 dollaria ja enimmillään 200 000 dollaria vuodessa.  Tuollahan tekee jo sievoisen tilin euroinakin.  Panin tietenkin heti paperit vetämään ja kysyin samalla ehdotuksia lentoyhtiöistä, joista kannattaisi kurssin jälkeen alkaa pilootin vakiduunia kyselemään, vaikkapa aluksi vain perämiehenä kunnes kokemusta ehtisi kertyä.  Odotan jännityksellä vastausta.  Kukapa tietää, kun seuraavan kerrat lennät Amerikkaan, stuertti saattaakin kuuluttaa että konetta ohjaa tänään lentokapteeni Jantunen miehistöineen.

Lupaavimmasta päästä olivat myös seuraavat kaksi tarjousta – eivät kyllä ihan halpoja kumpikaan: ensimmäinen lupasi kaksinkertaistaa älykkyysosamääräni ja toinen lisätä siihen 20 pistettä, kunhan vain joisin näiden puoskareiden kaupitsemia lääkettä kaksi kertaa päivässä.  Kysyin vaimoltani kumpi näistä on enemmän, mutta hän ei vastannut, puisteli vain päätään?

Mitä – kello on jo 18:34!  Tässä luiskahti sähköpostimiehen päivä jälleen kerran ylitöiden puolelle.

Ilmastoneutraaliin Suomeen 2045

Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti  pätee ilmastonmuutoksen torjunnassa enemmän kuin missään.  Samalla kun paikalliset ja pienetkin mahdollisuudet kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämiseksi ja nielujen vahvistamiseksi on syytä hyödyntää, suureen mittakaavaan skaalattavat keinot ja toimet ovat välttämättömiä, koska vain sellaisten vaikutukset leviävät teknologian ja kaupan mukana yli maailman.

Ilmastonmuutosta ei pysäytä mikään hyvää tarkoittava oppi, uskonto, lähimmäisten, eläinten tai luonnon rakkaus, ei myöskään yhteiskunnallinen teoria tai poliittinen ideologia.  Ilmastonmuutos pysähtyy toisaalta lopettamalla ja vähentämällä riittävästi niitä prosesseja, jotka muuntavat maan alle, maaperään ja kasvillisuuteen sidottua hiiltä hiilidioksidiksi ja metaaniksi ilmakehään, ja toisaalta edistämällä ilmakehän hiilidioksidin pitkäaikasta sitoutumista takaisin kasvillisuuteen ja maaperään.  Jälkimmäinen täytyy saada ylittämään edellisen tai edellinen alittamaan jälkimmäisen – ihmisen ja luonnon prosessit yhteenlaskien.  Reunaehdot löytyvät geofysiikasta, kemiasta, biologiasta ja ekologiasta, keinot maankäytöstä, materiaali-, bio- ja energiateknologioista, pitäen kuitenkin mielessä että ravinnon tuotanto, sähkön saatavuus ja tavaranjakelun toimivuus eivät ole mukavuustekijöitä vaan elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Siis aloitetaan.

Kaikkien polttoaineiden [pl. vety] polttaminen tuottaa hiilidioksidia.  Päästöjärjestys pienimmästä suurimpaan on maakaasu – öljytuotteet – kivihiili – ruskohiili – turve – biomassa.  Ilmastonmuutoksen kannalta fossiilisella ja ei-fossiilisella hiilidioksidilla ei ole eroa.  Termejä uusiutuva, hiilineutraali ja päästötön käytetään ilmastokeskustelussa toistensa synonyymeinä.  Sitä ne eivät ole.  Ydinenergia ei ole uusiutuva mutta kylläkin hiilineutraali ja päästötön.  Bioenergia on uusiutuva mutta ei päästötön – hiilineutraalisuuden suhteen se voi vaihdella laajoissa rajoissa positiivisesta erittäin negatiiviseen.

Sähkö on ainoa energiamuoto, jota voidaan käyttää kaikkeen ja tuottaa päästöttömästi.  Sen osuus koko maailman energian loppukäytöstä on 19%, Suomen 27%.  Edellisestä 42%, jälkimmäisestä 63% (v. 2016) tuotettiin päästötömästi (OECD/IEA 2018).  Siten päästöttömän sähkön osuus koko maailman energian kulutuksesta on 8%, Suomen 17%.

OECD-maissa energian loppukäyttöä on 2000-luvulla vähentänyt energiatehokkuuden paraneminen, jota sähkön osuuden kasvu vahvistaa (OECD/IEA 2018).  Toisaalta muun maailman kehitys ja väestönkasvu varmistaa, että energian käyttö ei vähene eikä edes kasvu pysähdy globaalisti lähivuosikymmenten aikana.  Ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi päästöttömän sähkön tuotannon olisi siis noustava maailmanlaajuisesti vähintään 12- ja Suomessa 5-kertaiseksi.  Keinoja tähän ovat ydin-, vesi-, tuuli- ja aurinkosähkö.  Tavoite ei ole mahdoton, mutta haasteita tuottavat (i) ydinvoimalaitosten rakentamiseen kykenevän osaamis- ja kapasiteettiverkoston alasajo 80-luvun lopulta lähtien [Eurooppalainen ydinenergiainfrastruktuuri olisi nyt rakennettava alusta uudestaan Airbus-Industries kaltaisella yhteistyöllä ja perustettava nykyistä pienempiin, 300 – 500 MWe, sarjavalmistettaviin moduliratkaisuihin], (ii) vesivoiman lisärakentamismahdollisuuksien rajallisuus, sekä (iii) tuuli- sekä aurinkoenergian vaatiman sähkön varastointi- ja kaukosiirtokapasiteetin teknistaloudelliset rajoitukset.  Pitkäaikaisvarastointiin, vuorokaudesta ylöspäin, soveltuvaa potentiaalia allaskapasiteettia on rakennettavissa niukasti, lyhytaikaisvarastointiin soveltuvaa akkukapasiteettia rajoittaa akkukemikaalien saatavuus ja sähkön varastoinnilla keinotekoisiin kemiallisiin polttoaineisiin on huono hyötysuhde.  

Poliittinen kiista siitä, tuleeko liikenteen kasvihuonekaasuja vähentää biopolttonesteiden käyttöä vai sähköautojen määrää lisäämällä, on syytä lopettaa.  Globaalisti biopolttonesteiden tuotanto aiheuttaa koko elinkaaren huomioiden 2…3 kertaiset kasvihuonekaasupäästöt verrattuna niillä korvattuihin fossiilisiin polttoaineisiin (Searchinger et al., Nature 2018 https://doi.org/10.1038/s41586-018-0757-z, ).  Kaikki kunnia Nesteelle MY dieselistä ja ST-1:lle E-85 etanolista, joita tuotetaan elintarvikkeiden tuotannon ja käytön jätejakeista.  Koska koko globaalin elintarviketuotannon energiasisältö (Rosner&Ritchie, Our World in Data 2014) on kuitenkin alle kolmasosa liikenteen energiankäytöstä, sen jätevirroista (Millennium Inst. Washington DC, 2013) tuotetuilla biopolttonesteillä voidaan 100% hyödyntäen kattaa enintään 5% liikenteen energiantarpeesta.  Sensijaan tuuli/aurinkosähköllä ladatun sähköauton kasvihuonekaasupäästö [akkujen valmistamisesta] on vain kahdeksasosa bensiini/dieselauton päästöstä (Searchinger et al., Nature 2018).  Miksi vertaan juuri tuuli/aurinkosähköllä ladattuun?  Koska nimenomaan sähköautot suurikapasiteettisine akkuineen tarjoavat ihanteellisimman ja tuiki tarpeellisen sähkövarastokapasiteetin satunnaissähköä tuottaville tuulivoimaloille ja aurinkopaneeleille.  Siinä missä biopolttonesteet kaksin-kolminkertaistavat päästön, sähkö pudottaa sen murto-osaan – valinnan pitäisi olla itsestäänselvyys? 

Laskennalliset energian säästömahdollisuudet rakennetussa ympäristössä johtavat helposti, amerikkalaisitain sanoen, ”hullun paratiisiin”.  Nykyisten määräysten mukainen rakennus kuluttaa vain murto-osan 60-luvulla rakennetun energiasta, ja jälkimmäisenkin energiankulutus voidaan kohtuullisin kustannuksin vähentää peruskorjauksen yhteydessä puoleen.  Nämä mahdollisuudet tulee toki hyödyntää.  Sensijaan olemassaolevan rakennuskannan purkaminen ja korvaaminen, tai korjaaminen nykyisten uudisakentamisen energiamääräysten mukaiseksi on absurdin kallis ja riskialtis vaihtoehto päästöttömän energiantuotannon lisäämiselle.  Sisäilmaongelmia ja hometaloja ei tunnettu ennen 1970-lukua.  Toki sellaisia silloinkin oli.  Ensimmäisen, 1970-luvun puolivälin, ja toisen, 1980-luvun alun, energiakriisin seurauksena energiaremontoitujen talojen sisäilmaongelmat ja asukkaiden terveysongelmat kasvoivat kuitenkin niin nopeasti ja vaurioittivat asunto-, koulu- ja työpaikkakäyttöön kelpaamattomaksi niin paljon rakennuksia, että 80-luvun loppupuolelle tultaessa käsitteet sisäilmaongelma ja sairas rakennus olivat tulleet tutuiksi jokaiselle.  Ne käynnistivat laajan kansainvälisen tutkimus- ja kehitystyön, tuottivat suuren määrän uutta säätelyä, ja silti aivan uusiakin kalliisti rakennettuja ongelmarakennuksia paljastuu edelleen.  Matala- tai nollaenergiarakennuksen rakentaminen ja turvallinen käyttö erityisesti kylmässä tai kuumassa ja kosteassa ilmastossa vaatii enemmän osaamista kuin mihin useimmat suunnittelijat, rakentajat ja valvojat, sekä ennen kaikkea rakennusten käyttäjät kykenevät.  Erityisesti jälkimmäisille rakennus on asunto, opiskelu- tai työpaikka ei tutkimuslaboratorio.  Saavutettavaan energiahyötyyn verrattuna erityisen kalliita ja riskialttiita ovat vanhojen arvorakennusten kunnianhimoiset energiaremontit.

Allaolevan taulukon laskennassa käytin EU:n URGENCHE projektissa kehittämääni ilmastopolitiikan arviointimallia (Liu et al., J Clean Prod 2017 https://doi:10.1016/j.jclepro.2016.10.137).  Oletin energian loppukäytön teollisuudessa, liikenteessä, rakennetussa ympäristössä, maa- ja metsätaloudessa säilyvän nykyisellä tasolla, ja maksimaalisen osan energian loppukäytön polttoaineista korvattavaksi päästöttömästi tuotetulla sähköllä.  Sähkön tuotantoa lisätään 70%  lisäämällä ydinenergiaa 170% ja kasvattamalla tuuli- ja aurinkoenergian tuotanto 15-kertaiseksi. Vesivoimakapasiteettia muokataan tuulienergian varastointia tukevaksi ja kokonaistuuotantoa kasvatetaan 20%.  Sähköllä korvataan 77% fossiilisten polttoaineiden sekä 25% biopolttoaineiden käytöstä teollisuudessa, liikenteessä ja rakennetussa ympäristössä.  Hiilidioksidipäästö fossiilisten polttoaineiden käytöstä vähenee näin 80%.  Jäljelle jää jonkin verran maakaasua sähkön ja kaukolämmön yhteistuotantoon, hiiltä terästeollisuuden ja öljytuotteita kemian teollisuuden, laivaliikenteen, kansainvälisen lentoliikenteen, metsä- ja maansiirtokoneiden tms. käyttöön.  Biopolttoaineiden käyttö vähenee 22% ja se rajoitetaan metsäteollisuuden jätevirtojen hyödyntämiseen sähkön, kauko- ja prosessilämmön tuotannossa sekä elintarviketeollisuuden jätejakeiden hyödyntämiseen liikenteen biopolttonesteiksi. Kotimaan lentoliikenne korvataan, Lapin lentoja lukuunottamatta, nykyistä nopeammilla junayhteyksillä.  Maanteiden tavaraliikenteestä 75% siirretään rautateille tai sähköistetään.  Henkilöautoliikenteestä sähköistetäään 100%.  Hiilidioksidin kokonaispäästö vähenee 51% tasolle 47 MtCO2/v, mikä vastaa suuruusluokaltaan Suomen maankäytön hiilinielua 2030-40 luvulla, olettaen että hakkuissa noudatetaan pidättyväistä linjaa ja myöhemmin tässä artikkelissa ehdottamani metsitystoimet on otettu käyttöön.  [Huom, tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen LuKen arvio Suomen metsien nettohiilinieluista v. 2040 on pienentynyt 39 miljoonasta 19 miljoonaan hiilidioksidiekvivalenttitonniin, ts. noin puoleen aikaisemmasta]

CO22016-2045.pngEnergian säästöt auttavat tietenkin vähentämään päästöjä enemmänkin kuin taulukosta näkyy, mutta samanaikaisesti niiden kanssa energian kulutusta ovat lisänneet ja lisännevät jatkossakin erinäiset yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset.  Esimerkiksi uusien rakennusten vanhoja paremman energiatehokkuuden kokonaishyöty on tähän saakka huvennut siihen, että vaikka Suomen asukasluku on kasvanut vuodesta 1970 vain 20%, asuntojen lukumäärä on lisääntynyt 90%, asuntoneliöiden määrä 160% ja muiden kuin asuinrakennusten lukumäärä 18%.  Vaikka yksittäisten rakennusten energiatehokkuus on parantunut merkittävästi, koko rakennuskannan energiankulutus on lähes kaksinkertaistunut.  Meidän yksittäin tarkasteltuina perustellut tarpeemme näyttävät edellyttävän joka vuosi lisää 24/7/365 lämmitettyjä, ilmastoituja ja valaistuja tiloja ostoskeskuksissa, ravintoloissa, hotelleissa, kulttuuri-, viihde- ja kuntoilutiloissa, toimistoissa, lasten päivä- ja vanhusten hoivakodeissa, kouluissa ja oppilaitoksissa, terveyskeskuksissa ja sairaaloissa, kakkos- ja loma-asunnoissa, yms.  Näitä rakennuksia, niiden edellyttämiä pysäköintialueita ja niitä yhdistäviä tieverkkoja varten raivataan joka vuosi 7 000 ha lisää maata, mikä vapauttaa 5 – 7 MtCO2/v maaperään ja kasvillisuuteen sidottua hiilivarastoa ilmakehään.  Sama kehitys laajentaa kaupunkialueita ja kasvattaa siten niiden sisäisen liikenteen henkilökilometrisuoritteita, elämäntapamuutosten tuomien henkilökilometrien lisäksi.  Vuodesta 1970 Suomen julkisen liikenteen suorite (hlökm/v) on kasvanut  27%, hieman väestönkasvua enemmän, mutta henkilöautoliikenteen suorite 140% (UNECE 2018).

Rakennetun ympäristön aiheuttamien päästöjen vähentämiseen ei siis riitä, että uudisrakennukset kuluttavat energiaa vain murto-osan vanhoihin verrattuna, todelliset säästöt edellyttävät myös nykyistä paljon kattavampaa harkintaa siitä kuinka paljon rakennuksia, miten suuria ja mihin tarkoituksiin me todella välttämättä tarvitsemme, miten meidän harrastustemme ja asiointimme aiheuttamaa liikennekuormaa voitaisiin yhdyskuntasuunnittelun keinoin ja elämäntapamuutoksin vähentää ja kuinka paljon pitäisi rajoittaa uuden maa-alueen raivausta kaupunkien rakentamisen ja liikenneväylien tarpeisiin.

Ilmastonmuutoksen torjuntaan ei riitä päästöjen vähentäminen vaan vähintään yhtä tärkeää on nielujen kasvattaminen, ts., kasvillisuuteen ja maaperään sidotun kokonaishiilimäärän, elävän ja kuolleen biomassan lisääminen.

Elintarvikkeiden tuotanto aiheuttaa kolmasosan kaikista kasvihuonekaasupäästöistä (Gilbert, Nature 2012).  Globaalisti ylivoimaisesti suurin päästäjä on nautakarjatalous.  Sen keskeisin kasvihuonekaasupäästö on nautojen ruoansulatuksen tuottama metaani.  Länsimaiseen perusdieettiin verrattuna ovo-lacto-vegetariaanidieetti vähentää päästöä 37%, pelkästään nautakarjatuotteista luopuminen peräti 70%, mutta täysi vegaanidieetti vain hieman enemmän, 79% (Searchinger et al., Nature 2018).  Ymmärrän toki, että karjataloudesta luopuminen saattaa olla ylivoimainen tavoite, mutta metaanipäästöjen olennaisen vähentämisen lisäksi se vapauttaisi metsitettäväksi 30 000 ha nykyistä nurmimaata joka vuosi seuraavan 20 vuoden ajan.

Lisäämällä maanviljelyn hehtaarisatoa 1% vuodessa vapautuisi metsitettäväksi 15 000 ha/v.  Vaikka tehoviljelyn ilmastokuormitus on hehtaaria kohden luomuviljelyä suurempi, tuoteyksikköä kohden se on pienempi, koska luomuviljely vaatii 30 – 50 % enemmän raivattua pinta-alaa.  Myös GMO-kasvit vaativat tuoteyksikköä kohden vähemmän viljelyalaa ja maan muokkausta kuin perinteiset lajikkeet.  Luomuviljely siis hidastaa ilmastonmuutoksen torjuntaa kun taas GMO edistää sitä (Searchinger et al., Nature 2018).  Kaapeloinnin siirtäminen maan alle lisää Suomessa jo nykyisin metsäpinta-alaa 10 000 ha/v. Kaupungeissa metsittämisen ja kaupunkipuuston lisäämisen vähimmäistavoitteeksi tulisi ottaa vähintään nykyisen 7 000 ha/v raivauksen kompensoiminen.  Yhdessä edellä luetellut toimet voisivat vapauttaa kahdenkymmenen vuoden aikana 1,2 miljoonaa hehtaaria maata metsitettäväksi, ts. kasvattaa metsäpinta-alaa ja sen hiilensidontaa 6 %.

Lyhyellä ja keskipitkällä tähtäyksellä metsien hiilitasetta kasvattaisi eniten niiden jättäminen hakkaamatta.  Hakkuiden merkittävä vähentäminen Suomessa kohottaisi hieman puuperäisten tuotteiden maailmanmarkkinahintoja, mutta vähentäisi silti niiden kysyntää vain marginaalisesti.  Ts. valtaosa Suomessa tuottamatta jäävästä sahatavarasta, sellusta ja paperista tuotettaisiin Suomen ulkopuolella, siellä hakattujern metsien puista.  Vaikutus globaaliin hiilitaseeseen jäisi vähäiseksi ja voisi olla myös negatiivinen.  Suomen talouteen vaikutus olisi suuri, kielteinen ja jakautuisi alueiden ja väestöryhmien kesken hyvin epätasaisesti.  Ilmasto-, metsä ja yhteiskuntapolitiikka lienevät parhaiten yhteensovitettavissa kasvattamalla metsäpinta-alaa ja hiilivarastoa pitkäjänteisesti, maksimoimalla betonin korvaamista rakentamisessa puulla sekä standardoimalla puurakenteita siten, että niitä kannattaa kierrättää rakennuksen käyttöiän jälkeen uusiin rakennuksiin [vrt. hirret] ja ne voidaan lopulta käyttöiän päättyessä polttaa energiaksi [pitkäikäisiin puutuotteisiin sitoutuu metsien tuottamasta puusta globaalisti vain n. 2 %, Suomessa enemmän, mutta kuinka paljon?].  Vaikka Suomen metsäteollisuus käyttää valtaosan hakatusta puusta tuotteisiin, hakkuut ja metsäteollisuus tuottavat myös jätebiomassaa, jonka ilmastopoliittisestikin paras käyttö on polttaa se sähköksi, kauko- ja prosessilämmöksi. (Heikkinen, Metsäkeskus 2014)

Vielä yksi maankäyttöön liittyvä tärkeä kysymys on turvemaat ja suot.  Suon kuivatuksen ja metsittämisen tai viljelykäyttöön ottamisen vaikutuksia suoalueen hiilitaseeseen ja metaanipäästöihin on tutkittu Suomessa 1990-luvulta lähtien.  Yleisjohtopäätös ilmastonäkökulmasta on, että polttoturpeen tuotanto tulisi lopettaa, soita ei pidä kuivata viljelysmaaksi ja että kuivattuja soita tulisi palauttaa luonnotilaan. Kuivattamisen kautta metsitettyjen soiden kokonaishiilitase on maaperän hiilikadon vuoksi usein huonontunut, vaikka puuston sitoman hiilen määrä onkin lisääntynyt.  Tässä tarvitaan tutkimusta edelleen, sen tulee selvittää nimenomaan kokonaishiilitasetta, huomioida myös metaanin ja typpioksiduulin päästöt ja tuottaa kriteereitä maankäytön paikallisen optimoinnin tueksi.

