Rotubiologia – eugeniikka Euroopassa ja Amerikassa 1860 – ?

TAUSTA

Amerikkalaisen historiaprofessorin, Greg Andersonin, mukaan mukaan meidän on jokseenkin mahdotonta ymmärtää fundamenteiltaan toisenlaisessa kulttuurissa eläneiden ihmisten maailmaa sellaisena kuin he sen itse ymmärsivät.  Hänen vertailukohteensa oli antiikin Ateena.  Itse päätin yrittää ymmärtää edes omien isovanhempieni ikäpolven tämän päivän näkökulmasta räikeän rasistista maailmankuvaa.  Erityisenä pontimena oli isoisäni, Martti Pihkalan, v. 1918 julkaisema kirja Minkälainen Suomi meidän on luotava, josta kirjoitettu Wikipedia-artikkeli mainitsee mm: Kirja on tunnettu erityisesti vaatimuksistaan rodunjalostuikseen, ja sitä pidetäänkin tuolloin eri puolilla Eurooppaa vaikuttaneen rotuhygieenisen liikkeen suomalaisena ääripäänä. Pihkala vaatii muun muassa pakkosterilaatioita, jne.  Palaan tämän kirjan ajatuksiin tarkemmin esitykseni loppupuolella.

Tämän kirjoituksen keskeisin lähde on ruotsalaisen Ola Larsmon kattava, rehellinen, kauhistelematon ja kaunistelematon raportti erityisesti ruotsalaisen rasimin historiasta ((O)mänsklig – om rasbiolgins historia. 2013. Forum för levande historia. 73 sivua http://www.levandehistoria.se/sites/default/files/material_file/omanskligt-fordjupning.pdf), jota suosittelen lämpimästi.

Alkuun muutamia peruskäsitteitä.

Eugeniikka [kreikan kielestä johdettu, tarkoittaa ”hyvin syntynyt” ts. ”oikeaa alkuperää”] -käsitteen loi englantilainen tiedemies Francis Galton v. 1883.

Rotubiologia ja rotuhygienia pyrkii siihen mitä eugeniikka tarkoittaa. Käsitteet loi saksalainen tutkija Alfred Ploetz v. 1885.

Eutanasia tarkoittaa lyhyttä ja hyvää kuolinapua, kreikan sanoista ”hyvin” ja ”kuollut”.

Degeneraatio, ajatus että ”väärien” ihmisten suuret lapsimäärät vahingoittavat kansakuntien perimäainesta, ja/tai että sitä vahingoittavat lääkkeet/huumeet, teollisuuden päästöt tai – yksinkertaisesti – ”modernin elämän” haitalliset vaikutukset yleensä.

Käytän tässä kirjoituksessa pääasiassa termiä eugeniikka, koska se kuulostaa neutraalimmalta kuin rotuhygienia ja auttaa siten suhtautumaan analyyttisemmin tähän lähes sadan vuoden ajan länsimaiseen väestö-,  sosiaali- ja terveyspolitiikkaan keskeisesti vaikuttaneeseen ”sovellettuun tieteenhaaraan” [kirjoitin tässä ”sovellettuun tieteenhaaraan”, kuten myöhemmin monta muutakin termiä lainausmerkkien sisään, vaikka sata vuotta sitten tällaista lainausmerkkien käyttöä ei olisi voitu ymmärtää – kysehän oli uusimpaan tieteeseen perustuvasta edistyksellisestä ajattelusta].

Eugeniikan valta-aika alkoi 1800 luvun lopulla ja jatkui paikoin jopa 1970-luvulle saakka, eivätkä sen perusajatukset ole vieläkään mihinkään kadonneet.

 

LÄHTÖKOHDAT

Yhdysvaltain (1776) ja Ranskan (1789) vallankumousten ihmisoikeuksien julistukset jokaisen ihmisen syntymisestä ja oikeudesta elää tasavertaisena eivät jääneet yksin hallitsemaan länsimaita 1800-luvun alusta eteenpäin.  Ranskan vallankumous antoi uuden sisällön ja merkityksen myös käsitteelle kansa, ei yhden ruhtinaan alamaisten joukkona, vaan yhden alueen väestön kollektiivisena identiteettinä.  Kansa-käsitteen johdannaiset, kansallisvaltio, -henki, -kieli, myöhemmin -rotu, lankesivat 1800-luvun alkupuolella kansallisromantiikan [erit. J.G.Herder, 1744-1803, J.G.Fichte, 1762-1814, E.M.Arndt, 1769-1860] hedelmällisen maaperään.

