The Nobel Committee showed exemplary courage, setting art above politics, in awarding today, 10.10.2019, the Nobel Prize in Literature to the 1942 born Austrian novelist and playwright, Peter Handke. He has previously been awarded the Georg Büchner Prize, the Franz Kafka Prize and the International Ibsen Award. He would probably have received the Nobel Prize years ago without the controversies raised by his critical writings about the Western position and NATO’s actions in the Yugoslavian wars, his speech at the funeral of Slobodan Milošević, and his claimed support for far-right Serbian nationalism. In 2006 his nomination for the Heinrich Heine Prize was withdrawn due to his political views.
Still, he certainly did not symphatize with the Serbians for personal gain, and he is a great writer – as the Nobel Committee acknowledges.
I first became aware of Peter Handke 30 years ago through Wim Wenders’ film Himmel über Berlin [Wings of Desire] in 1987, for which he wrote the script. The film featured Bruno Ganz, Otto Sander and Peter Falk as angels, Solveig Dommartin as a trapeze artist in a small circus visiting Berlin and Nick Cave and the Bad Seeds as themselves. The first time I saw Himmel über Berlin in 1988 (I think) I was enchanted with it. The whole film is poetry, but it also returns again and again to one particular poem, Peter Handke’s Lied vom Kindsein, one of the very few poems in any language which I can recite – almost – by heart. There have been many moments in the past 30 years when I have thought that I should translate this poem into Finnish. And then came this day when it had to be done.
So, below you find Lied vom Kindsein in original German, followed by an English translation (https://gethenian.livejournal.com/562440.html) and my own Finnish translation, which I finished short while ago. It is my first poem translation, so bear with me:
Lied vom Kindsein Peter Handke, 1987
Als das Kind Kind war,
ging es mit hängenden Armen,
wollte der Bach sei ein Fluβ,
der Fluβ sei ein Strom,
und diese Pfütze das Meer.
Als das Kind Kind war,
wuβte es nicht, daβ es Kind war,
alles war ihm beseelt,
und alle Seelen waren eins.
Als das Kind Kind war,
hatte es von nichts eine Meinung,
hatte keine Gewohnheit,
saβ oft im Schneidersitz,
lief aus dem Stand,
hatte einen Wirbel im Haar
und machte kein Gesicht beim Fotografieren.
Als das Kind Kind war,
war es die Zeit der folgenden Fragen:
Warum bin ich ich und warum nicht du?
Warum bin ich hier und warum nicht dort?
Wann began die Zeit und wo endet der Raum?
Ist das Leben unter der Sonne nicht bloβ ein Traum?
Ist was ich sehe und höre und rieche
nicht bloβ der Schein einer Welt vor der Welt?
Gibt es tatsächlich das Böse und Leute,
die Wirklich die Bösen sind?
Wie kann es sein, daβ ich, der ich bin,
bevor ich wurde, nicht war,
und daβ einmal ich, der ich bin,
nicht mehr der ich bin, sein werde?
Als das Kind Kind war,
würgte es am Spinat, and den Erbsen, am Milchreis,
und am gedünsteten Blumenkohl,
und iβt jetzt das alles
und nicht nur zur Not.
Als das Kind Kind war,
erwachte es einmal in einem fremden Bett
und jetzt immer wieder,
erschienen ihm viele Menschen schön
und jetzt nur noch im Glücksfall,
stellte es sich klar ein Paradies vor
und kann es nicht höchstens ahnen,
konnte es sich Nichts nicht denken
und schaudert heute davor.
Als das Kind Kind war,
spielte es mit Begeisterung
und jetzt, so ganz bei der Sache wie damals, nur noch,
wenn diese Sache seine Arbeit ist.
Als das Kind Kind war,
genügten ihm als Nahrung Apfel, Brot
und so ist es immer noch.
Als das Kind Kind war,
fielen ihm die Beeren wie nur Beeren in die Hand
und jetzt immer noch,
machten ihm die frischen Walnüβe eine rauhe Zunge
und jetzt immer noch,
hatte es auf jedem Berg
die Sehnsucht nach dem immer höheren Berg,
und in jeder Stadt
die sehnsucht nach der noch gröβeren Stadt,
und das ist immer noch so,
griff im Wipfel eines Baums nach den Kirschen
in einem Hochgefül
wie auch heute noch,
eine scheu vor jedem Fremden
und hat sie immer noch,
wartete es auf den ersten Schnee,
und wartet immer noch.
Als das Kind Kind war,
warf es einen Stock als Lanze gegen den Baum,
und sie zittert da heute noch.
Song of Childhood, Peter Handke, 1987
When the child was a child
It walked with its arms swinging,
wanted the brook to be a river,
the river to be a torrent,
and this puddle to be the sea.
When the child was a child,
it didn’t know that it was a child,
everything was soulful,
and all souls were one.