Energiatalouden ulkopuolella uuden metsän ja maan raivauksen lopettaminen sekä karjataloudesta luopuminen vähentäisivät Suomen kasvihuonekaasupäästöä 35 Mt CO2ekv/v.  Tämä vähennys on erittäin merkittävä, mutta sen pitkäaikaisvaikutus on jonkin verran pienempi koska se kohdistuu suurelta osin metaaniin, joka vaikka onkin hiilidioksidia paljon vaikuttavampi on samalla ilmakehässä sitä lyhytikäisempi kasvihuonekaasu.

Ilmastoneutraali Suomi on siis mahdollinen. Se voitaisiin toteuttaa 25…30 vuoden kuluessa ilman kalliita ja sekä taloudellisesti että poliittisesti riskialttiita toimenpiteitä.  Edellytys kuitenkin on että kaikessa päätöksenteossa yhteiskunnan, talouselämän ja yksityiselläkin tasolla valitaan teknisesti ja taloudellisesti realistisista vaihtoehdoista se, jonka on ilmastovaikutukseltaan edullisin (Best Available Technology), että näin toimitaan johdonmukaisesti ja yhtäjaksoisesti vuosikymmenien ajan ja, että samanaikaisesti ei tehdä päätöksiä jotka suoraan tai välillisesti haittaavat edellisten päätöksien toteuttamista tai kumoavat niiden päästöjä alentavia vaikutuksia.

 

Moraalin kulmakivet – Jonathan Haidt: The Righteous Mind (2012)

TAUSTA

Ajatus siitä, että ihmisellä on näkyvä ruumis ja näkymätön sielu, joita hallitsevat perustavalla tavalla erilaiset lainalaisuudet, on ikivanha.  Evoluutioteoria mullisti ihmisen käsityksen myös omasta itsestään, mutta käsitystä ihmisen kaksijakoisuudesta se ei juuri horjuttanut.

Kirjassaan The Descent of Man (1871) Charles Darwin pohti kysymystä evoluutiosta ei pelkästään yksilön vaan myös heimon [tribe] tasolla.  Heimotason evoluutiopaineen aiheuttaisivat menestyserot eri heimojen kilpaillessa samoista resursseista.  Heimo, jonka jäsenistä useammat ovat rohkeita ja uskollisia, valmiita varoittamaan, auttamaan ja puolustamaan toisiaan vaaroissa, saattaa turvallisesti aikuisikään enemmän jälkeläisiä kuin heimo, jolta näitä ominaisuuksia puuttuu.  Näin se ennen pitkää valtaa paikallisen ekologisen lokeron.  Darvin kuitenkin pohti myös heimoevoluutiota vastaan puhuvaa nk. vapaamatkustusperiaatetta.  Vaikka heimon rohkeimmat ja uhrautuvimmat jäsenet edistävätkin heimon yhteistä etua, saman heimon henkilökohtaisia riskejä välttelevien jäsenten geeneillä on kuitenkin rohkeiden jäsenten geenejä paremmat todennäköisyydet selviytyä seuraaville sukupolville.  Koska heimotason evoluution jäljet, altruismi ja monin tavoin ilmenevä yhteisöllisyys ovat kuitenkin ilmeisiä, eivätkä suinkaan rajoitu yksinomaan omien geenien kantajiin, Darwin esitti sen syyksi ihmisten sosiaalisuuden, joukossa on turvallisempaa ja helpompaa kuin yksin, sekä sen hyödyn, mitä lähimpien ystävyys ja heimon sisällä luotu maine antavat.

Darwinin teorioilla oli merkittävä osuus 1800 luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin vaikuttaneiden [ja edelleen vaikuttavien!] rotuoppien kehitykseen, kansallisen rodun jalostus- ja puhdistusohjelmat mukaan lukien.  Tämä on keskeinen syy siihen, että erityisesti 1900-luvun loppupuolen yhteiskuntatieteet ja myös biotieteet halusivat pitää ihmisen kulttuurievoluution ja biologisen evoluution mahdollisimman tarkoin toisistaan erotettuina paradigmoina.

Kuusikymmenluvulla varhaisen ympäristötietoisuuden ideologia helli ajatusta luonnosta, sen kasveista ja eläimistä itsensä lisäksi myös toisistaan ja luonnon kokonaisuuden hyvästä huolehtijoiksi. Tämä tietenkin tukisi voimakkaasti joukkotason evoluutiota itse asiassa kaikilla mahdollisilla tasoilla aina maapallon kokonaisuuteen saakka (vrt. James Lovelockin Gaia-hypoteesi, 1960).  Luonnosta löydettiin ja löydöistä julkaistiin lukuisia esimerkkejä eläinten keskinäisestä altruismista, myös lajien välisestä, eläinyksilöiden uhrautumisesta lauman hyväksi sekä lauman oman edun tinkimisestä ekosysteemikokonaisuuden hyväksi.  George Williams julkaisi v. 1966 kirjan Adaptation and Natural Selection, jossa hän kumosi yksi kerrallaan näitä eläinten altruismitutkimusten tuloksia sekä esitti että nekin ilmiöt jotka voisi selittää lauma-altruismilla, voi selittää yhtä hyvin ilman sitä.  Evoluution tuottaman altruisimin voisi siis unohtaa, lukuunottamatta tilanteita, joissa yksilön uhrautuva käytös edistää välittömästi sen omien geenien etua, joko omien jälkeläisten tai identtisten sisarusten (saman pesän termiitit, mehiläiset) kautta.

Malli luonnonjärjestyksen mukaisesti yksinomaan omia etujaan ajavista yksilöistä löysi otollisen maaperän 1970-luvun länsimaissa.  Tässä luonnonjärjestyksessä itsekkyys on biologinen luonnonlaki, ei opittu tai valittu luonteenpiirre.  Vuosikymmenen puolivälin guruksi nousi Richard Dawkins (The Selfish Gene, 1976), joka kehitti heimoevoluutiolle mahdollisimman vastakkaisen ’itsekkään geenin’ käsitteen.  Sen mukaan kaikki elävät organismit, ihminen mukaan lukien, ovat vain todellista valtaa pitävien geenien tuottamia välineitä oman häikäilemättömän maailmanvalloitus- ja kuolemattomuusprojektinsa edistämiseen.  [Samainen Dawkins loi myös käyttökelpoisen ja laajalle levinneen ’meemi’-käsitteen.]

Viime vuosisadan loppupuolella paradigmaksi oli vakiintunut, että ihmisruumiis on kymmenien miljoonien vuosien biologisen evoluution aikaansaama, mutta että yksilöllisen ihmisluonnon ja yhteisön sosiaalisen käyttäytymisen on tuottanut kulttuurievoluutio paljon lyhyemmän ajan kuluessa, jolloin merkittävää biologista evoluutiota ei ole ehtinyt tapahtua.  Edellistä tutkivat luonnontieteet jälkimmäistä humanistiset tieteet.  Molemmat kunnioittivat toistensa reviirejä, kunnes Edward O Wilson julkaisi kirja Sociobiology: The New Synthesis (1975) – siis lähes samanaikaisesti Dawkinsin Selfish Gene -kirjan kanssa.  Sociobiology sai osakseen valtavan huomion ja vastaansa raivoisan kritiikin, ei niinkään tieteellisistä syistä kuin sen vuoksi, että se rikkoi biologian ja sosiologian, luonnontieteen ja humanismin välisen pyhänä pidetyn reviirirajan.  Wilsonin Sociobiology -kirjaa vastaan julkaistiin lukemattomia tieteellisiä ja populääreja artikkeleita sekä lukuisia kirjoja, joiden lukijoiden määrä ylitti Wilsonin kirjan lukijoiden määrän luultavammin sata- kuin kymmenkertaisesti.  Kriitikoiden mukaan sosiobiologia julisti, että sosiaaliset epäkohdat olivat luonnollinen seuraus geneettisesti määräytyneestä ihmisluonnosta.  Sen sanottiin tarjoavan uuden perustan 1910–30-lukujen sterilisaatio- ja siirtolaislaeille ja lopulta eugeniikan myötä jopa kansanmurhille. (O Tammisalo: Tieteessä tapahtuu 2002:5, artikkeli 12).  Opiskelin noihin aikoihin itse USA:ssa ympäristötieteitä, ja muistan vieläkin kiihkeät keskustelut Wilsonin ja Dawkinsin teoksista opiskelutovereiden kanssa.  Sociobiology saatiin nujerrettua kahdeksankymmenluvulle tultaessa, mutta 90-luvulla se palasi jäädäkseen.

 

JONATHAN HAIDT – X-sukupolven, juutalainen vasemmistoliberaali New Yorkista

Samoihin aikoihin, ’70- ’80 -luvulla, New Yorkin juutalaiskortteleissa varttui itsensä liberaaliksi ateistiksi määrittelevä Jonathan Haidt.  Vuonna 1987 hän aloitti Philadelphian yliopistossa psykologian tutkimuksen lapsen moraalikäsitysten kehittymisestä ja törmäsi kysymykseen, mistä lapsi oppii tietämään että yksi asia on oikein, toinen väärin?  Saako hän omantunnon perimässään, vai onko hän tyhjä taulu johon ympäristö kirjoittaa norminsa?  Tuolloin hallitsevan koulukunnan mukaan lapsen moraali kehittyy rationaalisen päättelyn kautta kokemuksen karttuessa ja ajattelun kehittyessä, mistä seuraa, että vanhempien, opettajien [ja etenkin pappien!] lapselle indoktrinoimat käsitykset oikeasta ja väärästä vain estävät lapsen luonnollista oppimista ja kehitystä.  Kuitenkin jo viisivuotias erottaa annetun säännön, sisällä otetaan kengät jalasta, ja moraalisäännön, älä vahingoita toista lasta.  Aikuisen lupa kumoaa edellisen, ei jälkimmäistä.  Ilmeisesti on siis myös sisäisiä, perinnöllisiä tuntemuksia oikeasta ja väärästä, moraalin kulmakiviä [Moral Foundations], ei ainoastaan kokemuksen tai opetuksen kautta omaksuttuja sääntöjä.

Ihmisen päätöksiä ja toimintaa ohjaavat vuorovaikutuksessa intuitio ja järki.  Vuosituhansia filosofit ovat kiistelleet siitä, kumpi hallitsee ja kumpi seuraa.  Käsitystä järjen hallitsevasta roolista edusti mm. John Stuart Mills, intuition [emotion] vallasta taas David Hume [Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them].  Voittaja on nykykäsityksen mukaan Hume, intuitio, salamannopea päättäjä ja toimija.  Kun viidakon hämärässä kuuluu rasahdus ja murahdus, välitön intuitiivinen päätös ei aina ole viisain, mutta huolellisesti harkittu päätös tulee liian myöhään.  Kodin siivousta, kadulla kävelyä, talvitakin ja auton ostoa ohjaa intuitio.  Jo arjen askareissa pelkästään järkensä ohjaama ihminen on käytännössä halvaantunut.  Järjen rooliksi jää – useimmiten – päätöksen perusteleminen jälkikäteen.  Järjen rooli kuitenkin kasvaa kun on valmisteltava ja toteutettava opittuun tietoon ja osaamiseen perustuva tehtävä jonka tekijä ja tulokset jäävät näkyville, vertaisten arvioitaviksi [vrt. uutisiin intuitiivisesti toimineista, potilaitaan hengenvaarallisesti vahingoittaneista kirurgeista].  Haidt vertaa intuitioita ja järkeä elefanttiin ja elefantin ratsastajaan [metsätyössä Intiassa].  Ensivaikutelma on että ratsastaja ohjaa ja elefantti tottelee.  Ratsastaja on kuitenkin täysin riippuvainen elefantista, mutta ei päinvastoin.  Ratsastaja ei silti ole turha.  Hän hahmottaa vaihtoehtoisia skenaarioita, mitä pitäisi tai voisi vielä ennen pimeän tuloa saada tehtyä, sekä osaa kouluttaa elefantille uusia taitoja.  Hän tuntee ja ohjaa elefanttiaan sen luontaisen käytöksen tuntemalla ja sitä myötäilemällä.  Intuitio toimii järjen ohjaamana tai ilman, mutta järjen/ratsastajan on vaikeaa tai mahdotonta saada intuitiota/elefanttia toimimaan vastoin luontoaan.

 

MORAALIN KULMAKIVET

Kirjassaan, The Righteous Mind (2012), Haidt kertoo kolmenkymmenen psykologin, sosiologin ja antropologin kanssa kahdenkymmenviiden vuoden aikana tekemästään tutkimustyöstä ihmisten moraalikäsitysten kartoittamiseksi. Menetelmänä käytettiin kymmeniä lyhyitä kertomuksia, ”taburikkomuksia”, joista kussakin rikottiin yhtä, mutta vain yhtä oletettua moraalisääntöä. Tutkija esitti haastateltavalle yhden kertomuksen kerrallaan, kysyi toimiko kertomuksen henkilö oikein/väärin sekä tivasi perusteluja, miksi/miksi ei.  Seraavassa yksi esimerkki näistä kertomuksista:

Täysi-ikäinen sisar ja veli päättävät kokeilla seksiä yhdessä, vain yhden kerran, ketään kolmatta osapuolta pettämättä, kenenkään ulkopuolisen koskaan tietämättä, niin että raskauden ja sukupuolitaudin riski oli suljettu pois. 

Neljä viidesosaa v. 1995 haastatelluista amerikkalaisista yliopisto-opiskelijoista tuomitsi esimerkkikertomuksen veljen ja sisaren välisen seksin, vaikka ei pystynyt löytämään ja esittämään kannalleen muuta perusteita kuin että näin ei tehdä – insesti nyt vaan on yksinkertaisesti väärin.

Menetelmää sovellettiin ensin Pohjois-Amerikassa (mm. Philadelphia, Chicago, Boston), sitten Brasiliassa (Porto Alegre, Recife) ja Intiassa (Bhubaneswar, Orissa); yliopistokampuksilla, kaupungilla, maaseudulla; eri ikäisten ja eri tasoille koulutettujen, myös lukutaidottomien naisten ja miesten keskuudessa.

Tuloksista identifioitiin lopulta kuusi yleistä ja itsenäistä [ortogonaalista] moraalin kulmakiveä [Moral Fundations].

  1. Hoiva/vahingoittaminen: Moraalin ensimmäinen kulmakivi kehittyi alun perin suojelemaan pieniä lapsia.  Se herkistää ihmisen reagoimaan kärsimykseen ja hätään sekä inhoamaan julmuutta.  Pelkistetty esimerkki: ”Äidin ja vauvan suhde”.
  2. Vapaus-yhdenvertaisuus/sorto-alistaminan: Kehittyi suojelemaan joukkoa yksilön vallanhimolta.  Herkistää tunnistamaan alistajan ja liittoutumaan vertaisten kanssa tämän nujertamiseksi.  ”Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus”.
  3. Reiluus-suhteellisuus/huijaus-petkutus: Kehittyi edistämään yhteistyötä ja torjumaan vapaamatkustusta, oman edun tavoittelua toisten kustannuksella.  Herkistää tunnistamaan luottamuksen arvoisen lähimmäisen sekä rankaisemaan huijaria.  ”Sitä korjaa, mitä kylvää”.
  4. Lojaalisuus/petoksellisuus. Kehittyi luomaan ja ylläpitämään liittoumia.  Herkistää tunnistamaan hyvät/huonot tiimipelaajat, luottamaan ja palkitsemaan edellisiä sekä eristämään, jopa tuhoamaan pettureita.  ”Patriotismi”.
  5. Auktoriteetin kunnioittaminen/- horjuttaminen: Kehittyi luomaan ja vahvistamaan yhteisön menestystä edistävää sosiaalista järjestystä.  Herkistää tunnistamaan ja tunnustamaan asemansa arvoisen ja luotettavan johtajan, yksilön oman aseman hierarkiassa ja käyttäytymisen sopivuuden/sopimattomuuden tässä asemassa, sekä rankaisemaan järjestystä uhkaavia.  ”Room. 13:1-7: … [esivalta] ei turhaan miekkaa kanna”.
  6. Pyhyys / saastaisuus: Kehittyi alun perin elämää ylläpitäväksi hygieniakoodistoksi, ’käyttäytymisen immuunijärjestelmäksi’, parasiitteja, patogeeneja [ja vihollisia] vilisevässä ympäristössä.  On laajentunut ja yleistynyt määrittämään symbolisille kohteille suuriakin yhteisöjä yhteensitovia ehdottomia arvoja – myönteisiä ja kielteisiä.  ”Ortodoksijuutalaisuus”.

Nämä kuusi moraalin kulmakiveä löytyivät, eri tavoin sanoitettuina ja painottunenina, kaikista kulttuureista ja kaikilta väestöryhmiltä.  Tämä viittaa siihen, että ne ovat biologisen evoluution tuottamia, geneettisesti ja epigeneettisesti koodattuja.  Yhteisöt, joiden arvot ovat kestäneet, sitoneet yhteen ja edistäneet yhteistä hyvää, ovat kyenneet kasvattamaan aikuisikään enemmän jälkeläisiä kuin yhteisöt, joiden arvot ovat puutteellisemmat.  Kulmakivistä ensimmäinen on perusmuodossaan – omasta avuttomasta jälkeläisestä huolehtimisessa – yhteinen kaikille nisäkkäille ja linnuille.  Kahteen seuraavaan viittaavaa käyttäytymistä havaitaan ihmisen lisäksi ainakin ihmisapinoilla, jotka ihmisen lailla tunnistavat ryhmänsä jäsenet yksilöllisesti.  Kolme viimeistä moraalin kulmakiveä tuottanut evoluutio on edellyttänyt lajikehityksen tasoa, jolla toisensa tuntevat yksilöt muodostavat järjestäytyneitä yhteisöjä, joilla on yhteinen kieli ja käsitteistö yhteisistä säännöistä sopimiseen, yhteisistä toimista päättämiseen sekä yhteisön jäsenten hyvien ja huonojen tekojen ja ominaisuuksien sekä niiden seurausten ruotimiseen.  Vaikka yksilön rohkeus ja uhrautuvuus oman heimon tovereiden, järjestyksen ja arvojen puolesta lisääkin hänen omia riskejään, sillä ansaittu maine ja arvostus parantavat hänen mahdollisuuksiaan omien jälkeläisten saamiseen ja näiden kasvamiseen arvostetuiksi yhteisön jäseniksi enemmän kuin pelkurin ja itsekkään jäsenen mahdollisesti pidempi elinikä.

 

YHTEISÖLLISYYDEN KULMAKIVET

Tarkastelen nyt syvemmin moraalin yhteisöllisten kulmakivien avautumista Haidtin omassa  maailmankuvassa.  Brasiliassa ja Intiassa vuosina 1989-93 tekemiänsä moraalipsykologian kenttätutkimusten päättyessä Haidt huomasi muuttuneensa liberaalista ateistista, jolla oli tiukkaan määrätyt käsitykset oikeasta ja väärästä, pluralistiksi, joka alkoi löytää eettisyyttä ja sisäistä logiikkaa myös toisenlaisissa oloissa kasvaneiden ihmisten toisenlaisissa asenteissa ja käyttäytymisessä.  Vuosi Intiassa näytti hänelle moraalisen maailman, jonka perhe, ei yksilö, oli yhteiskunnan perusyksikkö, ja jossa perheen jäsenet, lähisukulaiset ja palvelijat mukaanlukien, elivät tiiviissä ja hierakisessa keskinäisessä riippuvuussuhteessa.  Tässä maailmassa yhdenvertaisuus ja henkilökohtainen autonomia eivät olleet pyhiä arvoja.  Kunnioitus vanhempia, jumalia ja vieraita kohtaan, alemmassa asemassa olevien suojeleminen sekä omaan rooliin kuuluvien velvollisuuksien täyttäminen olivat tärkeämpiä.  Haidtin liberaali, amerikkalainen, vasemmistoindividualistinen tausta varmisti, että hän näki ja ymmärsi selkeästi myös intialaisen moraalijärjestyksen rumat kasvot, vallan väärinkäytön ja alempiarvoisten hyväksikäytön [mistä mekin kohtaamme vastenmielisiä uutisia].  Ensimmäistä kertaa elämässään hän huomasi kykenevänsä astumaan kotoa perityn autonomian etiikan ulkopuolelle, ja huomasi kyseenalaistavansa sen ylenmääräisen yksilö- ja itsekeskeisyyden.