Carl von Linné oli jo 1758 jakanut Homo sapiensin morfologisesti ’muunnoksiin’’, jonka pohjalta anatomian professori Anders Retzius (1796-1860) kehitti ’kalloindeksin’ ja jakoi ruotsin väestön pohjoiseurooppalaiseen, yritteliääseen ja sotaisaan ”pitkäkallo-” ja itäeurooppalaiseen, laiskaan, passiiviseen ja konservatiiviseen ”lyhytkallo-rotuun”.

Karl Marx ja Friedrich Engels erittelivät ”roskaproletariaatin”, jonka he eivät uskoneet voivan saada aikaan uutta parempaa yhteiskuntaa, vaan näkivät sen joko uhkana tai ainakin rasitteena (Kommunistinen Manifesti, 1848).  Tämä saattaa selittää kommunistien myöhäisempiä käsityksiä ”edistyksen etujoukon” ratkaisevasta roolista ja siitä häikäilemättömyydestä, jolla nämä etujoukot uhrasivat kaupunkien ja maaseudun proletariaattia omiin tarkoituksiinsa.

Uuden rotuajattelun airut oli ranskalainen Arthur de Cobineau (1816-82. Essai sur l’inégalité des races humaines, 1855).  Hänen mukaansa kulttuurin perusta on rotu, kulttuurien ja rotujen erot ovat ylitsekäymättömiä, ja rotujen sekoittaminen vie tuhoon.

Charles Darwinin evoluutioteoria (1859) mullisti modernin tieteellisen maailmankuvan.  Samalla siitä tuli myös 1800-luvun loppulla syntyneen uuden tieteenhaaran, eugeniikan, perusta.  Evoluutioteorian mekanismin selitti tsekkiläisen munkin, Gregor Mendelin (1822-84), perinnöllisyysoppi, joka julkaistiin jo 1866, mutta saavutti huomiota vasta vuosisadan vaihteessa.

Englantilainen filosofi Herbert Spencer (1820-1903. Principles of Biology, 1864) loi käsitteen ”survival of the fittest” kirjoittamalla ”The whole effort of nature is to get rid of the ’unfit’ and make room for the better”, jota on sittemmin sovellettu luonnonlakina biologiasta taloustieteisiin.

Ranskalainen Georges Vacher de Lapouge (1854-1936) jakoi eurooppalaiset kolmeen suureen päärotuun: arjalaisiin (pohjoisessa), välimereneurooppalaisiin (etelässä) ja alppirotuun, johon katsottiin sekoittuneen turkkilaisia ja idästä tulleita kansanryhmiä (L’Aryen et son rôle social. 1899).  Jako osoittautui sitkeähenkiseksi ja vaikutusvaltaiseksi.  Lapougesin rodut sopivat hyvin yhteen Retziuksen kalloindeksien kanssa, ja niinpä mm. Ruotsissa kannettiin erityistä huolta ”väärä- ja sekarotuisten” heikosta ”laadusta”.

Eugeniikka alkoi kasvaa ja kehittyä erityisesti Pohjoisen Euroopan maissa ja Pohjois-Amerikassa soveltavana tieteenä.  Siitä on syytä täsmentää kaksi haaraa: Ensimmäinen painottui väestön terveyden, hyvinvoinnin ja talouden edistämiseen pyrkimällä yksilötason toimenpitein suodattamaan sen perimäaineksesta pois fyysisiä ja mielisairauksia, ruumiinheikkoutta ja ”tylsämielisyyttä”; Toinen luokitteli ihmisiä väestötasolla rotuihin ja alarotuihin, mittasi kunkin rodun henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia ja asetti niitä hierarkiseen järjestykseen ylimmästä alimpaan.  Käytännön politiikassa ja julkisessa keskustelussa yksilö- ja väestötason eugeniikan erot hämärtyivät ja seka-avioliitoissa ne kohtasivat toisensa.

 

EUGENIIKAN KEHITYS MUUTAMASSA ERI MAASSA

RUOTSISSA  Gustav Rezius (1842-1919), peri isänsä, Anders Retziuksen professuurin Karolinska Instituutissa ja jatkoi työtä hänen menetelmillään.  Hän tutki suomalaisten ja ruotsalaisten eroja materiaalinaan 45 000 asevelvollisen antropometriset mittaukset (Antropologia Suecia. 1902).  Lääkäri ja kansankuvaaja Anton Nyström (1842-1932) todisti että maaseudun köyhät ovat lähempänä neekereitä ja barbaareja [kuin sivistyneitä pohjoisen rodun ruotsalaisia] (Allmän kulturhistoria, 1885).

