Vote Leave -kampanjasta kertova englantilainen elokuva, Brexit – The Uncivil War (2019. TV-1:ssa 7.1., Areenassa maaliskuun 2020 loppuun), palautti mieleen palkitun dokumentin, War Room (1993), Bill Clintonin vuoden 1992 kampanjasta. Molemmat kuvaavat taitavasti ja uskottavasti poliittisen kampanjoinnin murrosta, uuden ja vanhan yhteenottoa, jonka jälkeen mikään ei palaa ennalleen. James Grahamin käsikirjoittamassa, Toby Haynesin ohjaamassa ja Benedict Cumberbatchin tähdittämässä Brexit elokuvassa myös viitataan Clintonin kampanjaan.
Tässä blogissa aion kuitenkin verrata Brexit elokuvan kertomaa tarinaa vuonna 1970 epäonnistuneen Apollo 13 kuulennon pelastustarinaan. Myös siitä tehtiin pitkälle todellisuuspohjainen ja moninkertaisesti palkittu elokuva. Molempien tarinoiden faktat olen kuitenkin tarkistanut tai hakenut lähteistä, jotka voit avata artikkelin lopusta.
Apollo 13 lennonjohtaja Gene Kranz, pragmaattinen teknokraatti, ja Vote Leave kampanjan vetovastuuseen houkuteltu Dominic Cummings, politiikasta vetäytynyt eksentrinen älykkö, saivat kumpikin odottamatta johdettavakseen mahdottoman tehtävän. Kumpikin joutui aloittamaan kaaoksesta, ristiriitaisten vaatimusten ja argumenttien, vastuutaan välttelevien ja asemiaan varmistelevien egojen kakofoniassa, jossa oli aluksi vaikeaa saada edes äänensä kuuluviin saati joukkonsa kuuntelemaan.
Kun Kranzille selvisi että Apollo 13:n huoltomodulissa oli tapahtunut tuhoisa räjähdys 14.4.1970, hän antoi itselleen ja koko Houstonin lennonjohdolle yhden ainoan tehtävän: tuoda Apollo 13:n miehistö kotiin – epäonnistuminen ei ollut vaihtoehto. Millään muulla ei ollut merkitystä, kaiken muun tuli palvella vain tätä lopputulosta. Kun tämä oli upotettu kaikkien lennonjohdossa olevien tajuntaan, johtoryhmä listasi kotiinpaluun välttämättömät edellytykset, valitsi lentoradan jolla onnistuminen oli todennäköisintä, sekä määritti kriittiset polut ja aikataulut ratkaisuille, päätöksille ja niiden toimeenpanolle. Tämän jälkeen yksityiskohtien ympärille muodostettiin ad hoc tiimit kehittämään ja testaamaan ratkaisuja sekä vastaamaan odottamatta eteen nouseviin ongelmiin kuten aluksen sisäilman hiilidioksidipitoisuuden vaaralliseen kohoamiseen ja akkujen sähkön riittävyyteen. Apollo 13:n komento-, huolto- ja kuumodulin valmistajat kytkettiin ympärivuorokautiseen yhteyteen kaiken sen tiedon varmistamiseksi, jolla saattaisi olla merkitystä. Tämä-ei-voi-onnistua-paniikinlietsojia toki putkahteli esiin, mutta heidät joko rauhoiteltiin tai siirrettiin sivuun häiritsemästä muita.
Houstonin lennonjohtokeskuksen ympärillä vilisi ja sinne yritti tunkeutua vastauksia vaativia ja julkisuutta hakevia poliitikkoja sekä vuosisadan skuuppeja metsästäviä toimittajia kameroineen ja mikrofoneineen – epäilemättä myös rahaa haistaneita juristeja. Kranz kuitenkin piti heidät ulkona ja lennonjohdon tiimit sisällä.