Hän huomasi myös muutoksen asenteessaan uskonnon etiikkaan.  Hän oli toki älyllisellä tasolla ymmärtänyt mitä tarkoittaa oman ruumiinsa pitäminen temppelinä vs. huvipuistona, vaikka itse olikin enemmän kiintynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon.  Bhubaneswarissa hän kuitenkin haastatteli hindupappeja, munkkeja ja maallikoita ymmärtääkseen, miksi he keskittyivät niin paljon kylpemiseen, ruokavalintoihin, ja siihen, keitä tai mitä he koskettivat – hänen amerikkalaiselle minälleen ne edustivat ajanhukkaa.  Jokaisesta kulttuurista löytyvät kuitenkin vastakkaiset käsiteryhmät korkea-hyvä-puhdas-Jumala sekä alhainen-paha-likainen-eläimellinen.  Jo Chicagossa opiskellessaan Haidt oli kollegojensa, Paul Rozin ja Clark McCauley, kanssa tutkinut moraalista inhoa, joka oli selvästi alun perin kehittynyt pitämään meitä erossa [konkreettisesti terveydelle vaarallisista] likaisista ja [esim. mikrobiologisesti] saastuneista esineistä.

Liberaaleissa läntisissä kulttuureissa ollaan ruoka-aineiden ja esineiden suhteen vapaamielisempiä, mutta moraalisesti vääriksi ymmärrettyjä tekoja tuomitaan edelleen.  Määrätynlaisia moraalirikkomuksia, kuten läheisiin kohdistuvia petoksia ja lasten hyväksikäyttöä, inhotaan kuitenkin paljon enemmän kuin toisenlaisia, esim. pankkiryöstöjä tai verovilppiä [koeta kuvitella veijarikomedia, jossa lasta käytetään seksuaalisesti hyväksi!].  Tietenkin pankin ryöstäminen on paha teko, ja haluamme että sen tekijä saa laissa määrätyn rangaistuksen.  Mutta lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on meille korostetun iljettävä, häpeällinen teko.  Torikokous vaatii sellaisesta aina kovemman rangaistuksen kuin laki ja tuomari.  Sellaisen tekijä laukaisee saman inhoreaktion kuin rotan löytyminen keittiöstä.  Vankilan sosiaalisessa hierarkiassa pankkiryöstäjä on king ja lapsen hyväksikäyttäjä sylkykuppi.

Uskonnon etiikassa universumilla on järjestys, ja asiat on kohdattava sillä kunnioituksella tai inholla, jonka ne ansaitsevat.  Palattuaan Chicagoon Haidt huomasi käsitelevänsä joitakin kirjojaan ja kotinsa esineitä arvostusta osoittaen.  Hän ei kokenutkaan ystävänsä muuttuneen kuollessaan esineeksi jonka hautaaminen on jätehuoltotoimenpide.  Hänelle oli tullut tärkeäksi, että kuolleen ruumista käsitellään, muistetaan ja se haudataan kunnioittaen – siitä huolimatta että ruumiin sisällä ei olekaan tätä käsittelyä kokevaa tietoisuutta.  Samalla hän alkoi ymmärtää esim. katolisten ystäviensä suhtautumista Neitsyt Marian ikoneihin ja krusifikseihin, ja nähdä kauneutta moraalikoodissa, joka korosti itsekuria, kiusausten torjuntaa, itsensä kehittämistä ja omien halujen kieltämistä.  Hän näki toki myös tämän etiikan pimeälle puolelle: enemmistön tunneperäisten inhoreaktioden muovatessa käsityksiä Jumalan tahdosta, tällaisia reaktioita laukaisevat vähemmistöt, kuten homoseksuaalit tai ylipainoiset on helppo sulkea ulkopuolelle ja kohdella heitä julmasti.  Uskonnon etiikka ei aina ja kaikkialla sovi yhteen myötätunnon, yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien kanssa.

Toisaalta, jos me maallistuneet liberaalit todella uskomme, kuten väitämme uskovamme, yksilön autonomian etiikkaan, miksi niin monia meistä häiritsee esimerkiksi valtoimenaan riehuva kerskakulutus?  Miksi ei jokainen saisi tehdä omallaan mitä haluaa?  Mihin perustuvat vaikerrukset yhteiskunnan, jossa jokaisen missio on henkilökohtaisten halujensa tyydyttäminen, henkisestä onttoudesta?

 

MIKSI KONSERVATIIVEILLA ON ETULYÖNTIASEMA?

Eikö siis myös Haidtin oman vertaisryhmän, amerikkalaisten maallistuneiden vasemmistoliberaalien, maailmankuva ilmentäisi sitä kulttuuria jossa he olivat kasvaneet [sensijaan että jokainen olisi sen tietoa kriittisesti kokoamalla ja objektiivisesti analysoimalla itse itselleen luonut], aivan kuten Amerikan keskilännen pikkukaupunkien protestanttien, Bhubaneswarin hindujen ja Porto Alegren katolisten maailmankuva?  Jatkettuaan tutkimustaan seuraavat 20 vuotta kirjoitti tämän kirjan auttaakseen lukijoitaan  ymmärtämään miksi aivan tavalliset ihmiset, Amerikassa konservatiivit ja liberaalit, ovat alkaneet eristäytyä politiikan ja uskonnon nimissä toistensa vihollisiksi.  Hän ei tyytynyt tavallisimpaan selitykseen, siihen että vastapuoli koostuu idiooteista, pahoista ja sairaista ihmisistä, joista on pysyttävä kaukana tartunnan välttämiseksi, vaan alkoi tutkijana selvittää, jakaako eri lailla painottunut suhtautuminen moraalin kulmakiviin ihmisiä konservatiiveihin ja liberaaleihin.

Aiemmassa, moraalin kulmakivet identifioineessa tutkimuksessa USA:ssa, Brasiliassa ja Intiassa haastateltavien liberaalisuutta tai konservatiivisutta ei kysytty eikä analysoitu.  Amerikkalaisilla tehtävää jatkotutkimusta varten Haidtin tutkijat kehittivät ja testasivat moraalin perusteet kyselykaavakkeen [MFQ, Moral Foundations Questionnaire. http://www.YourMorals.org].  Se alkoi ohjeella: Kun päätät että jokin seuraavista väitteistä on oikein tai väärin, missä määrin seuraavat seikat vaikuttavat ajatteluusi. Vaihtoehdot ovat 0 (ei lainkaan olennainen – ei vaikuta arviooni millään tavoin) … 5 (äärimmäisen olennainen – tärkein peruste millä erotan oikean väärästä).  Ohjetta seurasi kolme kuhunkin moraalin kulmakiveen liittyvää väitettä.  Ennen kyselykaavakkeeseen tutustumista tutkittavat  arvioivat itsensä seitsämänportaisella asteikolla hyvin liberaalista hyvin konservatiiviseen.  Netissä täytettävään kyselyyn saatiin ensimmäisen viikon aikana (v. 2009) rekrytoitua 1600 osallistujaa, ja vuoteen 2011 mennessä heitä oli kertynyt 130 000.  Kunkin ryhmän sisällä, liberaaleista konservatiiveihin, jokainen moraalin kulmakivi sai painoarvoja laidasta laitaan [asteikolla 0 … 5].  Ensimmäisen kahden kulmakiven, hoiva ja vapaus, saamat keskiarvot kuitenkin laskivat ja kolme viimeisen, lojaalisuus, aukroriteetti ja pyhyys, keskiarvot kohosivat jotakuinkin lineaarisesti hyvin liberaaleista hyvin konservatiivisiin.  Kun hyvin liberaalit antoivat kahdelle ensimmäiselle 3,9…4,0/5 ja kolmelle viimeiselle vähemmän kuin 2/5, konservatiivit antoivat jokaiselle 3,0…3,3/5.  Ero oli silmiinpistävä.  Liberaalin moraalin kulmakiviä olivat hoiva, vapaus ja reiluus, tässä järjestyksessä, ja loukkaamattomin arvo oli välittää sortamisen uhreista.  Lojaalisuus ja auktoriteett olivat heille keskimäärin vähempiarvoisia (1,7-1,8/5) ja pyhyys jokseenkin yhdentekevä (1,0/5).  Konservatiivin moraalin kulmakiviä olivat sensijaan kaikki kuusi ja loukkaamattomin arvo oli säilyttää instituutiot ja traditiot, jotka ylläpitävät moraalista yhteisöä.  Tällä on vaikutuksia poliittiseen kampanjointiin hyvin liberaalien ja hyvin konservatiivien välimaastosta, jossa liikkuu kuitenkin äänestäjien valtaosa.  Liberaali ehdokas voi vedota kulmakivistä turvallisesti vain kahteen, varoen kolmeen ensimmäiseen.  Hän joutuu kampanjoimaan ikään kuin toinen käsi sidottuna, ennakoiden oman puolensa puhdasoppisimpien reaktioita.  Konservatiiviehdokkaan liikkumatilassa ei ole vastaavia rajoituksia, hänen kannattajalleen yksikään kuudesta moraalin kulmakivestä ei tuota periaatteellista ongelmaa [vaikka erityiskysymykset, Amerikassa erityisesti aborttioikeus, tuottaakin – mutta tämä kysymys ei päästä liberaalia ehdokasta yhtään helpommalla].

Noin kymmenen vuotta sitten Haidt selvitteli liberaalin dilemmaa edelleen.  Hän kartoitti kollegojensa kanssa ensin kahdentuhannen amerikkalaisen omat asenteet ja pyysivät senjälkeen tulosten perusteella konservatiiveiksi luokiteltuja kuvailemaan liberaalin asenteita, ja liberaaleiksi luokiteltuja kuvailemaan vastaavasti konservatiivin asenteita.  Tulos sopi hyvin yhteen yllä kuvatun kanssa.  Koska konservatiivin moraali tukeutuu kaikkiin kuuteen peruskiveen, mutta liberaali tunnustivat niistä enintään puolet, konservatiivit kykenivät jokseenkin vaivattomasti eläytymään liberaalien asennemaailmaan, mutta liberaaleille tehtävä oli vaikea ja usein vastenmielinen.  Avarakatseisuuden olettaisi liittyvän nimenomaan liberaaliin ja ahdasmielisyyden konservatiiviseen asennemaailmaan, mutta asia näyttääkin olevan päinvastoin.  Ei ole vaikeaa ymmärtää, että esim. vaalikampanjassa tämäkin antaa konservatiiveille etulyöntiaseman.  Vuoden 2008 vaalikampanjassa Haidt liberaalina demokraattina halusi autaa puoluettaan rakentamaan v. 2008 vaalikanpanjaa kaikkien kuuden moraalin peruskiven varaan.  Ehdotus sai kiusaantuneen vastaanoton, ja unohdettiin nopeasti.

 

POLITIIKKA EI PÄÄTY JANALLE KONSERVATIIVEISTA LIBERAALEIHIN

Kaikki edellä esitetty perustuu ajatukseen poliittisen kentän jakautumiseta kahden ääripään väliselle janalle, hyvin liberaalista hyvin konservatiiviseen, vähän samalla tavoin kuin sen oletettiin esim. Euroopassa 1950 -70 luvuilla jakautuvan äärivasemmistosta äärioikeistoon. Tällaiset yksiulotteiset jakaumat ovat aina yksinkertaistaneet liikaa.  Nykyisin käytetäänkin usein nelikenttämallia, jossa yksi akseli mittaa talouskonservatiivisuutta, toinen arvokonservatiivisuutta.

Haidt noteeraa omassa analyysissään kaksi janan ulkopuolista poliittista ryhmää.  Ensimmäinen niistä on libertaarit.  Libertaarin moraali eroaa liberaalin moraalista siten, että moraalin kulmakivistä libertaarille ensijainen on yksilön vapaus, toissijainen on reiluus.  Liberaalista libertaarin erottaa se, että hänelle muiden moraalin kulmakivien, myös hoivan, merkitys on vähäinen, liberaalille se on tärkein.  Libertarismin keskeisenä innoittajana voi pitää kirjailija Ayn Randia, ja USA:n politiikan tunnetuimmat libertaarit ovat epäilemättä isä ja poika, Ron ja Rand Paul (Kansasin senaattori). Suomesta mieleen tulee ensimmäisenä ajatuspaja Liberan hallituksen puheenjohtaja, kansanedustaja Elina Lepomäki.  Libertaarit ovat politiikassa pieni mutta kokoaan vaikuttavampi elitistinen älykköyhmä.

Puhdasoppiset [Haidtin käyttämä termi on ’orthodox’, mikä ei viittaa kreikkalaiskatolisiin] lasketaan usein yhdeksi ja samaksi ryhmäksi konservatiivien kanssa.  Historijoitsija Jerry Muller erottaa heidät kuitenkin kahdeksi eri ideologiaksi. Ortodoksia perustuu hänen mukaansa ajatukseen, että on olemassa [pysyvä] transkendentiaalinen moraalinen järjestys jolle yhteiskunnan toiminta tulee alistaa.  Siellä missä tällainen järjestys on voimassa, ortodoksia edustaa äärimmäistä konservatismia, missä ei ole, ortodoksit voivat vaatia radikaalia muutosta – esim. sharia-lain tai mooseksen lain mukaiseen [tai yhden rodun hallitsemaan] yhteiskuntaan.  Asuessani Pohjois-Carolinassa 70-luvulla osavaltion vaikutusvaltainen konservatiivinen demokraattisenaattori Sam Ervin totesi 1976 republikaanien presidenttiehdokkaaksi ensimmäistä kertaa pyrkivästä Ronald Reaganista, että tämä  ei ole konservatiivi vaan anti-liberaali.  Konservatismi ei ole valistuksen vastakohta.  Se mikä tekee sosiaaliset ja poliittiset argumentit  konservatiiviseksi eikä ortodoksiseksi, on että liberaalien argumenttien kritiikki perustuu valistukseen ja ihmisen onnen etsimiseen järjen käyttämisen keinoin.

Haidtin The Righteous Mind -kirjan 500 sivusta viitteet täyttävät 125.  Edellä kertomani lisäksi kirja käsittelee useita suuria kysymyksiä, joita olen tässä esityksessä vain sivunnut.  Näitä ovat mm: biologisen ja kulttuurievoluution rinnakkaiset roolit moraalin kulmakivien kehityksessä; sosiaalisen pääoman merkitys ja suhde luottamuspääomaan ja moraaliseen pääomaan, joita ilman yhteiskunta ja talous kangistuvat toimintakyvyttömäksi; [valitettavasti toiveajatteluksi osoittautunut] malli siitä, miten erilaisista lähtökohdista erilaisiin moraalisiin painotuksiin ja yhteiskunnallisiin näkemyksiin päätyneet voisivat itselleen rehellisinä pysyen rakentaa yhteistä maailmaa; sekä 100 v. sitten kuolleen ranskalaisen sosiaaliantropologin, Emile Durkenheimin [Haidtin tavoin juutalainen ateisti] ja evoluutiobiologi Darwinin ajatuksille rakentuva pohdinta uskontojen yhteiskunnallisista ja biologisista taustoista ja merkityksestä.

 

SEURAAVAKSI: TODELLISUUDEN JÄLKEINEN AIKA

Politiikan kentässä muutokset ovat joskus nopeita.  Kirjoittaessaan The Righteous Mind -kirjaa v. 2011 Haidt ei käyttänyt kertaakaan sanaa populismi.  Vauhdista olivat pudonneet monet muutkin.  On jokseenkin käsittämätöntä, että Amerikan konservatiivit ja heistä erityisesti evankelikaaliset kristityt valitsivat ehdokkaakseen ja presidentikseen Donald Trumpin.  Trump ajaa puhtaasti intuitioidensa pohjalta uhkarohkeita, täysin valmistelemattomia ja siksi erittäin riskialttiita muutoksia sekä Amerikan sisä- että maailmanpolitiikkaan.  Konservatiivi hän ei siis missään mielessä ole.  Häntä voisi luokitella ’puhdasoppiseksi’, jos vain olisi aavistustakaan siitä, mitä transkendentiaalista moraalista järjestystä hän olisi edistämässä.  Evankelikaalista kristittyäkin hänessä on hyvin vaikea nähdä.  Populisti hän sensijaan on.  Hyvin erilaisiin suuntiin vetävät populistiset liikkeet ovat vyöryttääneet viime vuosina politiikan kenttää enemmän kuin minkään muun käsitteen alla kulkevat aatteet, mutta muuta yhteistä ohjelmaa populisteilla ei sitten olekaan.  Ne ovat lisänneet politiikan kaaosta, joka tuottaa enenevästi sattumanvaraisia ja sisäisesti ristiriiitaisia tuloksia, ja jopa kyvyttömyyttä tehdä ja/tai toteuttaa välttämättömiäkään poliittisia ratkaisuja [vrt. Brexit prosessi].  Politiikkaa ei koskaan ole naulattu tiukasti tosiasioihin, eikä yksikään yhteiskunnallinen liike liene koskaan kunnioittanut todellisuutta yli kaiken muun, mutta tänään yhä useammat poliittiset liikkeet ja niiden johtajat eivät enää peittele tietämättömyyttään ja välinpitämättömyyttään tosiasioista tai valheitaan vaan vaativat suorasukaisesti itselleen valtaa yli todellisuuden ja ohi kansalaisten yhdenvertaisuuden ja lain suojan, ja kasvava osa äänestäjistä tukee heitä juuri siksi. Joskus 15 v. sitten Pariisin Champs Elyseellä järjestettiin mielenosoitus jossa vaadittiin aikaisempia keväitä [toteutumassa!] ja raskausajan lyhentämistä kuuteen kuukauteen.  Silloin jokainen ymmärsi mielenosoituksen vitsiksi, tänään, keltaliivien aikaan, tuskinpa.  Politiikan uudeksi jakolinjaksi on muodostumassa suhtautuminen todellisuuteen ja sääntöpohjaiseen yhteiskuntajärjestykseen – vastakohtana mikä?  Voimapolitiikka, jossa valtaa otetaan mistä saadaan ja käytetään mihin tahdotaan!  Jälkimmäisen ainoa varma tulos on talouden luhistuminen – viimeisimpänä esimerkkinä Venezuela.

Haidtin kirjan luettuani oli helppo arvata, että sen arviot (yli 22 000 yksin goodreads-sivustolla] ovat jakautuneet hyvin myönteisiin [4..5/5] ja hyvin kriittisiin [1-2/5].  En löytänyt nopealla skannauksella ainoatakaan 3/5 arviota. Keskiarvo on kuitenkin erinomainen, 4,21/5, koska useimmat antavat kirjalle 5/5.  Jyrkimmät 1/5 arvioista eivät ole analyyttisiä, vaan tuomitsevia: Tämän kirjan nimeksi pitäisi muuttaa: Kuinka oikeuttaa ihmisten sortaminen eteenpäin pääsemiseksi.  Tahtomattaan nämä arviot tukevat Haidtin tutkimustuloksia liberaalien kyvyttömyydestä [haluttomuudesta] ymmärtää toisin ajattelevien maailmankuvaa.  Haidt siteeraa ääriesimerkkinä [sivu 335] New Yorkin liberaalin Village Voice -lehden teatterikriitikkoa, Michael Feingoldia: Republikaanit eivät usko mielikuvitukseen, osittain koska heillä ei sitä ole, mutta eniten siksi, että se olisi haitaksi heidän valitsemassaan työssä ihmiskunnan ja tämän planeetan tuhoamiseksi … heidän tavoite elämässään on hyötyä onnettomuuksista, eivätkä he välitä pätkääkään ihmisistä … Tämän vuoksi olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että heidät pitäisi tuhota ennen kuin he aiheuttavat lisää vahinkoa.  Jos vaihtaisin sanan republikaani sanaan juutalainen, kenellekään ei tuottaisi vaikeutta uskoa, että sitaatti on leikattu Hitlerin puheesta.

Juha Hurme, NIEMI – ja miksi faktojen pitäisi olla totta

Pari vuotta sitten Elisabet Rehn valitsi Finlandia-voittajaksi Juha Hurmeen kirjan Niemi.  Jos et ole lukenut sitä, hyvä.  Jos olet lukenut ja – mikä pahinta – ihastuit kirjaan, pyydän anteeksi mutta en kadu.

Luin vasta äskettäin sen ensimmäisen ja viimeisen kappaleen ja nukuin sen jälkeen kehnosti koko loppuyön.  Hurmeen tyyli on rentoa, hieman sukua Valtaojalle.  Toisin kuin Hurme, Valtaoja ei kuitenkaan ole vähättelevä eikä ylimielinen, ja hänen tietonsa pitävät.  Hurmeen faktat pitävät tai eivät, sattumanvaraisesti.