When the child was a child,
it had no opinion about anything,
had no habits,
it often sat cross-legged,
took off running,
had a cowlick in its hair,
and made no faces when photographed.
When the child was a child,
It was the time for these questions:
Why am I me, and why not you?
Why am I here, and why not there?
When did time begin, and where does space end?
Is life under the sun not just a dream?
Is what I see and hear and smell
not just an illusion of a world before the world?
Given the facts of evil and people.
does evil really exist?
How can it be that I, who I am,
didn’t exist before I came to be,
and that, someday, I, who I am,
will no longer be who I am?
When the child was a child,
It choked on spinach, on peas, on rice pudding,
and on steamed cauliflower,
and eats all of those now, and not just because it has to.
When the child was a child,
it awoke once in a strange bed,
and now does so again and again.
Many people, then, seemed beautiful,
and now only a few do, by sheer luck.
It had visualized a clear image of Paradise,
and now can at most guess,
could not conceive of nothingness,
and shudders today at the thought.
When the child was a child,
It played with enthusiasm,
and, now, has just as much excitement as then,
but only when it concerns its work.
When the child was a child,
It was enough for it to eat an apple, … bread,
And so it is even now.
When the child was a child,
Berries filled its hand as only berries do,
and do even now,
Fresh walnuts made its tongue raw,
and do even now,
it had, on every mountaintop,
the longing for a higher mountain yet,
and in every city,
the longing for an even greater city,
and that is still so,
It reached for cherries in topmost branches of trees
with an elation it still has today,
has a shyness in front of strangers,
and has that even now.
It awaited the first snow,
And waits that way even now.
When the child was a child,
It threw a stick like a lance against a tree,
And it quivers there still today.
Laulu lapsena olemisesta, Peter Handke, 1987
Kun lapsi oli lapsi,
se käveli käsiään roikuttaen,
tahtoi puron olevan joki,
joen olevan virta,
ja tämän lammikon olevan meri.
Kun lapsi oli lapsi,
se ei tiennyt, että se oli lapsi,
sille kaikessa oli henki,
ja kaikki henget olivat yhtä.
Kun lapsi oli lapsi,
sillä ei ollut mistään mielipidettä,
ei mitään tottumuksia,
istui usein jalat ristissä,
lähti juoksemaan,
sillä oli pyörre hiuksissaan
eikä se ilmehtinyt valokuvattaessa.
Kun lapsi oli lapsi,
oli näiden kysymysten aika:
Miksi minä olen minä, miksi en sinä?
Miksi olen tässä, miksi en tuolla?
Milloin alkoi aika ja missä päättyy avaruus?
Eikö elämä auringon alla olekin vain unta?
Eikö kaikki mitä näen ja kuulen ja haistan
olekin vain kajastusta maailmasta ennen maailmaa?
Onko todellakin olemassa pahuutta ja ihmisiä
jotka tosiaan ovat pahoja?
Kuinka on mahdollista, että minä, joka minä olen,
ennenkuin minä synnyin, en ollut,
ja että kerran minä, joka olen,
lakkaan olemasta se mikä minä olen?
Kun lapsi oli lapsi,
yritti se nieleskellä pinaattia, herneitä, riisipuuroa,
ja höyrytettyä kukkakaalia,
ja syö nyt niitä kaikkia
eikä ainoastaan pakosta.
Kun lapsi oli lapsi,
heräsi se kerran vieraassa vuoteessa
ja nyt niin käy yhä uudelleen,
monet ihmiset näyttivät sen mielestä kauniilta,
mutta nyt vain onnen lahjana.
Kirkkaana se näki paratiisin,
nyt voi enintään aavistaa.
Ei kyennyt kuvittelemaan tyhjyyttä,
ja kauhistuu tänään sen edessä.
Kun lapsi oli lapsi,
se leikki haltioituneena
ja nyt, keskittyen aivan kuin silloin, mutta vain,
kun kyse on työstä.
Kun lapsi oli lapsi,
riittivät sille ravinnoksi omena, leipä
ja näin on yhä edelleen.
Kun lapsi oli lapsi,
marjat tuntuivat vain marjoilta kädessä
ja nyt yhä edelleen,
saksanpähkinät saivat sen kielen karheaksi
ja nyt yhä edelleen,
ja jokaisen vuoren huipulla
se kaipasi vielä korkeammalle vuorelle,
ja jokaisessa kaupungissa
se kaipasi vielä suurempaan kaupunkiin,
ja näin se on yhä edelleen,
tarttui puunlatvaan kohti kirsikoita
samalla voitonriemulla
kuin vielä tänäänkin,
ujosteli jokaista vierasta
ja ujostelee edelleen,
odotti ensilunta, ja odottaa sitä edelleen.
Kun lapsi oli lapsi,
se heitti kepin kuin keihään päin puuta,
ja se vapisee siinä vielä tänäänkin.