Myös Cummings joutui nousemaan pöydälle saadakseen kampanjatiiminsä keskittymään ainoaan hänen määrittämäänsä päämäärään, Leave äänten voittoon Remain äänistä 23.6.2016 vähintään yhdellä äänellä. Millään muulla ei ollut merkitystä, kaiken muun tuli palvella vain tätä lopputulosta. Cummingsilla oli perinpohjin erilainen näkemys kuin [rasistisella EU-populismilla maineensa hankkineella UKIP puolueen ainoalla parlamenttiedustajalla] Nigel Faragella siitä, miten Brexit kansanäänestys voitetaan. Hän joutui uhkaamaan omalla erollaankin pitääkseen sekä Faragen että konservatiivipuolueen vanhat takapenkkiläiset EU vastustajat ulkona Vote Leave kampanjasta. Nämä perustivatkin sitten oman Leave.EU kampanjan, mikä sopi Cummingsille erinomaisesti.
Cummings pystytti Vote Leave kampanjan kahdelle jalalle. Ensimmäisen oli julkinen: Julisteiden, kampanjabussin kylkien ja TV-mainosten viestit: Me lähetämme EU:lle £ 350 miljoonaa viikossa – rahoitetaan sillä mieluummin NHS:aa (National Health Service), ja Otetaan takaisin kontrolli (Take back control). Edellinen väite oli mielikuvituksellinen valhe, joka vetosi suoraan ja jokaisen käsittämällä logiikalla jo vuosikymmeniä Englannin julkiseen sairaanhoitoon kohdistuneeseen tyytymättömyyteen. Sen valheeksi osoittaminen vaati kuitenkin poliittiselle debatille toivotonta kasaa tilastoja, monimutkaisia selityksiä, what-if analyysejä Excel-taulukoilla, ja Englantihan oli jo saanut tarpeekseen asiantuntijoista. ‘Take back control’ haikailee takaisin ‘Rule Britannia’ -aikaan. Kumpaakaan viestiä ei avattu, ne purivat emotionaalisesti ja olivat vaikeita torjua. Vote Leave kampanja koetti sen sijaan pysyä erossa Leave.EU kampanjan uhkakuvista, kuten 70 miljoonasta Englantiin ryntäävästä turkkilaisesta. Remain -kampanja ei kyennyt missään vaiheessa kokoamaan itseään selkokielisen viestin, toden tai valheen taakse.
Cummingsin toisesta vaaliaseesta tiesi sensijaan vain pieni sisäpiiri. Cambridgen yliopiston Alexandr Kogan oli aikaisemmin saanut tutkimushankettaan varten käyttöönsä 300 000 facebook-käyttäjän tiedot. Hän oli luovuttanut ne Cambridge Analyticalle, joka pääsi niiden kautta käsiksi myös edellämainitun facebook-käyttäjien sosiaalisissa verkostoissa oleviin facebook-käyttäjiin, jne., kunnes sillä lopulta oli hallussaan 87 miljoonan facebook-käyttäjän tiedot, mukana miljoonia brittejä. Nämä profiloitiin psykograafisesti: persoonallisuus, arvot, mielipiteet, asenteet, kiinnostuksen kohteet, elämäntavat sekä tietenkin asuinpaikka. Heidät jaettiin kolmeen ryhmään: A, äänestävät varmasti Leave, B, äänestävät varmasti Remain ja C, epävarmat, mukaanluettuina kolme miljoonaa jotka eivät olleet koskaan äänestäneet. A ja B eivät olleet äänestyksen voittamisen kannalta kiinnostavia, joten kaikki resurssit kohdennettiin ryhmään C. Työtä ohjasi pieni joukko keinoälyn, tilastotieteen ja psykologian asiantuntijoita, ja sitä pyörittivät Aggregate IQ:n Cambridge Analyticalle kehittämät vaaliohjelmistot. Valeprofiilien avulla testattiin valikoitujen facebook-käyttäjien reaktioita hienosäädettyihin viesteihin, miten he jakoivat viestejä eteenpäin, jne. Tilastomalleilla analysoitujen tulosten perusteella Vote Leave kampanja räätälöi eri vastaanottajaprofiileille yhteensä 1433 viestiä jotka se suuntasi ennen kansanäänestystä Aggregate IQ:n kautta valikoiduille äänestäjille noin miljardissa kohdennetussa viestissä. Niistä jokaisen tarkoitus oli saada kohdehenkilö äänestämään Leave tai, jos tässä onnistuminen olisi liian epätodennäköistä, jättämään äänestämättä. Viesteihin linkitettyjä mainoksia klikattiin 169 miljoonaa kertaa.