Sivulla 10: ”Kosmoksen vety ja iso liraus heliumia ovat peräisin ajan ja avaruuden alkuhässäkästä [Big Bang 13,8 Mrd vuotta sitten], joka synnytti myös pikkurippusen … litiumia. Loput … litiumista ja … heliumvarastot ja kaikki muut raskaammat alkuaineet olemme saaneet tähtien fuusioreaktoreista  ja supernovaräjähdyksistä.”

PSivulla 11: ”… jokainen kehosi atomi on 13,8 miljardia vuotta vanha ja kiiltävät buutsisi ovat samaa taattua vintagea.” 

Siis! Syntyivätkö kaikki olemassaolevat atomit yhdessä ja samassa Big Bangissa 13,8 Mrd vuotta sitten, vai onko valtaosa alkuaineiden atomeista vetyä lukuunottamatta syntynyt myöhemmin [ja syntyy edelleen] tähtien fuusioreaktioissa ja supernovissa?  Jo oman tekstinsä läpilukemisella hänen olisi pitänyt huomata että hän esittää keskenään ristiriitaisia faktoja, ja tarkistaa kumpi on totta.

Edelleen sivulla 11: ”Maailmankaikkeus on … lukemattoman määrän tähtiä ja galakseja alkupisteestä lähtien. Näitä vaiheita me voimme nykyisin katsella ja opiskella, koska Albert Einstein opetti meidät  1900-luvun alussa näkemään takaperin kosmoksen historiaan”.  Einstein selitti v. 1906 Brownin liikkeen ja osoitti sen kautta atomiteorian fysikaaliseksi tosiasiaksi, selitti valosähköisen ilmiön [josta sai v. 1921 fysiikan Nobelin] ja yhdisti aineen ja energian, sekä avarsi Newtonin gravitaatioteorian yleiseksi suhteellisuusteoriaksi v. 1915.  Universumin laajenemisen osoitti kuitenkin Edwin Hubble v. 1929 kaukaisten galaksien valon punasiirtymän avulla.  Hän oli ensimmäisenä myös havainnut nämä galaksit v. 1924.  Big Bang-teoria tarvittiin tämän laajenevan universumin lähtöpisteeksi, ja sen esitti ensimmäisenä belgialainen kosmologi [ja jesuiitta], Georges Lemaitre v. 1927, ja koko universumin täyttävän 4 K mikroaaltosäteilyn löytyminen v. 1964 katsottiinsen sen lopulliseksi varmistukseksi.

Sivun 13 puolivälissä Hurme kertoo: ”Me tiedämme nykyisin paljon kiinnostavaa asiaa kaikkeudesta. Jalkapallo pomppii kentällä, Kuu kiertää Maata ja Maa Aurinkoa samasta syystä. Syy ei ole painovoima [gravitaatio] kuten Newton luuli (sic!) 1680-luvulla, vaan avaruuden kaareutuminen.”  Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria laajensi ja selitti Newtonin gravitaatioteorian, mutta korvasiko se sen?  Kyllä, esimerkiksi GPS-paikannuksessa.  Silti esim. NASA katsoi Newtonin ’luulon’ riittävän tarkaksi kaikkien avaruusluotaimiensa reitin suunnitteluun ja ohjaukseen mukaan lukien 700 000 000 $ hintainen New Horizons luotain, jonka se lähetti 9,5 vuoden ja 10 Mrd km matkalle ottamaan lähikuvia Plutosta, pikkuplaneetasta, joka on kooltaan alle 1% maasta.  Newtonin 331 v. vanhalla Principialla pärjätään vielä kauas tulevaisuuteen.

Seuraava kommenttini menee avoimesti naljailun puolelle.  Samalla kun Hurme ihan oikein selittää, sivun 13 lopussa, että ”Ennen 13.8 miljardin vuoden takaista kosmisen kilpajuoksun starttilaukausta ei ollut mitään … Ei yhtään mitään”, jo lauseen alkuosan sana ”ennen” vie harhaan.  Geometrisen pisteen sisäpuolta, avaruuden ulkopuolta tai Big Bangia ’ennen’ ei yksinkertaisesti vain ole.

En minä Hurmeen kirjaan näiden virheiden ja epätarkkuuksien vuoksi kiukustunut, vaan sen vuoksi, että sille on sovitettu tietokirjan hahmo [vrt. Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa], mutta ei sen kurinalaisuutta.  Mikä se sitten on?  Tieteisromaani …?  Kun minä löydän jo kirjan muutamalta alkusivulta ensilukemalla liudan epätosia, harhaanjohtavia ja keskenään ristiriitaisia faktoja, on ilmeistä, että  että se sisältää 440 sivullaan kymmenittäin vastaavaa ’fake news & alternative facts’ materiaalia.

… mutta pitääkö sitä nyt sitten olla niin tosikko että jokaisen ”faktan” täytyy olla ”totta”?

Tällainen kirja vaikuttaa lukijaansa samoin kuin Fox-news katsojiinsa.  Sekoittamalla oikeita tietoja epätosilla, harhaisilla ja keskenään ristiriitaisilla ’faktoilla’, joiden suodattaminen jää lukijan vastuulle.  Se ei lisää vaan vähentää lukijansa ymmärrystä todellisuudesta.  Miksi?

Laajennan nyt kauas Hurmeen kirjan ulkopuolelle – se jää tässä vain taustalle yhdeksi detaljiksi.

Sitä, mitä sinä tiedät todellisuudesta voi verrata palapeliin, jonka palasista olet saanut aseteltua vain pienen osan eteesi pöydälle, osin muutaman palan ryppäinä, osin hahmottuvina kuva-alueina, osin irtopaloina.  Uudet tiedot ja kokemukset ovat lisäpaloja, hyvät palat liittyvät jo olemassaoleviin ja parhaat liittävät niitä toisiinsa.  Väärät tiedot, fake news ja muut harhat ovat paloja, joista harmittomimmat selvästi eivät kuulu joukkoon ja on helppo heittää roskakoriin, monet muut näyttäisivät sopivan jonnekin, mutta et vain löydä niille paikkoja.  Näyttivät ne miten lupaavilta tahansa, ne ovat tietomelua.  Haitallisimmat palat loksahtavat lupaavasti viereiseen palaan, mutta estävät sinua senjälkeen sovittamasta uusia paloja oikeille kohdilleen, ne vääristävät sinun  todellisuuskuvaasi.  Sinä elät kuitenkin juuri tässä arjen todellisuuskuvassa, jossa oma mielesi on täydentänyt palapelin pöydälle asetettujen irtopalojen ja palaryppäiden välit, aivan samoin kuin minä elän omassani.  Kuva vastaa sitä paremmin todellisuutta, mitä vähemmän siinä on vääriä paloja, mitä lähempänä oikeat palat ovat oikeita paikkojaan, ja mitä pitemmälle palat ovat linkittyneet toisiinsa.

Mitä pitemmälle meidän todellisuuskuvamme vastaavat toisiaan, sitä helpompi meidän on ymmärtää toisiamme, ja toimia yhdessä.  Mitä paremmin meidän todellisuuskuvamme vastaavat todellisuutta, sitä helpompi meidän on yhdessä toimien saada aikaan tavoittelemiamme tuloksia.  Nämä kaksi ehtoa ovat toisistaan riippumattomia ja erikseen tosia, mutta vain yhdessä ne tekevät hedelmällisen yhteistyön mahdolliseksi.

Hyvä fiktio on oma palapelinsä, todellisuutta rajatumpi ja yksinkertaisempi.  Hyvä fiktio ei sekoita todellisuuden palapeliä, mutta taitavasti ja viisaasti pelkistettynä kuvana todellisuudesta se voi silti lisätä sinun ymmärrystäsi todellisuudesta.

Todellisuuskuvassa, jonka muodostaisivat ainoastaan sinun oppimasi tosiasiat ja kokemasi tapahtumat, sinun olisi elämässäsi mahdotonta suunnistaa.  Mistä tiedät että tuntematon maantie, jota ajat pimeänä iltana ei katkea mäennyppylän takana?  Maanvyörymä, kaatunut rekka-auto!  Molemmat olen kohdannut.  Mistä tiedät, että kaupasta ostamaasi hillopurkkia ei ole myrkytetty, että hissi ei jätä sinua kerrosten väliin, että kaupan kassa ei laskuta sinua olemattomista ostoksista ja antaa rahasta oikein takaisin, että nigerialaisprinssin lesken vain sinulle tarjoama uskomaton onnenpotku ei ole totta?  Et mistään – näitä palapelin paloja sinulla ei ole – vaan toimit omien mielikuviesi täydentämällä palapelin alueella, koska elämäsi olisi muutoin hyvin hankalaa sinulle itsellesi – ja sietämättöntä lähimmillesi.  Periaatteessa kaikki sinuun ammennetut väärät faktat, valheet, sekavuudet ja ristiriidat, joita et pysty oikopäätä hylkäämään ja unohtamaan, sumentavat sitä todellisuuskuvaa jossa sinä elät, ja samalla tekevät sinulle vaikeammaksi ymmärtää toista ihmistä ja toimia heidän kanssaan yhteiseksi hyväksi.

Kun Amerikan tupakkateollisuus määrättiin kymmenkunta vuotta sitten julkaisemaan salaiset vaikuttamisyhteytensä, Brown and Williamson Tobacco companyn arkistoista löytyi vuodelta 1969 muistio, jossa kerrottiin mm. “Doubt is our product since it is the best means of competing with the ’body of fact’ that exists in the mind of the general public. It is also a means of establishing controversy.”  ”It ain’t necessarily so” laulaa myös huumediileri Sportin’ Life Bessille Porgy ja Bess -musikaalissa.

Todellisuuskäsityksen rikkoutuminen muuttaa helpon vaikeaksi, yksinkertaisen monimutkaiseksi, hävittää luottamuksen, ennustettavuuden ja turvallisuuden ja tuo tilalle epävarmuuden, pelon ja vihan.  Siksi se onkin vallantavoittelijan perustyökalu.  Populistipoliitikot osoittelevat rahvaan joukoille pelon ja vihan kohteiksi ulkoisilta tunnusmerkeiltään erottuvia toisuskoisia, toisrotuisia tai toista kieltä puhuvia.  Valistuneempien kansalaisjärjestöt tarjoavat koulutetuille yksilöille näkymättömiä uhkia, kemikaaleja, säteilyä, GMO:a.  Todella hankalaksi asiat tekee se, että (I) kaikki todellisuuskäsitystä ja turvallisuudentunnetta ravistelevat uhkakuvat eivät ole harhaa ja valhetta, ja (II) todellisten ja harhaisten uhkakuvien erottamiseen ei monessa tapauksessa ole yksinkertaista happotestiä.

Tiede identifioi, laajentaa ja kehittää universaalia todellisuuskuvaa, joka on ideaalisella tasolla pätevä kaikille, kaikkialla ja aina.  Tiede etsii maksimaalisen yleispäteviä ja yksinkertaisia lainalaisuuksia, joita voidaan soveltaa mahdollisimman laajalle, niin että tieteen teoreettinen soveltaminen vastaa käytännön havaintoja todellisuudesta, ja käytännön soveltaminen toimii odotetulla tavalla.  Tästä täydellinen esimerkki on aiemmin mainitsemani New Horizons luotaimen matka kuvaamaan Plutoa, joka edellytti useiden luonnontieteen alojen ja niitä soveltavien teknologioiden saumatonta yhteensopivuutta.  Mikään määrä valtaa, tahtoa, hurmaa, innostusta ja mielikuvitusta ei siihen olisi kyennyt – toki niistä oli apua.  Se, että valtaosa tieteen tuloksista ja sovelluksista ei edes voi päästä lähellekään New Horizon luotaimen täsmällisyyttä, ei mitenkään mitätöi niitä tieteinä, mutta ei myöskään vapauta niitä universaalisuuden ideaalista.

Onko ajallisesti tai paikallisesti etäisen kulttuurin ymmärtäminen vaikeaa vai mahdotonta?

Tämä kirjoitus perustuu Ohion yliopiston professorin, Greg Andersonin, artikkeliin, Retrieving the Lost Worlds of the Past: The Case for an Ontological Turn. American Historical Reviews, June 2015 (s. 787-810).

https://polisci.osu.edu/sites/polisci.osu.edu/files/F_Anderson_RLW.pdf

Anderson analysoi vaikeuksia kuvata ja ymmärtää menneen maailman kulttuureita nykyajan käsitteistä ja todellisuuskuvasta lähtien. Esimerkiksi hän valisee antiikin Ateenan (n. 500 eKr.), jonka nykyinen Eurooppalainen kulttuuri kokee pitkälle alkukehdokseen, ja tarkentaa ’nykyajan’ tarkoittamaan sekulaaria, liberaalia, kapitalistista modernismia sellaisena kuin se ilmenee valistuksen jälkeisessä [post-enlightment] Euroopassa.  Lyhennän sen tässä kirjoituksessa ’Eurooppalaiseksi liberalismiksi’ johon sisällytän implisiittisesti sekularismin, kapitalismin ja modernismin.

Toisen vuosituhannenvaihteen eurooppalaisen liberalismin todellisuuskuvaa määrittää neljä yleistä lähtökohtaa:

  1. Materialismi. Valtion, talouden ja sosiaalisten suhteiden rakenteet perustuvat kokonaisuudessaan materiaaliselle todellisuudelle, joka on sopusoinnussa tieteellisten fysiikan, kemian ja biologian ”lakien” kanssa.  Perusolettamukset eivät jätä tilaa millekään sellaiselle, mitä se pitää puhtaasti kuviteltuna objektina, suhteena tai prosessina.
  2. Sekularismi. Edellisestä luonnollisesti seuraa, että moderni liberaali ontologia on läpeensä maallista.  Se objektivisoi jumalat ihmisen ajattelun ja uskomusten ilmentymiksi, ihmisten uskomusten, rukousten ja rituaalien luomiksi artefakteiksi, ei itsenäisesti olemassa oleviksi voimiksi tai olennoiksi.
  3. Antroposentrismi. Ihmislaji on itsestäänselvästi/aksiomaattisesti poikkeuksellinen, ihmisen luontainen tieto ja järki, voima ja subjektiivisuus eroaa lähtökohtaisesti ei-inhimillisestä ”luonnosta”, joka on ihmislajille ympäristöä, resursseja, prosesseja ja omaisuutta.
  4. Individualismi. On itsestäänselvää/aksiomaattista, että ihminen on luonnollisesti autonominen, itsekeskeinen, sosiaalisuutta edeltävä subjekti.

Ainoastaan me, modernissa kapitalistisessa lännessä, pidämme yksilöllisyyttä ihmiosolennon ikiaikaisena ominaisuutena.  Vain me uskomme että ihminen on aina jakamaton, yhtenäinen ”itse”, syntynyt varustettuna luonnollisella, sosiaalisuutta edeltävällä taipumuksella pyrkiä toteuttamaan rationaalisesti laskelmoituja etujaan. Vain meillä on taipumus nähdä sosiaalisuuden muodot, kuten sukulaisuus, kansalaisuus, rituaali, luokka, jollain tavoin ehdollisina ulkoisina ilmiöinä, sensijaan että ne olisivat meidän subjektiivisuutemme olennaisia elementtejä, sitä mitä ja keitä me olemme.  Me yksin uskomme että sosiaaliset rakenteet ovat olemassa palvellakseen yksilöä, eikä päinvastoin, koska vain me kuvittelemme että ihmisyksilö riippumattomana olentona edeltää mitä tahansa ”yhteisöä”, jonka me kussakin ajassa ja tilanteessa näemme hyväksi muodostaa yksilöllisten intressiemme edistämiseksi.

Vastaavasti liberaalin individualismin logiikka erottaa toisistaan vapaiden ihmisten itseriittoisen siiviliyhteiskunnan ja sitä vastaavan valtion.  Jälkimmäisen [koko] oikeutus perustuu siihen, miten hyvin se varmistaa yksilön oikeudet, erityisesti oikeuden kartuttaa omaisuuttaan.  Koska valtiolle on mahdollista puuttua yksilön oikeuksiin ja omaisuuteen, (i) valtion valtaa on rajoitettava vaaleilla ja valittujen edustajien määräaikaisuudella, (ii) yksilön vapaudet valtiota vastaan on turvattava kansalaisoikeuslaeilla ja yms. instrumenteilla sekä (iii) valtion kontrollista vapaiden markkinavoimien muodostamalla taloudella.

Vertailukohdaksi Andersson valitsee antiikin Ateenan. Sen kansalaisuuden/kulttuurin perustukset taas olivat seuraavat.

I.  Jumalat. Atticassa oli ja vaikutti ihmispopulaatio, ja samalla lukemattomia eriasteisia jumalia, puolijumalia ja muita olentoja (nymfejä, satyyreja, jne.).  Ne olivat todellisia, itsenäisiä subjekteja ja toimijoita [eivät ihmisten ideoiden tai uskomusten aikaansaannoksia] jotka lopulta kontrolloivat kaikkia elämän tapahtumia.  Kaupungin arvorakennukset oli rakennettu näille jumalille, erityisesti niille, joiden voimat ja hyvän tahto olivat Ateenalle arvokkaimmat.  Jumaliin kohdistettuihin juhliin ja uhrimenoihin käytettiin myös enemmän aikaa ja resusseja kuin kaupungin asioista päättämiseen.  Jonkin määrätyn jumalan suosion hakeminen oli mukana jokaisessa ihmiselämän toimessa ja tapahtumassa maanviljelystä kauppaan ja päätöksen tekoon, taistelusta avioliiton solmimiseen ja lapsen syntymiseen, elämästä kuolemaan.

II.  Attica ei ollut mikä tahansa maantieteellinen alue, vaan ikiaikainen elävä organismi, ateenalaisten hoitaja, isänmaa ja äiti. Ensimmäiset ateenalaiset Cecrops ja Erechtheus syntyivat sen maaperästä, joten Attican ja ateenalaisten välillä on verisukulaisuus ja Ateenalaiset ovat kansoittaneet Attican aikojen alusta saakka.  Äiti Attica on osoittanut ateenalaisille näiden jumalat hallitsemaan ja opettamaan heitä.  Poseidon opetti merenkulun taidon, jolle Ateenan valta on rakennettu, Dionysos viinirypäleiden ja Pallas Athene oliivien jalostuksen, joista molemmat toivat Ateenalaisille sekä ravintoa, vaurautta että iloa.  Ateenalaiset rakastivat Attica’a kuten lapset äitiään ja isäänsä, sitä puolustaen, viljellen ja kaikenlaisilta vaaroilta varjellen.

III. Polis ja Demos, olivat enemmän kuin mitä sanat valtio ja yhdyskunta nykyisin tarkoittavat]. Attican lapset ovat yhdessä polis, ei joukkona annettuja ihmisyksilöitä vaan iättömänä, ikiaikaisena Atticaa ensimmäisistä maasta syntyneistä kuninkaista lähtien asuttaneena superorganismina.  Kaikki ateenalaiset olivat tämän poliksen ja sen jonkin demoksen jäseniä, jonka ulkopuolella vapaa elämä ei ollut kuviteltavissa.  Aristoteles (Politics) kuvaa tätä jäsenyyttä hyvin samankaltaisesti kuin Paavali kuvaa kristittyjä Kristuksen jäseninä (Kor. 12).

Niinpä Ateenalaiselle ihmisen elämä oli aina jo lähtökohtaisesti sosiaalista ja sosiaalinen poliittista.  Ateenalaisen sosiaalisen elämän perusyksikkö on perhe (kotitalousyksikkö, oikos), ei henkilö.  Perheet jakoivat keskenään velvollisuudet, joiden avulla tuotettiin elämisen tarpeet Atticasta, joka miellettiin kaiken elämän lähteeksi, ei kenenkään yksityiseksi omaisuudeksi.  Oikoi olivat demos’n soluja, jotka symbioosissa toistensa kanssa tuottivat Attican maaperästä sen mitä polis tarvitsi.  Attican polis’n väestö muodostui satakolmekymmentäyhdeksästä demos’ta.  Ateenalaiseksi ei voinut tulla, sellaiseksi täytyi syntyä.  Ateenalainen ei myöskään koskaan voinut olla oma riippumaton ’itse’ vaan yksilönä [idiotes] hän edusti aina kotitalousyksikköään [oikos] ja kansalaisena [politai, miehet, politides, naiset] demos’taan.  Nämä roolit erosivat toisistaan kuten kaksi eri ihmistä.

Antiikin Ateenalaisten todellisuus perustui kolmen elementin elämää ylläpitävään vuorovaikutukseen.  Jumalten kosminen rooli oli tuottaa olemassaolon perusteet maalle [Attica] ja sen väestölle [demos], äiti Attica’n rooli oli toimittaa elämisen välttämättömyydet ihmisille ja jumalille, kansan rooli oli viljellä ja varjella Atticaa ja jakaa sen tuoteet niin että maa pysyisi aina viljeltynä ja puolustettuna, että jumalille osoitettaisiin aina asianmukaista kunnioitusta ja demos pysyisi aina terveenä.  Tätä he kutsuivat politeia’kseen, demokratia’kseen, ja tämän mukaisesti he ymmärsivät olemassaolonsa ja järjestivät elämänsä.

Meidän käsityksessämme sellaisten Ateenalaisten aktiviteettien kuin maanviljelys, kaupankäynti ja rahan lainaaminen on täytynyt muodostaa jotain, mitä me kutsumme ekonomiaksi, [kansan]taloudeksi.  Ateenalaiset eivät voineet edes kuvitella mitään sellaista, koska heidän maailmassaan ei ollut markkinoita eikä yksityistä omaisuutta näiden käsitteiden abstraktissa merkityksessä, ei mitään, mitä me voisimme kutsua yhtiöiksi.  Omaisuus oli perittyä ja se kuului perheille, joilta se saatettiin rangaistuksena rikoksesta demos’ta/polis’ta vastaan ottaa pois [tai vastaavasti erityisenä palkintona antaa].  Sitä ei voinut ostaa eikä myydä, ja se oli vapaiden perheidenkin kesken äärimmäisen epätasaisesti jakautunut.

Ateenan demokratialla ja sillä mitä me kutsumme demokratiaksi, ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Edellinen oli itseohjautuvaa itsemääräämistä ilman byrokratiaa, valittuja luottamushenkilöitä tai ammattimaisia asiantuntijajohtajia.  Ääni ja puhevalta rajoittuivat kutakin oikos’ta edustavaan vapaaseen mieheen.  Naisten [kuten miestenkin!] asema oli olla osa sitä oikos’ta, johon hän kuului.  Avainvalta keskittyi muutamalle sadalle superrikkaalle oikos’lle, joiden vauraus perustui kymmenientuhansien Attican ulkopuolelta kaapattujen tai veroina vaadittujen orjien työhön.  Näiden perheiden velvollisuus oli myös kustantaa valtion yhdessä päätetyt hankkeet ja tarpeet.  Nykyisen eurooppalaisen liberalismin logiikka, joka suojelee yksilön oikeuksia ja yksityisyyttä hallituksen ja valtion vallalta, olisi antiikin ateenalaisille käsittämätön.  Valtio, yhteiskunta, politiikka ja kansa olivat Ateenalaisille yksi ja sama asia.

(Tämä kappale ei perustu Andersonin artikkeliin, mutta lyhyt kuvaus antiikin Ateenan oikeudenkäytöstä on tässä yhteydessä paikallaan:  Ateenan lait oli koonnut Solon (n. 600 eKr.).  Ne säätivät lähinnä oikeusprosessin kulkua eikä niistä liene tallella muuta kuin otteita.  Oikeusviranomaisia, lakimiehiä, tuomareita ei ollut.  Syytteen nostaja ja kantaja nimesivät molemmat yhden henkilön esittämään asiansa ja syylliseksi tai syyttömäksi tuomitsi ja rangaistuksen määräsi 6 000 vapaaehtoisesta miehestä valittu jury, tapauksen luonteesta riippuen vähintään 201 tai vähintään 501 miestä.)

Nykyisten historioitsijoiden on vaikea käsittää, että sellaisia eriytettyjä käsitteitä kuin valtio, yhteiskunta, yksilö ja tämän oikeudet, päättäjä, kansantalous, yksityinen omaisuus ei ateenalaisten maailmassa näiden käsitteiden meidän ymmärtämässämme mielessä yksinkertaisesti lainkaan ollut.  Siksi nykyhistorioitsijat usein selittävät että näiden käsitteiden täytyy olla vain jotekin hämäriä, sisältyä systeemiin mutta piilossa silmiltä, ja kaivavat ne sieltä esille, jotta ”todellisuus” saataisiin nähtäville.  Jos ne eivät olleet todellisuutta antiikin Ateenalaisille – niin keille sitten?

Ateenalaiset eivät myöskään tunteneet käsitettä uskonto.  Jumalien olemassa- ja läsnäolo, toimet ja vaikutukset olivat heille samalla tavoin luonnollisia asioita kuin naapurin lähteminen aamulla pellolleen, sade ja ukkonen, laivan paluu kotisatamaan tai katoaminen merellä.  Yhden jumalan huolella harkittu miellyttäminen toista jumalaa samalla ärsytettämättä ovat yhtä arkipäiväisiä haasteita kuin puolison, naapurin tai lapsen hyvällä tuulella pitäminen ilman että joku toinen sa siitä aiheen kadehtimiseen ja pahan puhumiseen.  Me taas olemme erottaneet sekulaarista ”todellisesta” maailmastamme uskonnon (hyvin laajastikin tulkittuna) yksilön oikeuksiin luetun uskonnonvapauden alaiseksi erilliskysymykseksi, jota ei sovi sekoittaa todellisen elämän piiriin kuuluviin asioihin, sellaisiin kuin luonto, talous, politiikka, tiede.  Käsitteen kulttuuri ymmärtäminen on pitkälle analoginen kysymys.

Antiikin Ateenan analysointi ja kuvaaminen nykyajan (vrt. kohdat 1,2,3,4 artikkelin alussa) ”todellisen” maailmankuvan ja sen käsitteistön avulla rikkoo antiikin ateenalaisten (vrt. edellistä seuraavat kohdat I, II, III) todellisuuskäsityksen heille itselleen tunnistamattomaksi ja siten tekee sen ymmärtämisen meille mahdottomaksi – ainakin heti kun irroittaudumme jokseenkin triviaaleista materiaalisista yksityiskohdista, kuten laivan rakentamiseen tarvittavan puutavaran laadusta, varastossa olevan oliiviöljyn määrästä, näytelmien kirjoittajien tai veistosten tekijöiden nimistä, jne..  Ateenalaisten arvojen, ajatusten, päätösten, tekojen ja motiivien, niin jalojen kuin alhaistenkin, sisälle pääseminen edellyttää heidän maailmansa sisäistämistä, mitä jo meidän kielemme ja käsitteistömme syvästi rajoittavat.

Jos asian ymmärtäminen ja selittäminen on vaikeaa historioitsijalle, vielä vaikeampaa se on maallikolle.  Tämä avaa kiinnostavan kysymyksen siitä, mikä on historiankirjoituksen tehtävä.  Kuvailla toista aikaa, paikaa ja kulttuuria tavallaan omaan maailmankuvaamme siirrettynä, vai ohjata lukijaa itse siirtymään toisen ajan, paikan ja kulttuurin todellisuuteen.  Molemmilla tavoitteilla on paikkansa, mutta ne eivät ole yhdistettävissä, ja jälkimmäinen vaatii paljon enemmän sekä kirjoittajalta että lukijalta.

 


Voisin jatkaa Andersonin referointia sivukaupalla, mutta sen tueksi, mitä haluan tällä kirjoituksella itse sanoa, edelläoleva riittää.  Suosittelen lämpimästi koko artikkelin lukemista, se löytyy googlaamalla tai tämän kirjoituksen alussa olevasta linkistä helposti ja on luettavissa ilmaiseksi, ilman sisäänkirjoittautumisia.

Minun väitteeni on, että vastaavat ontologiset eroavaisuudet mitkä tekevät antiikin Ateenalaisen elämän ymmärtämisen meidän 21. vuosisadan alun eurooppalaisen liberalismin käsitteistön ja logiikan avulla jokseenkin mahdottomaksi, tekevät vaikeaksi ja/tai torjuttavaksi myös monen meitä ajallisesti lähemmän tai nykyisenkin, mutta henkisesti etäisemmän kulttuurin ymmärtämisen – ainakin jos ihmisten tekoja, sanoja ja ajatuksia halutaan ymmärtää heidän oman aikansa tai ympäristönsä maailmankuvaa, käsitteistöä ja tietämystä vasten.  Ilmeisimpiä esimerkkejä edellisestä ovat vain sata vuotta sitten ahkeroineiden rotubiologien ja rotuhygieenikkojen ja jälkimmäisestä nykyisten Taleban ja ISIS taistelijoiden maailmankäsitykset, mutta paljon vähemmänkin dramaattisia ja silti syviä käsityskuiluja löytyy loputtomasti.

Läntisen eurooppalaisen kulttuurin [ml. Amerikka, Australia, ym.] globaali valta kasvoi 18. vuosisadalta 20. vuosisadan loppuun mennessä hallitsevaksi.  Kahden maailmansodan, natsi- ja kommunistidiktatuurien sekä ydinsodan uhan vuosikymmenten jälkeen me, sekulaari, liberaali, kapitalistinen ja moderni Länsi, tunsimme jääneemme yksin valona kentälle inhimillisen ja yhteiskunnallisen kehityksen lopullisena saavutuksena, historian suurenmoisena lopputuloksena.  Francis Fukuyaman kirjan The End of History (1992), tai oikeammin siitä kirjoitettujen lukemattomien kommentaarien ja viittausten siemen lankesi otolliseen maaperään.  Tästä pitäen kaikkea, niin nykyistä kuin mennyttäkin, arvioidaan meidän käsitteillämme ja mitataan meidän mitoillamme.  Poikkeamat ovat vain väistämättömiä kehitysaskeleita, jotka meidän edeltäjillämme olivat ja nykyisillä toisinajattelijoilla vielä ovat astumatta.  Niiden astumiseksi he tarvitsevat vain tietoa ja koulutusta, ehkä myös taloudellista tukea, rohkaisua ja hieman painostusta.  Terveellä järjellä, vapaalla tieteellä ja luonnollisella kehityksellä voi olla vain tämä yksi tavoite ja tulos.

Tämän maailmankuvan pohjalta ei pitäisi olla vaikeaa käsittää, että kuilu aikaisempien aikojen tai etäisempien kulttuurien ymmärtämiseen säilyy leveänä ja syvänä.  Antiikin Ateenan vapailla kansalaisilla oli vähintään yhtä suuri varmuus siitä, että heidän kulttuurinsa on non plus ultra kuin mitä meillä 21. vuosisadan länsimaisilla sekulaareilla ja liberaaleilla modernisteilla on omasta kulttuuristamme.

Nyt, 27 vuotta Fukuyaman kirjan ilmestymisen jälkeen, on jokaiselle täytynyt kuitenkin käydä selväksi, että historia ei ole päättynyt.  Viisikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvulle vallinnut, olennaisilta kohdin yhtenäinen länsimainen todellisuuskäsitys on hajoamassa.  Kasvavat islaminuskoiset vähemmistöt Euroopassa ja fundamentalistiset evankelikaalit Amerikassa eivät tunnusta liberaalin sekulaarin enemmistön moraalista ylivaltaa.  Oikeuksista, sopimuksista, rationalismista ja realismista irtisanoutuva populismi rapauttaa länsimaisia demokratioita sisältäpäin, sosiaalinen media hajottaa jo sisäisellä logiikallaan, ja sitä myös käytetään tarkoituksellisesti ja pelottavan tehokkaasti hajottamaan kansalaisia toisiaan tuntemattomiin ja keskenään puhumattomiin vaihtoehtotodellisuuksiin.  Samalla kaukoidän keskusjohtoisten sekä todellisesti että näennäisesti menestyvien yhteiskuntien malli alkaa monen mielestä näyttää yhä houkuttelevammalta.

Historia jatkuu.

On a Clear Day You Can See Forever

PA030295.small.jpg

The Broadway Musical, On a Clear Day You Can See Forever, was written and composed by Alan Jay Lerner and Burton Lane in 1965.  It was a remarkable success, but I doubt that they fully understood the depth of their title.  Improving air quality not only makes you live longer and healthier, but also in a bigger world, much bigger – from your neighbourhood up to the universe.  If you live in Northern Scandinavia, under the big sky of the Western US or higher up in the Alps of Europe, you may not need further explanation. Otherwise, let me explain.

I have lived most of my life in Finland, where the annual average of PM2.5 [fine particulate matter air pollution] across 32 urban monitoring stations is below 6 μg/m3.  In Lombardia, Northern Italy, where my other home is, it ranges from 24 to 34 μg/m3, i.e. two time the US NAAQS level.

After a rainstorm or with Föhn-wind over the Alps the air in Lombardia may clear up and stay truly clean for up to 12 h, and on one such exceptional day (October 3. 2016) I took the photo above.  What you see is the magnificent Monte Rosa [at a distance of 65 km] and its foothills. With 4634 m it is the biggest Alpine massif and the second highest mountain in Europe.  Click then the Google Maps street view shot below to see the same view as in the photo above in another clear sunny day.

https://www.google.com/maps/@45.7217058,8.6679872,3a,21.9y,294.28h,96.21t/data=!3m9!1e1!3m7!1s3qIvcnIKDWtu4KY-ZAbl5w!2e0!7i16384!8i8192!9m2!1b1!2i19

What Monte Rosa?  In most of the cloudless days you actually do not even see its foothills, you could be in Iowa.  The same is true in Torino [Turin].  On a rare clear day, from Basilica di Superga, a few hundred metres above the city level, I have once seen the Alpine range that surrounds the city from Southwest to Northeast.  The closest ice capped peaks are only 25 km away.  I have been in Torino a dozen times, however, and most of time have seen no glimpse of any mountains.

Imposing views blurred or completely blocked by air pollution for most of the time are in no way restricted to the Alps, Central Europe or to landscapes.

On a clear moonless night in rural Scandinavia and in the Western US we can see the Milky Way from horizon to horizon.  Yet, most people in Europe – in the world – have never seen the Milky Way.  The sky they see in a clear moonless night presents maybe a hundred stars, not the millions that have shined there for millions of years to be seen.  When you try to describe what a humbling and mind blowing view the Milky Way is, they don’t know what you are talking about.

You may remember the comet Hale-Bop in 1997.  I first saw it on a moonless autumn night sky in rural Finland and was astounded by its huge size and twin tails, one narrow and blue the other wider and white.  It remains just about the most impressive sight in my memory.  A week later I told about it to colleagues around a dinner table in Gallarate, Italia, next to the first Alpine foothills.  They told me that they had read and heard about it but not seen it.  How could that be possible!?  I dragged them out, and … we saw a disappointing, barely identifiable stain in the sky.  Nothing to stop and look up to or to wind up anyone’s imagination.

Back in the seventies when I was studying air pollution at UNC in Chapel Hill, Professor Arthur Stern sounded old and out of touch when he was talking about ”visibility” as an air pollution issue.  I have now grown old myself, and I see his point in a different perspective.  Air pollution doesn’t only damage health and property, it also denies us the magnificence of the mountains and the Universe!  It also narrows our minds by cancelling out the beauty, awe and wonder, and thereby the inspirations and images which have elevated the minds of philosophers, artists, scientists and ordinary people from everyday to eternity, from details to the whole.

Rotubiologia – eugeniikka Euroopassa ja Amerikassa 1860 – ?

TAUSTA

Amerikkalaisen historiaprofessorin, Greg Andersonin, mukaan mukaan meidän on jokseenkin mahdotonta ymmärtää fundamenteiltaan toisenlaisessa kulttuurissa eläneiden ihmisten maailmaa sellaisena kuin he sen itse ymmärsivät.  Hänen vertailukohteensa oli antiikin Ateena.  Itse päätin yrittää ymmärtää edes omien isovanhempieni ikäpolven tämän päivän näkökulmasta räikeän rasistista maailmankuvaa.  Erityisenä pontimena oli isoisäni, Martti Pihkalan, v. 1918 julkaisema kirja Minkälainen Suomi meidän on luotava, josta kirjoitettu Wikipedia-artikkeli mainitsee mm: Kirja on tunnettu erityisesti vaatimuksistaan rodunjalostuikseen, ja sitä pidetäänkin tuolloin eri puolilla Eurooppaa vaikuttaneen rotuhygieenisen liikkeen suomalaisena ääripäänä. Pihkala vaatii muun muassa pakkosterilaatioita, jne.  Palaan tämän kirjan ajatuksiin tarkemmin esitykseni loppupuolella.

Tämän kirjoituksen keskeisin lähde on ruotsalaisen Ola Larsmon kattava, rehellinen, kauhistelematon ja kaunistelematon raportti erityisesti ruotsalaisen rasimin historiasta ((O)mänsklig – om rasbiolgins historia. 2013. Forum för levande historia. 73 sivua http://www.levandehistoria.se/sites/default/files/material_file/omanskligt-fordjupning.pdf), jota suosittelen lämpimästi.

Alkuun muutamia peruskäsitteitä.

Eugeniikka [kreikan kielestä johdettu, tarkoittaa ”hyvin syntynyt” ts. ”oikeaa alkuperää”] -käsitteen loi englantilainen tiedemies Francis Galton v. 1883.

Rotubiologia ja rotuhygienia pyrkii siihen mitä eugeniikka tarkoittaa. Käsitteet loi saksalainen tutkija Alfred Ploetz v. 1885.

Eutanasia tarkoittaa lyhyttä ja hyvää kuolinapua, kreikan sanoista ”hyvin” ja ”kuollut”.

Degeneraatio, ajatus että ”väärien” ihmisten suuret lapsimäärät vahingoittavat kansakuntien perimäainesta, ja/tai että sitä vahingoittavat lääkkeet/huumeet, teollisuuden päästöt tai – yksinkertaisesti – ”modernin elämän” haitalliset vaikutukset yleensä.

Käytän tässä kirjoituksessa pääasiassa termiä eugeniikka, koska se kuulostaa neutraalimmalta kuin rotuhygienia ja auttaa siten suhtautumaan analyyttisemmin tähän lähes sadan vuoden ajan länsimaiseen väestö-,  sosiaali- ja terveyspolitiikkaan keskeisesti vaikuttaneeseen ”sovellettuun tieteenhaaraan” [kirjoitin tässä ”sovellettuun tieteenhaaraan”, kuten myöhemmin monta muutakin termiä lainausmerkkien sisään, vaikka sata vuotta sitten tällaista lainausmerkkien käyttöä ei olisi voitu ymmärtää – kysehän oli uusimpaan tieteeseen perustuvasta edistyksellisestä ajattelusta].

Eugeniikan valta-aika alkoi 1800 luvun lopulla ja jatkui paikoin jopa 1970-luvulle saakka, eivätkä sen perusajatukset ole vieläkään mihinkään kadonneet.

 

LÄHTÖKOHDAT

Yhdysvaltain (1776) ja Ranskan (1789) vallankumousten ihmisoikeuksien julistukset jokaisen ihmisen syntymisestä ja oikeudesta elää tasavertaisena eivät jääneet yksin hallitsemaan länsimaita 1800-luvun alusta eteenpäin.  Ranskan vallankumous antoi uuden sisällön ja merkityksen myös käsitteelle kansa, ei yhden ruhtinaan alamaisten joukkona, vaan yhden alueen väestön kollektiivisena identiteettinä.  Kansa-käsitteen johdannaiset, kansallisvaltio, -henki, -kieli, myöhemmin -rotu, lankesivat 1800-luvun alkupuolella kansallisromantiikan [erit. J.G.Herder, 1744-1803, J.G.Fichte, 1762-1814, E.M.Arndt, 1769-1860] hedelmällisen maaperään.

Carl von Linné oli jo 1758 jakanut Homo sapiensin morfologisesti ’muunnoksiin’’, jonka pohjalta anatomian professori Anders Retzius (1796-1860) kehitti ’kalloindeksin’ ja jakoi ruotsin väestön pohjoiseurooppalaiseen, yritteliääseen ja sotaisaan ”pitkäkallo-” ja itäeurooppalaiseen, laiskaan, passiiviseen ja konservatiiviseen ”lyhytkallo”-rotuun.

Karl Marx ja Friedrich Engels erittelivät ”roskaproletariaatin”, jonka he eivät uskoneet voivan saada aikaan uutta parempaa yhteiskuntaa, vaan näkivät sen joko uhkana tai ainakin rasitteena (Kommunistinen Manifesti, 1848).  Tämä saattaa selittää kommunistien myöhäisempiä käsityksiä ”edistyksen etujoukon” ratkaisevasta roolista ja siitä häikäilemättömyydestä, jolla nämä etujoukot uhrasivat kaupunkien ja maaseudun proletariaattia omiin tarkoituksiinsa.

Uuden rotuajattelun airut oli ranskalainen Arthur de Cobineau (1816-82. Essai sur l’inégalité des races humaines, 1855).  Hänen mukaansa kulttuurin perusta on rotu, kulttuurien ja rotujen erot ovat ylitsekäymättömiä, ja rotujen sekoittaminen vie tuhoon.

Charles Darwinin evoluutioteoria (1859) mullisti modernin tieteellisen maailmankuvan.  Samalla siitä tuli myös 1800-luvun loppulla syntyneen uuden tieteenhaaran, eugeniikan, perusta.  Evoluutioteorian mekanismin selitti tsekkiläisen munkin, Gregor Mendelin (1822-84), perinnöllisyysoppi, joka julkaistiin jo 1866, mutta saavutti huomiota vasta vuosisadan vaihteessa.