Aggregate IQ:n omistaa amerikkalainen biljonääri, Robert Mercer, joka oli samana vuonna 2016 myös Donald Trump 2016 Presidentiksi -kampanjan suurin lahjoittaja.
Suurin ero Apollo 13:n pelastusoperaation ja Vote Leave kampanjan johtamisessa oli käytettävissä oleva aika, 87 tuntia vastaan 257 vuorokautta. Kiinnostavampi on kuitenkin niiden suhde fyysiseen todellisuuteen.
Ainoa asia, jolla oli merkitystä arvoitaessa Houstonin lennonjohdon menestystä oli Apollo-13:n miehistön, Haise, Lowell ja Swigert, pelastuminen 17.4.1970. Tämä riippui astronauttien ja lennonjohdon tilanneanalyysistä, johtopäätöksistä ja kyvystä suunnitella ja toteuttaa oikeat toimenpiteet oikea-aikaisesti. Aluksen liiketila suhteessa maan ja kuun gravitaatiokenttiin, tulokulma ilmakehään, sekä ne ilmakehän ominaisuudet joiden avulla komentomodulin liike-energia oli saatava poltettua alusta tuhoamatta, oli tiedettävä täsmälleen. Apollo 13:n komento-, kuu- ja huoltomodulin resurssien laatu ja riittävyys räjähdysonnettomuuden jälkeen oli arvioitava oikein ja osattava kohdentaa selviämisen kannalta kriittisiin tehtäviin. Kaiken oli onnistuttava sellaisessa fyysisessä todellisuudessa, jota oli – luonnollisesti – mahdotonta lahjoa tai uhkailla, harhauttaa tai manipuloida.
Vote Leave [kuten myös Leave.EU] kampanjan menestykselle sen julkisen kuvan ja algoritmien lähettämien yksilöityjen viestien suhteella yhteiskunnalliseen, taloudelliseen ja kauppapoliittiseen todellisuuteen tai Britannialla edessään olevaan konkreettiseen tulevaisuuteen ei sensijaan ollut mitään merkitystä. Ainoa tarkoitus ja merkitys oli viestien emotionaalisella vaikutuksella kuhunkin vastaanottajaan, ja heidän kauttaan äänestyksen lopputulokseen. Miljardin yksilöidyn viestin jäljittäminen, faktatarkastuksesta puhumattakaan olisi tietenkin sula mahdottomuus.
Vote Leave kampanja oli pilotti Steve Bannonille, Robert Mercerille ja Donald Trump 2016 Presidentiksi -kampanjalle. Heillä oli Cummingsin kampanjan analyysien ja kokemusten lisäksi nyt käytössään 70,6 miljoonan amerikkalaisen Facebook käyttäjän profiilit, sekä Venäjän tiedusteluvoima ja trolliarmeija, johon Trump vetosikin menestyksellisesti suorassa TV-lähetyksessä 27.6.2016. Ne toivat Donald Trumpille kriittiset 80 000 ääntä kolmessa vaa’ankielivaltiossa ja vaalivoiton Hillary Clintonin 2,9 miljoonaa suuremmasta äänimäärästä huolimatta. V. 2020 presidenttikampanjan valmistelu alkoi kun Venäjän GRU hakkerit murtautuivat marraskuussa 2019 Ukrainalaisen kaasuyhtiön, Burisman, tietokoneisiin ilmeisesti löytääkseen potentiaalisesti kiusallisia tietoja demokraattien vahvimmasta presidenttikandidaatista, Joe Bidenistä ja hänen pojastaan Hunterista, joka oli jonkin aikaa Burisman hallituksen jäsen. Trump joutui valtakunnanoikeuteen koska hän painosti Ukrainan presidentiltä, Zelenskyltä, tällaisia tietoja vastalahjaksi USA:n sotilasavulle. Pelkkä julkisuudessa pidetty uhka kiusallisista sähköposteista riitti voittoon 2016, miksi ei siis myös 2020?