Englantilainen filosofi Herbert Spencer (1820-1903. Principles of Biology, 1864) loi käsitteen ”survival of the fittest” kirjoittamalla ”The whole effort of nature is to get rid of the ’unfit’ and make room for the better”, jota on sittemmin sovellettu luonnonlakina biologiasta taloustieteisiin.

Ranskalainen Georges Vacher de Lapouge (1854-1936) jakoi eurooppalaiset kolmeen suureen päärotuun: arjalaisiin (pohjoisessa), välimereneurooppalaisiin (etelässä) ja alppirotuun, johon katsottiin sekoittuneen turkkilaisia ja idästä tulleita kansanryhmiä (L’Aryen et son rôle social. 1899).  Jako osoittautui sitkeähenkiseksi ja vaikutusvaltaiseksi.  Lapougesin rodut sopivat hyvin yhteen Retziuksen kalloindeksien kanssa, ja niinpä mm. Ruotsissa kannettiin erityistä huolta ”väärä- ja sekarotuisten” heikosta ”laadusta”.

Eugeniikka alkoi kasvaa ja kehittyä erityisesti Pohjoisen Euroopan maissa ja Pohjois-Amerikassa soveltavana tieteenä.  Siitä on syytä täsmentää kaksi haaraa: Ensimmäinen painottui väestön terveyden, hyvinvoinnin ja talouden edistämiseen pyrkimällä yksilötason toimenpitein suodattamaan sen perimäaineksesta pois fyysisiä ja mielisairauksia, ruumiinheikkoutta ja ”tylsämielisyyttä”; Toinen luokitteli ihmisiä väestötasolla rotuihin ja alarotuihin, mittasi kunkin rodun henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia ja asetti niitä hierarkiseen järjestykseen ylimmästä alimpaan.  Käytännön politiikassa ja julkisessa keskustelussa yksilö- ja väestötason eugeniikan erot hämärtyivät ja seka-avioliitoissa ne kohtasivat toisensa.

 

EUGENIIKAN KEHITYS MUUTAMASSA ERI MAASSA

Ruotsissa Gustav Rezius (1842-1919), peri isänsä, Anders Retziuksen professuurin Karolinska Instituutissa ja jatkoi työtä hänen menetelmillään.  Hän tutki suomalaisten ja ruotsalaisten eroja materiaalinaan 45 000 asevelvollisen antropometriset mittaukset (Antropologia Suecia. 1902).  Lääkäri ja kansankuvaaja Anton Nyström (1842-1932) todisti että maaseudun köyhät ovat lähempänä neekereitä ja barbaareja [kuin sivistyneitä pohjoisen rodun ruotsalaisia] (Allmän kulturhistoria, 1885).

  1. 1909, perustettiin Ruotsissa Svenska sällskapet för rashygien ”tukemaan tutkimusta ja järjestämään esitelmätilaisuuksia rotuhygienian alalta”. V. 1922 perustettiin Karolinska Institutet’in osaksi Nobelinstitut för rasbiologi, tavoitteenaan ”tukea pyrkimyksiä tulevien sukupolvien fyysisen ja henkisen terveyden edistämiseksi”. Molemmat jatkoivat toimintaansa ohi toisen maailmansodan päättymisen. Populäärikirjallisuus omaksuin näiden ajatukset nopeasti.

”Siispä kaikkialla maailmassa vallitsee luonnollinen kerrostuneisuus.  Ne yksilöt, jotka ovat saaneet osakseen edulliset perintötekijät, pyrkivät kohottamaan itseään ylemmäksi, epäedullisten saajat vajoavat syvemmälle.  Alimmalla proletariaatilla on esittää vain huonoja ja heikosti soveltuvia ominaisuuksia …  Lukumääräisesti suurimmaksi kerrokseksi muodostuu ajan mittaan työläiskerros yhdessä kasvavan pohjakerroksen kanssa, inhimillinen pohjasakka” (Herman Lundborg: Rasbiologi och rashygien. 1922).  ”Kaksi vihollista uhkaa … jokaista kansaa.  Ne ovat osittain ulkoisia, osittain sisäisiä […].  Niistä sisäinen, joka on vähintäänkin yhtä merkittävä, tulee kaikkein lähimmäksi kansan degeneraation aiheuttajia.  Tällä tarkoitetaan perinnöllisesti määräytyvää alikehittyneisyyttä, joka johtaa rodun turmeltumiseen.  Maailmalla vaikuttavien asiantuntijoiden keskuudessa pidetään kiistämättömänä tosiasiana, että hyvä rodullinen laatu on kansamateriaalin (!) kaikkein arvokkain ominaisuus.  Kenelläkään ei ole oikeutta sysätä näitä kysymyksiä sivuun, koska kansan tulevaisuus riippuu siitä, kuinka me niitä käsittelemme tai laiminlyömme.”

Lappalaiset olivat ruotsalaisen rotubiologian erityiskohde.  Lundborgin mukaan he ovat degeneroitu ja katoamaan tuomittu rotu (The Race Biology of the Swedish Lapps I, Lundborg 1932, sekä II, Gunnar Dahlberg 1941).

Lundborg listaa niitä ongelmia, jotka uhkaavat Ruotsia: Suurkaupunkien nopea kasvu, aleneva syntyvyys (”tyhjäksi jäävä tila täyttyy maahanmuuttajista, jolloin muodostuu eriarvoisten kansanryhmien epäedullisia rotusekoituksia”), jyrkät luokkaerot, yhä useampien kroonisia ja degeneratiivisia sairauksia potevien eloon jääminen uusien lääketieteellisten keinojen vuoksi, lääkkeiden  väärinkäyttö (jonka uskottiin heikentävän perimäainesta), alentunut moraali, yleistyvät itsemurhat, sekä … individualismi hallitsee, egoismi ottaa vallan, isänmaanrakkaus hiipuu, jne.

Gynegologi Elis Essen-Möller (1870-1956) kirjoitti steriloineensa lukuisia imbesillejä naisia, vaikka laki ei häntä [vielä] tukenutkaan.  ”Meillä on [Ruotsissa] varovaisesti laskien 18 000 mielisairasta, 14 000 idioottia, 20 000 imbesilliä, ja 7 000 kaatumatautista. Mistä me hankimme tiloja kaikille näille, joihin me emme ole vielä lukeneet mukaan massiivisia määriä muita sairas- ja rikollistapauksia, jotka pitäisi myös internoida.” Lopuksi hän kertoo, että tohtori Alfred Petrén on valtiopäivillä tehnyt lakialoitteen, joka myöntäisi luvan steriloida tylsämielisiä, mielisairaita, kaatumatautisia ja siveellisyysrikollisia.

Kun RFSU (Riskförbundet för sexuell upplysning) v. 1934 perustettiin, sen ohjelmakohta 4 käsitteli ”Oikeutta aborttiin rotubiologisista, lääketieteellisistä ja sosiaalisista syistä”.

Sterilointilaki säädettiin v. 1934.  Gunnar ja Alva Myrdal (Kris i befolkningsfrågan, 1934) kirjoittivat, ”Ihannetavoite sekä sosiaalipedagogogiikan, että perimäbiologian näkökulmasta on [sterilointilain] aluksi mahdollisimman ankara soveltaminen.  Niissä tapauksissa, joissa [henkilön] omaa päätösvaltaisuutta [rättskapacitet] ei voi evätä, vaikka muutoin steriloinnin edellytykset ovatkin olemassa, tulee lääkäreiden ja sosiaaliviranomaisten pyrkiä taivuttamaan asianomainen suostumaan vapaaehtoiseen sterilointiin.  Jos tällainen painostus osoittautuu liian usein tehottomaksi, on harkittava sterilointilain teroittamista, mukaan lukien yhteiskunnan elimien oikeus tahdonvastaisesti steriloida myös itsenäisesti päätösvaltaisia. ” [Gunnar Myrdal sai talouden Nobel-palkinnon vuonna 1974 ja Alva Myrdal rauhanpalkinnon vuonna 1982 (sic!).]

Ruotsi oli rotubiologian suurvalta erityisesti 1920 – 30-luvuilla (Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli, Atena 2015).  Kaikkiaan steriloitiin 63 000 ruotsalaista, ja heistä merkittävä osa pakotettuina tai painostettuna.  Steriloiduista 93 prosenttia oli naisia.  Suhteellisesti yliedustettuina olivat työväenluokka, romanit, tummaihoiset, psyykkisesti sairaat ja kehitysvammaiset.  Lappalaisten osuus oli erityisen korkea.  Väestöön suhteutettuna steriloitujen määrä oli suurempi kuin missään muussa maassa, Saksa mukaan lukien.  Laki kumottiin vasta 1976.

Eugeniikalla oli jo 1930-luvuilla kannatusta myös sosiaalidemokraattisessa puolueessa [se auttaisi luomaan tasa-arvoisemman kansan], joka pysyi Ruotsin poliittisena mahtina pitkään sodan jälkeen. ”Luulen, että on parempi mennä vähän liian pitkälle kuin ottaa riski epäkelpojen ja heikkomielisten jälkeläisten saattamisesta maailmaan”, sosialidemokraattinen kansanedustaja Karl Johan Olsson julisti vuonna 1941.

 

Englannissa Darwinin serkku, biostatistikko Francis Galton (1822-1813), loi eugeniikka-käsitteen (Macmillan Magazine, 1865, Hereditary Genius, 1869, Inquiries into Human Faculty and its Development, 1883).  Hän aloitti antropometriset mittaukset ja tilastolliset analyysit ihmisten fyysisistä ja henkisistä ominaisuuksista ja niiden siirtymisestä vanhemmilta lapsille, ja päätteli: ”It has now become a serious necessity to better the breed of the human race. The average citizen is too base for the everyday work of modern civilization”.  Galton perusti 1907 English Eugenics Education Society’n, jota koko joukko johtavia intellektuelleja ryhtyi tukemaan, heidän joukossaan vasemmistolaiset H.G.Wells ja G.B.Shaw, mutta myös konservatiivipoliitikko, Winston Churchill.  Johtoaseman sai Francis Galtonin kuoleman (1911) jälkeen Karl Pearson (1857-1936).  Pearson oli kaikkea muuta kuin äärioikeistolainen – hän oli mm. yksi varhaisimpia naisten äänioikeuden kannattajia Englannissa.

British Eugenics Societyn varapresidenttinä ja presidenttinä vuodet 1937-62 toimi moninkertaisesti palkittu ja v. 1958 aateloitu evoluutiobiologi Julian Huxley (1887 – 1975).  Huxleyn perhe kuului Britannian liberaaliin tieteelliseen aristokratiaan.  Hänen isoisänsä, Thomas Huxley, oli Darwinin ideoiden ensimmäinen julkisuuteen tullut vaikutusvaltainen puolustaja ja veljensä kirjailija Aldous Huxley (mm. Brave New World 1932).  Julian Huxley (Essays in Popular Science, 1926) kirjoitti mm. ”… sikäli kun yhteiskunnat eivät kehitä ja saata voimaan riittäviä keinoja ihmisten lisääntymisen säätelyyn väestön laadun hallitsemiseksi, ja vähintäänkin sen rotuaineksen huonontumisen ehkäisemiseksi, ne on tuomittu rappeutumaan … ”.  Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänet valittiin UNESCOn ensimmäiseksi pääjohtajaksi, ja v. 1961 hän oli yksi World Wildlife Fundin seitsämästä perustajajäsenestä.

Vaikka eugeniikan voidaan katsoa syntyneen Englannissa, se leimautui siellä enemmän poliittiseksi, vähemmän tieteelliseksi liikkeeksi ja joutui niin poliitikkojen kuin intellektuellienkin ankaran kritiikin kohteeksi.  He esittivät eugeniikan olevan ylhäältä ohjattua luokkasotaa, eikä eugeniikka lopulta saavuttanut Englannissa samanlaista vaikutusvaltaa kuin esim. Saksassa, USA:ssa tai Ruotsissa.  Kriitikot.  Erityistä ärtymystä herätti Francis Galtonin diagrammi (1901), joka esitti köyhien arvottomuuden tylymmin kuin koskaan.

Tunnetuimmaksi eugeniikan vastustajaksi kohosi katolinen kirjailija, G.K. Chesterton (1874-1936) kirjallaan Eugenics and other Evils (1922).  Toisin kuin useimmissa manner-Euroopan maissa Englannin Parlamenttiin v. 1932 tuotu sterilointilaki äänestettiin kumoon, eikä uutta vastaavaa säädetty.

Ensimmäinen kansainvälinen Eugeniikkakonferenssi järjestettiin v. 1912 Lontoossa. Osanottajia sinne saapui Englannin lisäksi ainakin USA:sta, Saksasta, Belgiasta, Italiasta ja Ranskasta, mutta ei tiettävästi Ruotsista.  Kiinnostuksen kohteena olivat mm. eräissä USA:n osavaltioissa vasta säädetyt pakkosterilointilait.  Toinen Konferenssi järjestettiin 1921 New Yorkissa – Maailmansodan seurauksena eugeniikan painopiste oli siirtynyt Amerikkaan eivätkä saksalaiset osanottajat olleet tervetulleita – ja myös kolmas New Yorkissa, v. 1932.

 

Saksassa eugeniikan merkittävin nimi oli lääkäri ja biologi Alfred Ploetz (1860-1940).  Termi rotuhygienia on peräisin hänen kirjastaan Grundlinien einer Rassenhygiene (1895) [vrt. englantilaisen Galtonin vain kaksi vuotta aikaisemmin lanseeraama eugeniikka].  Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli mukana perustamassa Deutsche Gesellschaft für Rassenhygiene.  Ploetzille oli itsestäänselvää, että sekä rotujen välillä että niiden sisällä vallitsi hierarkia. Korkeimmalla tasolla oli pohjoinen, ”arjalainen” rotu, alimmalla ”musta”.  Käsitys pohjoisen rodun ylemmyydestä oli vallitseva myös Saksan ulkopuolella – epäilemättä koska eugenikot olivat järjestään tämän ”rodun” edustajia.  Ploetz ei ollut antisemitisti, vaan hän piti juutalaisia lähes pohjoisen rodun vertaisena [myöhemmin, natsien noustua valtaan hän ymmärsi korjata teoriaansa!].  Ploetzin seuraajien määrä kasvoi ajan myötä ja siihen liittyi aikansa ”kuuluisuuksia” kuten eläintieteilijä Ernst Haeckel ja kirjailija Gerhard Hauptman.  Ploetzille oli tärkeää saada perustetuksi eugeniikkaa edistäviä tieteellisiä seuroja myös muualle maailmaan.  Ruotsiin sisarseura perustettiinkin jo neljä vuotta myöhemmin. Hänellä oli hyvät suhteet myös amerikkalaiseen eugeniikkalikkeeseen, ja hän asui USA:ssa neljä vuotta.

Ploetz kannatti sekä ”positiivista” että ”negatiivista” eugeniikkaa: Positiiviseksi eugeniikaksi ymmärrettiin kansanvalistus genetiikasta perinnöllisyydestä sekä erilaiset tukimuodot, joilla hyvien perintötekijöiden lisääntymistä pyrittiin edistämään.  Negatiivinen eugenikka pyrki ehkäisemään huonojen perintötekijöiden lisääntymistä sterilaation, eristämisen ja ehkäisyn keinoin, mutta myös vaikeasti sairaiden, epämuodostuneiden ja kehitysvammaisten pikkulasten eutanasialla [jota nykyisin, raskaudenaikaisen diagnostiikan kehityksen myötä, tehdään ennen syntymää – ja paljon aiempaa laajemmassa mitassa!].

Ploetzin lähin työtoveri, Fritz Lenz (1887-1976) vaikutti merkittävästi natsien ”rotuhygieniaan” vaikka hänkin sijoitti aluksi juutalaiset korkealle rotuhierarkiassa.  Hans F.K. Günther (1891-1968, ”Rassen-Günther”) jakoi eurooppalaisen rodun lukuisiin eriarvoisiin alarotuihin.  Hän ansaitsi omaisuuden ja nousi natsien johtavaksi rotuteoreetikoksi kirjallaan Rassenkunde des deutschen Volkes.  Hän vieraili useiden vuosien ajan Uppsalassa Statens institut för rasbiologi’ssa.

Natsien valtaannousu tarjosi rotuhygienian soveltamiselle uudet ja jokseenkin rajoittamattomat mahdollisuudet.  V. 1933 säädettiin pakkosterilointilaki torjumaan perinnölllisiä sairauksia sokeudesta, kuuroudesta ja epilepsiasta aina ”tylsämielisyyteen” saakka.  Toisen maailmansodan aikana politiikka ja sen keinot jyrkkenivät radikaalisti.  ”Heikompien ainesten” karsimisessa ei tarvinnut enää rajoittua pakkosterilaatioon, -abortteihin ja vauvojen eutanasiaan.  Sodan päättyessä rotuhygieenisin perustein oli pakkosteriloitu yli 300 000 naista, joista 5 000 oli kuollut steriloinnin komplikaatioihin, sekä murhattu lähes 300 000 mielisairasta ja kehitysvammaista.

Nykyiset käsitykset rotuoppien mielettömyydestä ja saksalaisuudesta eivät kuitenkaan perustu edellälueteltuihin ilmiöihin vaan natsi-ideologiaan kuuluvaan juutalaisen rodun demonisointiin ja pyrkimykseen se täydelliseksi tuhoamiseksi.

Natseja edeltäneen eugeniikan ja rotuoppien harhoja ja vääryyksiä vähääkään puolustelematta, juutalaisten kansanmurha on kuitenkin syytä ymmärtää omaksi ja erilliseksi ilmiökseen.  Se ei kohdentunut fyysisesti heikkoihin ja sairaisiin, vähälahjaisiin, luonnevikaisiin tai seksuaalirikollisiin, eikä keinoiksi valittu lisääntymisen estämistä kuten eugeniikassa.  1935 säädettiin nk. Nürberg-lait ”saksalaisen veren puhtauden suojelemiseksi”.  Ihmisiä ei jaettu  juutalaisiin ja saksalaisiin millään biologisella kriteerillä, koska senenempää juutalaista kuin saksalaistakaan toisistaan erotettavissa olevaa rotua ei ole olemassa [Esim. Etelä-Afrikan apartheid perustui yksilölliseen ihonväriin].  Saksan v. 1935 rotulakien mukaisesti ihminen oli juutalainen isovanhempiensa [väh. ¾] uskonnollisen/kulttuurisen juutalaisuuden perusteella, ei-juutalainen [enint. ¼] tai jokseenkin monimutkaisten sääntöjen mukaan joko Mischling tai juutalainen [tasan ½].  Juutalaisvainoilla ei siis ollut yksilötasolla eugenistisia eikä väestötasolla biologisessa mielessä rodullisia perusteita – kyse oli sisäisen vihollisen määrittämisestä ja käyttämisestä poliittisen väkivallan oikeuttamiseksi sekä merkittävän väestönosan omaisuuden konfiskoimiseksi puolueen käytettöön.

Antisemitismi on ”uskonnollinen” ja yli tuhat vuotta ”tieteellistä” eugeniikkaa vanhempi ilmiö, joka sekä perisekulaarien natsien, että Amerikan protestanttisten ”white suppremacist” ryhmien ajatuksissa sekoittui eugeniikan kanssa ei erheelliseksi vaan irrationaaliseksi rotuopiksi.

Tässä mielessä natsien kansanmurhapolitiikka enemmän vaikeuttaa kuin edesauttaa eugeniikan taustan, politiikan, käytännön toimien ja seurausten ymmärtämistä.  Vastaavasti tämän päivän uusnatsi- ym. kiihkokansallisten ryhmien uhoamisen päivitteleminen lähinnä haittaa sen näkemistä missä ja miten eugeniikan ajatukset edelleen elävät ja vaikuttavat.

 

USA oli se maa, jossa eugenikkaliike sai jo ennen Ensimmäistä Maailmansotaa suurimman vaikutusvallan.  Taustaa voi hakea sisällissodan jälkeen useissa osavaltioissa säädetyistä rotuerottelulaeista joiden tarkoitus oli ehkäistä valkoisen ja mustan rodun sekoittumista.  Ei-toivotun rotusekokoituksen hienompi nimitys oli ”miscegenation”.  Mustan ja valkoisen avioitumisen kieltäviä lakeja oli Amerikassa voimassa jo ennen itsenäisyysjulistusta, ja viimeinen sellainen kumottiin vasta 1967 (Loving vs. State of Virginia).

Ensimmäinen pakkosterilointilaki säädettiin Michiganissa v. 1897 mutta sitä ei otettu käyttöön.  Pennsylvaniassa vastaava laki säädettiin 1905, mutta kuvernöörin veto kaatoi senkin.  Ensimmäinen [koko maailmassa] käyttöön otettu laki säädettiin Indianassa 1907 ja sitä seurasivat Washington [State vai D.C.?] ja Kalifornia.  Pakkosteriloinnin kohteiksi määritettiin sokeita, mielisairaita, epileptikkoja, epämuodostuneita ja – de facto vaikka ei de jure – mustia naisia, intiaaneja ja valkoista roskaväkeä [white trash].  Sterilointien määrät pysyivät kuitenkin kauan alhaisina.

Eugeniikan puolesta [ja myös sitä vastaan] julkaistiin paljon kirjoja, joista vaikutusvaltaisimpiin kuului Henry Goddardin (1866-1957) bestseller The Kallikaks –  a Study in the Heredity of Feeble-Mindedness (1912).  Se kertoo 1700 luvun sotasankarin, Martin Kallikakin, jälkeläisten historian.  Hän oli saanut yhden avioliiton ulkopuolisen lapsen ”tylsämielisen” tytön kanssa ja lisäksi useampia lapsia laillisen vaimonsa kanssa.  Seuraamalla molempien perheiden sukulinjoja Goddard pyrki osoittamaan kuinka tylsämielisyystaipumus vuosikymmenien kuluessa syrjäytti älykkään – pienoiskuvana siitä, kuinka degeneraatio vaikuttaa koko yhteiskunnassa, eikä vähiten siksi, että tylsämieliset saavat älykkäitä enemmän lapsia.  Goddard oli päässyt tapauksen jäljille tylsämielisen potilaansa, Deborah Kallikakin kautta, jonka sukua hallitsivat varkaat, juopot ja muuten asosiaaliset yksilöt.  Toinen sukuhaara osoittautui sensijaan olevan täynnään akateemikkoja ja poliitikkoja.  Goddard päätteli, että koska tylsämielisyys oli resessiivinen ominaisuus, se levisi salakavalasti, ja siksi tylsämielisiä on estetävä lisääntymästä, mieluiten internoimalla laitoksiin joiden kaltaisia hän itse johtaisi.  ”Tylsämielisyydestä” [feeble-mindedness, sinnesslöshet] tuli yhteiskuntaan kohdistuvan uhkan ja sen torjumiseksi sterilointivaatimusten keskeinen kohde.

Antropologi Madison Grant (1865-1937) todisti kirjassaan The passing of the Great Race (1916) kuinka alemmat rodut olivat tunkemassa arjalaista rotua Euroopassa marginaaliin.  Chicagossa lastenlääkäri Harry Haiselden alkoi v. 1907 lähtien antaa ”heikkojen” vauvojen kuolla, tarvittaessa avustettuna, koska ”heikkojen lasten eloon jättäminen on epäinhimillistä ja johtaa vain kärsimykseen”.  Hänestä tuli aikansa julkkis ja eräiden piirien sankari.  Hänestä tehtiin kaksikin elokuvaa, The Black Stork (1917) ja Are you fit to marry? (1927), joista erityisesti jälkimmäisessä hänellä oli ”viisaan lääkärin” rooli.

Amerikkalaisen eugeniikan suurimmat nimet olivat Charles Davenport (1866-1944) ja Harry Laughlin (1880-1943).  Davenport oli eläintieteilijä joka innostui Mendelin genetiikasta.  Ahkerasti lobbaamalla hän sai Rockefellerin ja Garnegien säätiöiltä, Kellogin [Corn Flakes!] veljeksiltä sekä rouva Mary Harrimanilta kokoon rahoituksen Cold Spring Harbor geneettisen tutkimuskeskuksen rakentamiseksi New Yorkin ulkopuolelle.  V. 1910 siihen lisättiin Eugenics Record Office (ERO) – arkisto, johon pyrittiin kartoittamaan kaikkien amerikkalaisten sukulaisuussuhteet ja geneettiset taustat.  EROn johtajaksi valittiin Laughlin, ja se lähetti vapaaehtoisia vankiloihin, mielisairaaloihin ja tylsämielisten eristyslaitoksiin kartoittaakseen taustan ”vähempiarvoisten” ominaisuuksien levinneisyydestä.

Davenport oli tiedemies, joka rakensi kontaktit mm. Kaiser Wilhelm instituuttiin Berliinissä ja Valtion rotubiologiainstituuttiin Uppsalassa, Laughlin taas vastasi mielipiteenmuokkauksesta ja poliittisesta lobbaustoiminnasta USA:ssa.  Hän todisti Kongressin edessä, kun v. 1924 Immigration Act oli käsiteltävänä, että perinnölliset mielisairaudet olivat yleisempiä Etelä- ja Itä-Euroopasta [kuin Länsi- ja Pohjois-Euroopasta] saapuneiden maahanmuuttajien keskuudessa.  Hänen merkittävin tehtävänsä oli kuitenkin osavaltioiden sterilointilakiehdotusten sisällön koventaminen ja läpimenon lobbaaminen.  Tässä työssä Cold Spring Harbor oli keskeisin asiantuntijainstituutti.

Hänen suurin voittonsa oli tapaus Carrie Buck (1906-1983).  Carrie oli tylsämielisenä raskaaksitulemisen vuoksi laitokseen suljetun äidin lapsi.  Kun myös Carrie tuli raiskauksen vuoksi raskaaksi hänen sijaisvanhempansa veivät hänet samaan laitokseen, jonne hänen äitinsä oli jo suljettu.  Syntyneestä lapsestaan hän huolehti itse.  Carrie määrättiin pakkosteriloitavaksi, mutta hänen asianajajansa vastusti, koska Carriessa ei ollut merkkiäkään tylsämielisyydestä vaan hän oli pärjännyt hyvin koulussa.  Laughlin vei asian ennakkotapauksena korkeimpaan oikeuteen vaatien pakkosterilointia ”perinöllisestä tylsämielisyydestä”, joka koskisi niin Carrie Buckia kuin hänen kaksikuista lastaankin, Viviania.  Korkeimman oikeuden tuomarin, Oliver Wendell Holmesin (1841-1935) kirjoittama päätös oli:

On parempi koko maailmalle jos me, sensijaan että teloittaisimme degeneroitujen jälkeläisiä rikoksista tai antaisimme heidän nälkiintyä hengiltä puhdasta idioottimaisuuttaan, voimme auttaa yhteiskunnan asettamaan rajan niille, jotka ovat ilmeisen sopimattomia lisääntymään.  Samat periaatteet, jotka oikeuttavat pakolliset rokotukset, soveltuvat myös munasolujen pysäyttämiseen.  Kolme sukupolvea imbesillejä riittää.”

Päätös mursi pakkosterilointien padot Amerikassa, ja osavaltiosta riippuen ne kymmen- ja satakertaistuivat muutamassa vuodessa.  Carrie Buckista kuitenkin kehittyi täysin normaaliälyinen aikuinen ja myös Vivia kehittyi normaalisti, mutta kuoli kahdeksanvuotiaana tuhkarokkoon.

Vuonna 1935 pakkosterilointilaki oli voimassa 34 osavaltiossa, joissa oli siihen mennessä tehty 21 000 pakkosterilointia.  Kesken valmistelun laki oli 7 osavaltiossa ja 12 osavaltiosta sellainen puuttui.  Ehkä yllättäen entisen Konfederaation alue oli ainoa, jonka valtioiden enemmistössä sterilointilakeja ei ollut voimassa eikä valmisteilla.

Monissa osavaltioissa steriloitiin myös rikollisia, minkä korkein oikeus kumosi v. 1942 perustuslain kieltämänä ”julmana ja epätavallisena rangaistuksena” (Skinner vs. Oklahoma).  Tämä ei pysäyttänyt tylsämielisten sterilointia.

Davenportin ja Laughlinin tutkimukset joutuivat myös kasvavan kritiikin kohteiksi, sekä Amerikassa että myös Euroopassa.  Rahoittajat vetivät tukensa Cold Spring Harbor Laboratoriolta ja ERO suljettiin 1939.  Erilaisia sterilointilakeja pysyi kuitenkin voimassa aina 1970-luvulle saakka, mutta, kuten Euroopassakin, niitä sovellettiin yhä harvemmin.  On arvioitu, että USA:ssa pakkosteriloitiin kaikenkaikkiaan noin 60 000 ihmistä [huom!, silti absoluuttisestikin vähemmän kuin esim. Ruotsissa], eniten Kaliforniassa, ja 90 %:sesti naisia.  Yksi ryhmä nousee omaan luokkaansa, mustat, raskaaksi tulleet naiset, joita steriloitiin abortin yhteydessä.  Samanaikaisesti steriloitiin kuitenkin vapaaehtoisesti [vrt. omasta tahdostaan] satojatuhansia, joista epämääräisen osuuden vapaaehtoisuus oli kaikkea muuta kuin selvää.  Esim. Ruotsin sterilointilakiin ei ollut kirjattu pakkoa, mutta on päivänselvää, että suuri osa erityisesti sairaille ja vähemmistöjen edustajille tehdyistä steriloinneista ei tapahtunut kohteiden oman valinnan perusteella.

 

Entä Suomessa? Ola Larsmon raportissa ei ole viittauksia Suomeen, mutta tämä ei johdu siitä että rotubiologiaa ei olisi tutkittu tai eugenikkaa harrastettu myös meillä.

Aivan 1800-luvun lopussa Edvin Hedman esitteli lääkärikollegoilleen uutena löytönä tylsämielistyypin, jota kutsuttiin epäsosiaaliseksi tai moraalisesti tylsämieliseksi. Tämä tyyppi ei osannut erottaa oikeaa väärästä. Hän oli tunteeton, itsekäs ja arvostelukyvytön eikä hänellä ollut omaatuntoa tai eettisiä käsityksiä. … Tylsämielisiä naisia pidettiin erityisen vaarallisina, sillä he levittivät siveettömyyttä ja sukupuolitauteja.  Lisäksi he olivat ”kaksinverroin” hedelmällisempiä kuin normaalit naiset.  ”Kasvatuksen avulla heidän perimäänsä ei voinut muuttaa.”

Rotuhygieeninen liike sai ensin jalansijan ruotsinkielisten lääkärien keskuudessa, koska pelko syntyvyyden alenemisesta Suomen ruotsinkielisen väestön keskuudessa koettiin voimakkaana.  He pelkäsivät väestön laadullista huononemista suomenkielisen väestönosuuden noustessa.  Huonojen ainesten poistamisen ohella pidettiin tärkeänä parempien ainesten lisääntymistä. Suomessa jälkimmäisiin toimiin kuului Samfundet Folkhälsan i Finland -järjestön äidinpalkinto-ohjelma 1920-luvulla.  Saadakseen palkinnon, perheen molempien vanhempien tuli kuulua suomenruotsalaiseen ”heimoon” ja heillä tuli olla [vähintään] neljä elinvoimaista henkisesti ja ruumiillisesti tervettä, hyvin hoidettua 4–17-vuotiasta lasta.  Helsingin yliopiston perinnöllisyystieteen henkilökohtaisella professori Harry Federleyllä (1879–1951) oli tässä samoin kuin sterilisaatiolakien valmistelussa merkittävä rooli.

Alussa mainitsemani Martti Pihkala edusti suomalaisempaa näkökulmaa (Minkälainen Suomi meidän on luotava, K.J.Gummerus Oy, Jyväskylä, 155 s. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/144336], 1918):

” – – – meidän on ehdottomasti riistettävä oikeus jatkaa sukua siltä ihmislajilta, jolta puuttuu kaikki edellytykset jättää kunniallisia jälkeläisiä … on olemassa erityisiä arveluttavia ihmisiä, jotka eivät välitä mistään muusta kuin omista nautinnoistaan.  Näitä ihmisiä on tuo pitkätukkainen, leveälahkeinen jätkä, törkeäsanainen ja tavoiltaan vielä törkeämpi … Samaa lajia, vaikka hieman toista tyyppiä, on katuja mittaileva tärkkikauluksinen kiiltonahkakenkäinen keppiherra, joka täyttää kaikenlaatuiset tanssi- ja ilopaikat ja joka on menettänyt kaiken kyvyn hallita sukupuolivaistojaan. – – – Nykyaikainen rotututkimus näyttää osoittavan, että kahden kansan sekoittaminen vie kummankin rappeutumiseen… Terveeseen siveelliseen tajuntaan vaikuttaakin suorastaan vastenmieliseltä rodunsekoitusajatuskin.  … Sekakansojen suurin heikkous on siveellisen ryhdin puutteessa. – – –  Meillä suomalaisilla on erityisiä edellytyksiä suorittaa menestyksellä rotumme jalostustyö. … maamme syrjäinen asema Euroopassa … se, että kansamme on rotupuhtaimpia kansoja Euroopassa, että meillä on vanha esikulttuuri ja että meidän kansamme rotupuhtaana kansana on myös Euroopan vahvimpia kansoja!”

Pihkala ei ollut lääkäri eikä biologi vaan kuurojenkoulun opettaja.  Hän oli edellisen perusteella kiinnostuneempi kansakunnan siveellisestä kuin terveydellisestä laadusta.  Ajatuksensa [pakko]steriloinnista ja rotusekoituksen haitallisuudesta hän oli epäilemättä omaksunut ruotsinkielisestä populaarikirjallisuudesta.  Toisin kuin jokseenkin kaikkien muiden, hänen sterilointivaatimuksensa kohdistuivat erityisesti miehiin – yleensä pakkosteriloitiin lähes yksinomaan tyttöjä ja naisia.  Rotuhygienia oli yllämainitussa kirjassa vain yksi sivujuonne.  Sen pääpaino oli lavea ohjelman juuri itsenäistyneen Suomen poliittisen järjestelmän, maanpuolustuksen, talouden ja sivistyksen kehittämisessä.

Susanna Aggen (”Heikkomielisyyden levenemisen ehkäisy” – Sterilisointilain vaikutukset Turun kansakouluissa 1935-1970, Kasvatus & Aika 4/2014) mukaan Kansakoulujen kouluterveydenhoidolle pyrittiin kehittämään Suomessa rotuhygienian erityisasemaa.  Opettajia valistettiin Kansakoulun Lehdessä ”perintövirheellisyyksiä”, jotka periytyivät sukupolvesta toiseen.  Vuonna 1901 lehdessä kerrottiin koululaisten fyysisestä huononemisesta, ja kymmenen vuotta myöhemmin rotuhygieniaa esiteltiin jo hyvin kannustavassa valossa.  Kansakoulussa oppilaiden ruumiillisen ja henkisen tilan tarkkailu edellytti opettajien, koululääkäreiden ja kouluhoitajien yhteistyötä.  Lääkäreillä oli kuitenkin keskeisin rooli.  He vaativat rotuhygieenisiä toimenpiteitä, vastasivat niiden toimeenpanosta sairaaloissa ja olivat rotuhygieenisten seurojen voimavara.

Vuonna 1935 koululääkärin ja -hoitajan oppaassa sekä koulukorteissa rotuhygieeninen ajattelutapa oli linkitettynä terveydenhoidon käytänteisiin.  Opettajat valjastettiin tarkkailemaan oppilaiden terveydentilaa ja täyttämään korttiin lapsen ja hänen perheensä terveydentilaa koskevat kohdat.  Lääkäriä kehotettiin käyttämään apunaan opettajien havaintoja.  Myös kouluhoitajan tuli ”tarkata koulun oppilaita sekä välitunneilla että kouluaikana”.  Oppilaille tuli tehdä terveystarkastukset lukuvuosittain, ja kehitystä seuraamalla selvittää, kuka oppilaista on ohjattava ”lääkärin erikoiseen valvontaan ja tutkintaan”.  Heikkomielisten asioita käsiteltäessä lääkärin ja kasvattajan yhteistoiminta oli erityisen tarpeellista.  Sterilointihakemukseen tarvittiin lääkärinlausunto.  1940-luvulla kansakoulujen johtokunnissa oltiin kiinnostuneita henkisesti jälkeenjääneiden ja ”probleemilasten” tutkimuksesta ja seurannasta.

Tämä tarkkailu näyttäisi kuitenkin johtaneen harvoin sterilointipäätöksiin.  Ainakaan Turussa 78’sta vuosina 1935-70 kansakoulutarkastajan terveydenhoitolautakunnalle tylsämielisyyden vuoksi tehdystä oppivelvollisuudesta vapauttamispäätöksestä yksikään ei johtanut sterilointiehdotukseen lääkintöhallitukselle.

”Tylsämielisten” hoitolaitoksissa pakkosterilointeja oli tehty pienessä mittakaavassa jo ainakin vuodesta 1912 lähtien.  Vuoden 1929 avioliittolaki kielsi tylsämielisten, mielisairaisen ja kaatumatautisten avioliitot, sekä kahden kuuromykän väliset avioliitot.  Sterilointilaki hyväksyttiin eduskunnassa v. 1934 äänin 144-14, ja se tuli voimaan v. 1935.  Vuoden 1939 loppuun mennessä oli kuitenkin annettu vain n. 400, vuoteen 1950 mennessä 996 sterilointimääräystä.  Siksi v. 1950 tuli voimaan uusi laki, jolla pyrittiin kasvattamaan pakkosterilointien määrää.  Huippuvuodet olivat 1950-63, jolloin tehtiin 3573 sterilointia rotuhygieenisin syin.  Kaikenkaikkiaan määrättiin v. 1970 mennessä pakkosteriloitavaksi n. 4 435, toteutettujen määrä oli jonkinverran pienempi (Studio55.fi, 7/10, 2013) ihmistä sairautensa – pääosassa kehitysvammat – tai käytöksensä vuoksi.  Marjatta Hietalan (Eugeniikan ja rotuhygienian tausta ja seuraukset, Tieteessä tapahtuu,  8/2009) mukaan Suomessa steriloitiin samana aikana 7 500 ihmistä rotuhygieenisin ja yli 3 000 sosiaalisten syiden perusteella, valtaosa naisia.  Näiden kahden lähteen luvut eivät täsmää, mutta ne eivät myöskään välttämättä tarkoita aivan samoja asioita.  Sterilointien kohteet olivat mielisairaita, tylsä- ja vähämielisiä, prostituoituja, juoppoja, seksuaalirikollisia ja elämäntavoiltaan epäsosiaalisia [millä tarkoitettiin lähinnä romaneja!].  Nykyistä sterilointilakia (1970/283) on säätämisen jälkeen muokattu useaan otteeseen.  Se ei tunne pakkosterilointia, mutta edellyttää sterilointia sukupuolensa vaihtavalta (2002) ja mahdollistaa sen laillisen edustajan hakemuksesta henkilölle, joka itse on ”pysyvästi kykenemätön ymmärtämään steriloimisen merkityksen” (2001).

Toisen maailmansodan aikana Suomessa tehtiin kuitenkin paljon pitemmälle meneviä suunnitelmia epäedulliseksi katsotun väestönosan kohdalle.  Vuonna 1943 Helsingin yliopistoon suunniteltiin rodunjalostuslaitoksen perustamista ”uutta suomalaista ylimysrotua varten”.  Suomen tiede-akatemian asiaa selvittäneeseen ”rodunparannuskomiteaan” kuuluivat mm. filosofi ja fysiologi Yrjö Reenpää sekä anatomian professori, sodan jälkeen lääkintöhallituksen pääjohtaja, Niilo Pesonen. (http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/syrjinta/rotuhygieniaa_1900luvun)

Suomessa rotuhygienialla ei kuitenkaan tarkoitettu sitä, että ihmislajista olisi pyritty karsimaan pois tiettyjä rotuja, vaan väestön sisällä pyrittiin karsimaan pois perinnöllisiksi, huonoiksi ja ei-toivotuiksi miellettyjä ominaisuuksia.  Tällaisia olivat tietyt sairaudet tai tietynlainen käytös (Dos. Markku Mattila, Väitöskirja, 2013).

 

POHDINTA

Natsien kansanmurhapolitiikan äärimmäinen räikeys ei niinkään paljastanut eugeniikan karmeutta kuin peitti sen näkyvistä.

Itse eugeniikkaa on vastustettu sekä humanistisin että uskonnollisin syin.  Amerikassa eugeniikkalakeja vastustettiin näkyvästi, useimmissa osavaltioissa kuitenkin huonommalla menestyksellä kuin Englannissa.  Saksassa ja Pohjoismaissa vastustus oli sensijaan minimaalista – Saksassa eugeniikkaa vastusti henkensä kaupalla luterilainen teologi Dietrich Bonhoefer, Ruotsissa, laimeasti ja taloussyillä perustellen, mutta sentään valtiopäiväedustajana, Erik Röing, ja Suomessa Tulenkantajien päätoimittaja Erkki Vala.  Nämä 1920- ja 30-luvuilla idealistit eivät tuolloin ”eläneet tätä päivää”.  Moraaliargumenteista vapautuneen tieteen, kansanterveyden, hyvinvoinnin, talouden ja kansainvälisen kilpailukyvyn argumentit eugeniikan puolesta pääsivät voitolle.  Rotuopit, eugeniikan perusteet, argumentit ja keinot säilyivät myös Suomessa lääketieteen, kansanterveyden, yhteiskuntatieteiden ja yleissivistävän peruskoulutuksen oppimateriaaleissa pitkälle viisikymmenluvulle saakka.