Minkälainen olisi siis tämän päivän poliittisen kampanjan Pelikirja?
Sosiaalinen media (some), älykännykkä, maksu-, asiakas- ja jäsenkortit, jne., jättävät kustakin käyttäjästä digitaaliset jalanjäljet. Väestötasolle tuotuna ne muodostavat Big Dataa, joka mahdollistaa jokaisen äänestäjän profiloinnin, käyttäytymisen ennustamisen ja tähän kohdistettavan vaikuttamisen vaihtoehtojen tehokkuuden arvioinnin. Sen perusteella poliittiset viestit voidaan optimoida ja kohdistaa yksilöllisesti somen kautta. Toistaiseksi massamedia vielä rajoittaa viestittäjien vapausasteita. Puolueen juliste tai mainos sanomalehdessä ja TV:ssä ei voi olla räikeässä ristiriidassa puolueen somessa jakamien viestien kanssa. Tämä rajoitus kuitenkin hiipuu sitä mukaa kun Facebook, Instagram, Twitter, WhatsAp ja YouTube korvaavat kasvavalle osalle äänestäjäjistä lehdet, TV:n ja radion tiedon ja uutisten lähteinä. He valitsevat itse [siis uskovat valitsevansa] mitä tietoa he haluavat [kääntäen, eivät halua] ja erottautuvat näin eri someklustereiksi (tilastollisiin kasautumiiin, kupliin), samoin ajattelevien, samoista asioista kiinnostuneiden sekä samankaltaisissa oloissa ja vaiheissa elävien joukkoihin. Tällaiseen someklusteriin eristäytymistä vahvistaa yhteinen auktoriteetti, joka tuottaa yhteisiä viholliskuvia ja varottaa uskomasta valhemedian, lehdistön ja TV:n salaliittoihin. Voimakkaimmin yhteensitoutuneet klusterit muodostuvat auktoriteettia kaipaavista yksilöistä vahvaksi mieltämänsä johtajan ympärille. Someklustereiden välinen kommunikaatio on vähäistä, useat eivät edes tiedä toistensa olemassaolosta. Samat toimijat voivat siis viestittää niihin jopa täysin ristiriitaisesti. Usein viestit näyttävät tulevan läheltä, omien joukosta […varmaankin siltä mukavalta tyypiltä, jonka tapasin toissa viikolla lounaalla, ja jonka nimenkin taidan melkein muistaa…]. Erisisältöisten, yksilöllisesti kohdistettujen ja myötämielisten vastaanottajiensa edelleen jakamien viestien valheiden, vääristelyjen tai poliittisten lupausten esittäjät näyttävät nousevan spontaanisti omien joukosta – mutta etsittäessä heidän jälkensä katoavat pimeään. Perinteistä poliittista kampanjointia vastaan vaikutus on silti musertava.
Vuoden 2016 vaalien jälkiselvittelyiisä paljastuneiden väärinkäytösten jälkeen Facebook on kehittänyt joitakin suojauksia käyttäjien tietojen hyväksikäyttöä ja valhe/vihaviestien edelleenpostauksia vastaan, mutta facebookin omistaman Instagramin käyttö samoihin tarkoituksiin on vastaavasti vahvistunut. Instagram on sitä paitsi tuonut peliin uutuutena digitaalisesti muokatut videoklipit, joissa tunnettu henkilö [esimerkiksi Barak Obama ihan itse, siinä jokaisen silmien edessä] sanoo esim. BBC:n uutisista leikatuilla videoklipillä jotain mitä hän ei todellisuudessa ole sanonut, ei BBC:ssa eikä muuallakaan. Uutuudenviehätyksen vuoksi ne leviävät viraalisesti niidenkin toimesta, jotka eivät niihin usko eivätkä niiden tarkoitusperiä kannata.
Myös kevään 2019 vaaaleissa Suomessa räätälöity ja kohdennettu mainonta sosiaalisessa mediassa oli jo käytössä, koska se on luonnollinen osa nykyaikaista vaalikampanjaa, ts. sitä kuuluisaa tätä päivää. Eduskuntavaaleissa, jossa ehdokkaita on 2 468 ja heistä valitaan 200, räätälöidyn mainonnan mahdollisuudet ovat rajoitetummat ja vaalikoneiden käyttö hillitsee niitä ja oman kampanjan vahvistaminen kilpailijoita [kaikkiako?] mustamaalaamalla yleensä tehotonta. Suurimmat vaarat piilevät Kyllä/Ei-kansanäänestyksissä ja presidentinvaaleissa. Periaatteelliset ongelmat ovat kuitenkin kaikissa samat.
Onko sellaisilla poliittisilla kampanjoilla siis enää tulevaisuutta, jotka perustuvat jokaiselle äänestäjälle samanlaisina näkyviin kampanjaväittämiin ja -lupauksiin, joista voidaan keskustella julkisesti, avoimesti ja kriittisesti, ja joiden sisällöstä ehdokkaat ja kampanjaorganisaatiot vastaavat oikeudellisesti ja poliittisesti? Jos ei ole, valistunut liberaali demokratia on tulossa tiensä päähän. Tällaista muutosta tervehtisivät ilolla monet poliittiset johtajat ympäri maailman, mutta samalla myös lukuisat äänestäjät tähän asti jotensakin demokraattisesti hallituissa länsimaissa.
Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen kirjoittaja ja toinen presidentti, Thomas Jefferson, tiesi, että demokratian tekee mahdolliseksi ainoastaan valistunut ja [olennaisista tosiasioista] tietoinen äänestäjäkunta. Jos/kun kaikki puolueet ja ehdokkaat alkavat toimia aiemmin kuvaamani Pelikirjan mukaisesti, valistuksen ja tiedon sijaan kukin sosiaalisen median varassa oleva äänestäjä saa vain omia ennakkokäsityksiään vahvistavia vaaliviestejä ja vain niiltä ehdokkailta, jotka uskovat voivansa näin kaapata hänen äänensä. Jos liberaali demokratia halutaan pelastaa, poliittiset kampanjat on saatava sosiaalisesta mediasta takaisin julkiseen tilaan, toreille ja avoimeen mediaan. Minulla ei ole utuisintakaan aavistusta siitä, miten tämä voitaisiin toteuttaa, varmentamisesta puhumattakaan. Kiellot ja käskyt olisivat toivottomia. Internet on globaali verkko, yksityisten ihmisten ja aitojen yhteisöjen keskinäisen viestinnän vakoilua ja rajoittamista tuskin hyväksyttäisiin. Miljardien masinoitujen viestien seulominen, jäljittäminen ja oikeudellinen käsittely äänestäjien harhauttamisen pysäyttämiseksi on ilmeisen utopistinen ajatus, etenkin, kun ratkaisut olisi saatava lainvoimaisiksi erittäin nopealla aikataululla. Jos taas kohdistetut somekampanjat kiellettäisiin, rangaistuksena esimerkiksi lain rikkomisesta hyötyvän tahon äänten nollaus, mikään ei estäisi yrityksiä lavastaa kilpalijoita vale-somekampanjoita käyttäen.
Poliittisesti, teknisesti ja oikeudellisesti toteuttamiskelpoiset ideat olisivat nyt kultaakin kalliimpia.
en.wikipedia.org/wiki/Brexit:_The_Uncivil_War
en.wikipedia.org/wiki/The_War_Room
www.youtube.com/watch?v=IUDMBPFwkm0
en.wikipedia.org/wiki/Apollo_13
en.wikipedia.org/wiki/Apollo_13_(film)
en.wikipedia.org/wiki/Facebook%E2%80%93Cambridge_Analytica_data_scandal
www.bbc.com/news/uk-politics-44966969
gizmodo.com/aggregateiq-created-cambridge-analyticas-election-softw-1824026565
http://www.nytimes.com/2020/01/13/us/politics/russian-hackers-burisma-ukraine.html
http://www.bbc.com/future/article/20190318-can-we-reinvent-democracy-for-the-long-term
yle.fi/uutiset/3-11151591