Eugeniikka ei suinkaan rajoittunut edellä aiemmin kuvattuihin maihin.  Euroopassa pakkosterilointilainsäädännön aloitti Sveitsin Waadt -kantoni vuonna 1928.  Sitä seurasivat Tanska, Saksa, Norja, Ruotsi, Suomi, Viro ja Islanti.  Samanlainen lakeja laadittiin myös Japanissa sekä joissakin Kanadan ja Meksikon osavaltioissa.  Mielenkiintoinen yleispiirre onkin eugeniikan läpimurto nimenomaan protestanttisissa maissa.  Katolisen kirkon valta-alueet sensijaan loistavat poissaolollaan.  Kuvittelisin syyksi katollisen kirkon universaalisuuden, Vatikaani/paavikeskeisyyden ja kansainvälisyyden, johon ihmisarvon sitominen kansallisuuteen, rotuun, fyysiseen ja mielenterveyteen istuvat erityisen huonosti.  Mm. Mussolini piti natsien rotuoppeja ja -lakeja käsittämättöminä.  Varmaankin jo sata vuotta sitten varsin maallistuneen Euroopan ja Pohjois-Amerikan poliitikoista, lääkäreistä ja biologeista löytyi silti myös katolisia rotuhygienian puolestapuhujia ja toimijoita.  Antisemitismi, toisin kuin rotubiologia ja eugeniikka, oli sensijaan katolisille tuttua jo vuosisatojen ajalta.

Eugeniikan valta-ajan yhteiskunnallista debattia käytiin akselilla jonka toisessa päässä oli erilaisten kansalaisten yhdenvertaisuus ja demokratia, toisessa ihmisiä ja rotuja toistensa ylä- ja alapuolelle määrittävä ”luonnonjärjestys”.  De facto ero sääty-yhteiskunnan luokkahierarkiaan tuskin oli merkittävä, koska määrittelijät olivat poikkeuksetta kotoisin perinteisestä yläluokasta.  Vuosisadanvaihteen aikoihin ranskalainen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841-1931) lanseerasi käyttöön uuden termin, [ihmis]”massa”, jolla ei tarkoitettu ”kansaa”.  Massa koostui herkkäliikkeisestä, primitiivisistä ja vaikutuksille alttiista ihmisistä, ja sillä argumentoitiin demokratiaa vastaan.  Poliittisesti valtiollinen demokratia voisi ”luonnonlakeihin” perustuvassa järjestelmässä toteutua vain jos (i) sen ulkopuolelle oli rajattu tämä ”massa” tai ”toivottonmat ja assosiaaliset yksilöt”, tai (ii) valtion alueella asuisi vain yksi ja yhtenäinen puhdasrotuinen kansa [ein Volk, ein Reich …].

Myöhemmin alettiin puhua ”mainline-” ja ”reformieugeniikasta”.  Näistä reformieugeniikka sai mm. Ruotsissa suurimman vaikutusvallan, ja siitä on vaikeinta saada otetta.  Sen edustajat ovat harvoin rasisteja, monet liberaaleja ja sosialidemokraatteja, useimmat antinatseja – joiden näkemys kuitenkin on, että osalla ihmisistä on niin heikot perintötekijät, geneettiset ja/tai sosiaaliset, että yhteiskuntaa on suojeltava niiltä, tarvittaessa voimakeinoin, eristämisellä tai steriloinnilla.  Vaihtoehto on rappeutuminen, degeneraatio, kun heikkoja ominaisuuksia aiheuttavat geenit luonnonvalinnan rajoittamatta leviävät lääketieteen ja sosiaalipolitiikan suojaamassa väestössä.  Syiksi selitettiin ”modernin yhteiskunnan vahingolliset vaikutukset, mm. alkoholin ja kasvavan teollisuuden myrkkypäästöjen vahingolliset vaikutukset perimään, ja kansalaisyhteiskunnan hajaantuminen [rotujen sekoittuminen, ”massan” lisääntyminen ”kansan” kustannuksella].  Degeneraatiosta seuraa suurkaupunkien moraaliton elämä, juoppous ja rikollisuus, joita pahentaa parhaiden muuttaminen pois ja heikoimpien jääminen jäljelle.  Lopputuloksena on yhteiskunnan hidas hajoaminen kaaokseen – ellei valtiovalta puuttuisi degenaatiovaaraan.

Sekä rotubiologia (tiede) että eugeniikka (sovellus) perustuivat geneettiseen determinismiin: Ihmisen perimä on hänen vanhempiensa geenistön summa, ja nämä geenit määräävät sekä hänen fyysiset että henkiset ominaisuutensa.  On todellakin geenejä, joista yksin määräävät esim. silmien värin tai jonkin harvinaisen perinnöllisen taudin riskin, mutta nykyään ymmärretään paljon paremmin kuin sata vuotta sitten koko geenistön yhteisvaikutuksia, epigenetiikkaa sekä geenien ja koko elinikäisen ympäristön yhteis- ja vuorovaikutuksista ihmisen mahdollisuuksiin, kasvuun ja kehitykseen.  Ts. nykynäkemys on paljon vähemmän deterministinen.

DNA:n rakenteen selvittäminen mullisti genetiikan.  Viimeistään ihmisen koko perimän kartoitus teki selväksi, että mitään ihmisrotuja ei ole.  Koko maapallon ihmisväestön geeniperimässä löytyy vähemmän variaatiota kuin yhdessä puussa Afrikassa majailevasta simpanssilaumasta!  Meillä kaikilla on yhteiset esivanhemmat jotka elivät vain 150-300 tuhatta vuotta sitten [Mitochondrial Eve & Y-chromosomal Adam].  Sadan vuoden takaisten kallonmittaajien tutkimusmenetelmät, joilla ihmisiä jaettiin rotuihin ja rotujen ominaisuuksia kuvattiin, olivat omiaan tuottamaan tutkijoiden ennakkoasenteita tukevia kehäpäätelmiä.  Etsiessään mitattavakseen tyypillisiä esim. ”itäbaltialaisen rodun” edustajia antropologi ohitti satoja, jotka eivät vastanneet hänen mielikuvaansa tästä rodusta.

Rotuajattelu ei silti ole kadonnut minnekään – aika harva meistä tietää ja ymmärtää genetiikasta, stokastisesta näytteenotosta ja ihmislajin perimästä niin paljon, että tieto olisi sen hävittänyt.  Valikoivasti ja ennakkonäkemyksin ympäristöään tarkasteleva löytää edelleen rotukäsityksilleen tukea kadulta ja mediasta, sekä lukemattomista some verkostoista.  Avoin rotubiologinen luokittelu ja rankkaus on eurooppalaisessa kulttuuripiirissä toki kadonnut tieteestä ja polliitisesti epäkorrektina häivytetty julkisuudesta, mutta jokapäiväisessä elämässään rotuhierarkian kohtaa jokainen ihonväriltään valtaväestöstä poikkeva.

Eugeniikka ei myöskään ole kadonnut minnekään.  Lääketiede mahdollistaa sikiön ominaisuuksien tutkimisen jo varhaisessa kehitysvaiheessa.  Siihen perustuva valikoiva abortointi haitalliseksi katsottujen ominaisuuksien torjumiseksi on on silkaa eugenikkaa, jota edistävät monet valtiot, suosittelevat lääkärit ja josta päättävät edistyksellisesti ajattelevat lasten vanhemmat.  Pakkosterilointeja ei enää hyväksytä, mutta pakolaisten ja maahanmuuttajien valikoiva hyväksyntä ja torjunta taloudellisin, terveydellisin ja etnisin perustein ajavat eugeniikan näkökulmasta aivan samaa asiaa.  Me perustelemme näitä yksittäisiin ihmisiin ja väestöihin kohdistuvia ohjeellisia ja pakottavia toimenpiteitä aivan samoin argumentein kuin sadan vuoden takaiset eugeniikkalakien laatija ja toimeenpanijatkin.

Yksiselitteisten ja yleispätevien rajojen vetäminen toisaalta rasististen ja toisaalta kansan hyvinvointia edistävien ajatusten ja toimien välille vie erityisesti rajatapauksissa kenet tahansa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.  Paljon turvallisempaa on innostua some-kohun perässä tapauskohtaisesti kannattamaan tai tuomitsemaan yksittäisiä sanoja, tapahtumia ja ihmisiä.  Sosiaali- ja terveysviranomaisille, poliisille, oikeus-  ja rajanvartiointilaitokselle näiden aina-oikeassa-olijoiden jälkiviisauksista ei kuitenkaan ole juuri apua.

Enchanted October on 63°N

In Finland the popularity of Climate Change made great advances today, 14/10.  For background, the statistical average October weather here consists of dark cloud cover, afternoon high of 6°C, night-time low of 2°C, some rain or wet snow.  Today, instead, we Finns enjoyed temperatures that have never been experienced here in October.  The new afternoon high and night-time low records are now 21°C and 14°C – both precisely the long-term July averages.  In Kuopio [Eastern Central Finland, where we live] the previous October record was beaten by 4°C!

At noon I set for a 20 km bike ride around Kuopio.  The feeling was unreal.  Sky was deep bright blue from horizon to horizon, sun shining, warm and gentle wind blowing.  Soon I took off my light windbreaker and continued with just shirt on.  Lots of people were walking, biking, enjoying Sunday afternoon on the lakefront paths and parks, smiling, talking to strangers, even picknicking.

I returned home and invited neighbours for prosecco and snacks.  The dress code was sun hat and sunglasses.  We sat around the garden table sipping from high glasses, talked about how strange and hot the summer and autumn have been, laughed and had gorgeous time.  To top the day, I heated the old sauna on the beach, we bathed and swam – lake-water brought us back to reality, though, it was 8°C.  But what the heck, back in the sauna it was 85°C.  A day to remember.

*                          *                            *

What does not belong?  On the bike my mind flew back to October in Chapel Hill, NC [we lived there in the seventies], 3000 km (!) South from Kuopio.  My Californian born brother-in-law, who now also lives here, said that this is like the nicest of winter days in Sacramento, CA.  I checked the average afternoon temperatures for the two cities.  For October in Chapel Hill it is 22°C, for December in Sacramento, 12°C [a nice winter day would, of course, be warmer].  So, both of us still seem to remember correctly.

As a matter of fact, exactly one year ago I was in Chapel Hill, but the October weather was then as abnormal for Chapel Hill as it is now here for Kuopio.  I cannot quote exact temperatures, but the afternoon highs were above 30°C, typical for August but not October in Chapel Hill.

When an October day in Kuopio is like an average July day here, or an average October day in Chapel Hill, and when October 2017 in Chapel Hill was like average August there, does it make sense to compare these to historical mean temperatures.  The new October temperature record in Kuopio is three standard deviations above the long-term mean.  In Finland the ten highest countrywide annual average temperatures since 1847 include only two values from before 1990, and hardly any uncertainty remains about 2018 turning out yet another warmest year on record.  Each new decade since 1970 has been warmer than any previous decade.  The decadal mean temperature has increased by 2.7°C since 1850, and the current warming trend is 0.4°C per decade.  There is no meaningful long-term average, because the whole temperature range moves upwards from decade to decade.

*                          *                            *

And still, I thoroughly enjoyed today’s weather and plan to enjoy tomorrow as well, biking and tending the garden for winter.  So why should I not wish this to be the future of our Octobers.  Because Octobers of the future becoming like Augusts of the past, mean that Januaries of the future will become like Octobers of the past, and I just don’t dare to imagine what the Augusts will be like.  It might work out for us in the North-most county on the Globe IF, if we could – in some unimaginable way – isolate our fate from those 9/10 of our fellow human beings for whom it will certainly not end up well.

Pakettitarjousetiikka – Package-Deal Ethics

Jari Ehrnroth kritisoi kolumnissaan YLE:n ykkösaamussa 26.9.2018 arvokyselyissä ja niiden analyyseissä käytettyä David Nolanin v. 1969 julkaisemaa arvojen nelikenttämallia.  Sen toisen akselin vastakkaisissa päissä ovat talousliberalismi ja talouskonservatismi, toisen vastaavasti arvoliberalismi ja arvokonservatismi.  Malli perustuu ajatukseen että vapauden edistäminen on [ulkoisten] rajoitusten poistamista, vapaus niiden puuttumista, ja että ihmisellä on jo syntyessään ohjelmoituna vapauden, järkevyyden ja oikeudenmukaisuuden arvokäsitteet.  Ehrnrothin mukaan tämä on hölynpölyä.  Arvot ovat kulttuurin luomia ja yksilölle opetettuja.  Nolanin mallista puuttu täysin käsitys moraalisen harkinnan ja toiminnan vapaudesta.

Ehrnroth määrittää itsensä arvoreformistiksi.  Hän uskoo edistykselliseen vapauteen, yksilön vastuun kautta vahvistuvaan arvopäämäärään, jota itse kukin tavoittelee omassa itsenäisessä elämässään.  Edistyksellinen vapaus on ulkoisen ja sisäisen luonnon hyödyntämistä, kesyttämistä ja voittamista. Kahden akselin arvokenttään hän lisäisi kolmannen, edellisistä riippumattoman vapausakselin, jonka toisessa päässä on luonnollinen, annettu vapaus, toisessa [hänen itsensä painottama] kulttuurinen, tavoiteltava vapaus.

Tähän asti olen siteerannut Ehrnrothia, tästä eteenpäin vapautan Ehrnrothin vastuusta.  Hänen kolmannen akselin kuvauksensa ei avaudun aivan yhtä helposti kuin Nolanin kaksi edellistä.  Mutta yritän.  Ymmärrämmekö siis vapauden vain ulkoisten pidäkkeiden puuttumiseksi, vai vapaudeksi moraalisen harkinnan keinoin etsiä, löytää ja valita ne sisäiset pidäkkeet, joilla me ohjaamme, rajoitamme ja arvioimme omaa toimintaamme.

Tässä on syytä kohdistaa yleiskritiikki kaikkiin arvoakseleiden ääripäille rakennettuihin arvomalleihin.  Hans Roslingin juuri suomeksi ilmestynyt Faktojen Maailma osoittaa läpi kirjan, että ihmisten vahva viehtymys binääriseen ajatteluun, asioiden ja ihmisten jakamiseen kahteen ryhmään joiden välillä on kuilu – siitä nimitys kuiluvaisto – johtaa systemaattisesti harhaan. Todellisuus painottuu aina ääripäiden, rikas – köyhä, terve – sairas, liberaali – konservatiivi, puolivälin ympärille, ja sitä voidaan ymmärtää ainoastaan tästä lähtökohdasta.

Kun edellinen on nyt kerrottu, palaan Ehrnrothin vapauskselille.  Vapaa ja itsenäinen moraalinen harkinta akselin toisessa päässä johtaa yksilölliseen eettisten koodien valintaan, mutta mahdollista on myös omaksua tietoisesti harkiten jokin valmis koodisto.

Kun Paavali kirjoitti, Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen [Gal. 5:1-6], hän epäilemättä kehotti kuulijoita vapauttamaan itsensä juutalaisista ja roomalaisista koodistoista, mutta ennen kaikkea  omaksumaan hänen itsensä julistaman koodiston [Evankeliumin].  Paavali ei suinkaan tarkoita vapaudella kaikkien rajoitusten ja pidäkkeiden poistamista vaan nimenomaan ihmisen oman ulkoisen ja sisäisen luonnon tavoitteellista hallitsemista:  Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon … [Fil. 3:13-14].

Tämän päivän kristittyjen yhteisöillä on sekä yleiseltä kattavuudeltaan että yksityiskohtaiselta sisällöltään hyvinkin erilaisia koodistoja, jotka eivät suinkaan rajoitu nykyisen diskurssin mukaisesti konservatiivisiin ja liberaaleihin, ja jotka jättävät suuresti vaihdellen tilaa yksilöllisillekin koodivalinnoille.

Tästä on luontevaa siirtyä New Yorkilaisen presbyteeripapin, Timothy Kellerin, mielipidekirjoitukseen How Do Christians Fit Into the [American] Two-Party System? They Don’t, New York Timesissa kolme päivää Ehrnrothin analyysin jälkeen [https://www.nytimes.com/2018/09/29/opinion/sunday/christians-politics-belief.html].

Keller kysyy, mikä tulisi olla kristittyjen rooli politiikassa.  Ne amerikkalaiset kirkot, jotka eivät 1800 luvulla vastustaneet orjuutta, koska sulkivat sen poloiittisena kysymyksenä uskonnon reviirin ulkopuolelle, de facto tukivat orjuutta.  Koulutusta, oikeudenmukaisuutta, yhdenvertaisuutta, ym. voi kehittyneessä valtiossa edistää vain politiikan sisältä käsin.  Niinpä kristittyjä poliitikkoja on ollut aina, ja sellaisia on toiminut myös selkeästi ei-kristillisissä valtioissa ja hallituksissa.  On kuitenkin yksi asia toimia kristittynä politiikassa ja aivan toinen sitoa kristillisyys yhden yhden puolueen tai ryhmittymän ja vain sen ohjelmaan ja käsityksiin.

Keller kertoo vierailukokemuksen skotlantilaisessa presbyteeriseurakunnassa.  Sen henki oli raamatuntulkinnassa yhtä tiukan ortodoksinen kuin USA:n raamattuvyöhykkeen presbyteereillä.  Kaikki osasivat katekismuksen ulkoa ja kävivät kirkossa, televisioita ei pyhäpäivänä avattu.  Yhteiskuntapoliittisilta näkemyksiltään he kuitenkin olivat lähinnä sosialisteja – raamattuun perustaen.  Ts. se eettinen koodisto, jonka nämä Skotlannin presbyteerit olivat raamatusta [vieläpä samasta v. 1611 King James käännöksestä] kirjaintarkasti koonneet, vaati hallituksen talouspolitiikalta ja valtion velvollisuuksilta täysin päinvastaista kuin etelän presbyteerien koodisto Amerikassa.

Keller ei takerru pohtimaan kummat olivat oikeassa, kummat väärässä, mutta hän kritisoi yhden puolueen arvomaailmaan sitoutuneita kirkkoja pakettitarjousetiikasta, käyttäen brittiläisen James Mumfordin package-deal ethics -käsitettä. Pakettitarjoukseen kun liitetään kirkon ja sen uskon lisäksi myös määrätty puolue, sosiaalinen yhteisö, seurattavat tiedotusvälineet ja valmiit mielipiteet esim. naisten asemasta, päätökset esim. lasten rokottamisesta, vastaukset esim. ilmastonmuutokseen ja evoluutioon.  Ota tai jätä, kaikki tai ei mitään.

Mutta vastaavaa pakettitarjousetiikkaahan vaativat konservatiivisten uskonnollisten yhteisöjen ohella monet aivan maallisetkin yhteisöt, myös itseään vapaamielisinä pitävät.  Jos haluat käydä vihreästä, liberaalista tai feminististä, joukkoon identifioituminen edellyttää vastaavaan pakettitarjoukseen sisältyvien mielipiteiden, kannatus- ja vastustuskohteiden, idoleiden ja inhokkien omaksumista, sekä mielellään myös ryhmän ulkoisia tunnusmerkkejä vaatetuksesta ja ruokailusta sisustamiseen, liikkumiseen ja puhetapaan.  Niiden noudattamista myös seurataan, ja palaute on usein kovaa.  Kesägrillausta harrastava tai ydinvoimaa kannattava vihreä, hallitsemattomaan pakolaisvirtaan järjestystä vaativa liberaali ja selkeitä sukupuolirooleja tukeva feministi jäävät useammankin selityksen velkaa – vähemmillä anteeksipyynnöillä pääset kun hyväksyt paketin sellaisenaan.

Pakettitarjousetiikasta kieltäytyminen, aidosti vapaaseen ja yksilölliseen moraaliseen harkintaan perustuva eettisten koodien tietoinen valinta tekee ihmisestä helposti yksinäisen, usein hiljaisen, mutta joskus ihaillun oman tiensä kulkijan tai uuden aallon gurun.  Dietrich Bonhoefer, Pentti Linkola, Edith Piaf, Armi Ratia, Andrei Saharov ja Hella Wuolijoki eivät todellakaan ole toistensa kaltaisia missään muussa mielessä.