V. 1909, perustettiin Ruotsissa Svenska sällskapet för rashygien ”tukemaan tutkimusta ja järjestämään esitelmätilaisuuksia rotuhygienian alalta”. V. 1922 perustettiin Karolinska Institutet’in osaksi Nobelinstitut för rasbiologi, tavoitteenaan ”tukea pyrkimyksiä tulevien sukupolvien fyysisen ja henkisen terveyden edistämiseksi”. Molemmat jatkoivat toimintaansa ohi toisen maailmansodan päättymisen. Populäärikirjallisuus omaksuin näiden ajatukset nopeasti.

”Siispä kaikkialla maailmassa vallitsee luonnollinen kerrostuneisuus.  Ne yksilöt, jotka ovat saaneet osakseen edulliset perintötekijät, pyrkivät kohottamaan itseään ylemmäksi, epäedullisten saajat vajoavat syvemmälle.  Alimmalla proletariaatilla on esittää vain huonoja ja heikosti soveltuvia ominaisuuksia …  Lukumääräisesti suurimmaksi kerrokseksi muodostuu ajan mittaan työläiskerros yhdessä kasvavan pohjakerroksen kanssa, inhimillinen pohjasakka” (Herman Lundborg: Rasbiologi och rashygien. 1922).  ”Kaksi vihollista uhkaa … jokaista kansaa.  Ne ovat osittain ulkoisia, osittain sisäisiä […].  Niistä sisäinen, joka on vähintäänkin yhtä merkittävä, tulee kaikkein lähimmäksi kansan degeneraation aiheuttajia.  Tällä tarkoitetaan perinnöllisesti määräytyvää alikehittyneisyyttä, joka johtaa rodun turmeltumiseen.  Maailmalla vaikuttavien asiantuntijoiden keskuudessa pidetään kiistämättömänä tosiasiana, että hyvä rodullinen laatu on kansamateriaalin (!) kaikkein arvokkain ominaisuus.  Kenelläkään ei ole oikeutta sysätä näitä kysymyksiä sivuun, koska kansan tulevaisuus riippuu siitä, kuinka me niitä käsittelemme tai laiminlyömme.”

Lappalaiset olivat ruotsalaisen rotubiologian erityiskohde.  Lundborgin mukaan he ovat degeneroitu ja katoamaan tuomittu rotu (The Race Biology of the Swedish Lapps I, Lundborg 1932, sekä II, Gunnar Dahlberg 1941).

Lundborg listaa niitä ongelmia, jotka uhkaavat Ruotsia: Suurkaupunkien nopea kasvu, aleneva syntyvyys (”tyhjäksi jäävä tila täyttyy maahanmuuttajista, jolloin muodostuu eriarvoisten kansanryhmien epäedullisia rotusekoituksia”), jyrkät luokkaerot, yhä useampien kroonisia ja degeneratiivisia sairauksia potevien eloon jääminen uusien lääketieteellisten keinojen vuoksi, lääkkeiden  väärinkäyttö (jonka uskottiin heikentävän perimäainesta), alentunut moraali, yleistyvät itsemurhat, sekä … individualismi hallitsee, egoismi ottaa vallan, isänmaanrakkaus hiipuu, jne.

Gynegologi Elis Essen-Möller (1870-1956) kirjoitti steriloineensa lukuisia imbesillejä naisia, vaikka laki ei häntä [vielä] tukenutkaan.  ”Meillä on [Ruotsissa] varovaisesti laskien 18 000 mielisairasta, 14 000 idioottia, 20 000 imbesilliä, ja 7 000 kaatumatautista. Mistä me hankimme tiloja kaikille näille, joihin me emme ole vielä lukeneet mukaan massiivisia määriä muita sairas- ja rikollistapauksia, jotka pitäisi myös internoida.” Lopuksi hän kertoo, että tohtori Alfred Petrén on valtiopäivillä tehnyt lakialoitteen, joka myöntäisi luvan steriloida tylsämielisiä, mielisairaita, kaatumatautisia ja siveellisyysrikollisia.

Kun RFSU (Riskförbundet för sexuell upplysning) v. 1934 perustettiin, sen ohjelmakohta 4 käsitteli ”Oikeutta aborttiin rotubiologisista, lääketieteellisistä ja sosiaalisista syistä”.

Sterilointilaki säädettiin v. 1934.  Gunnar ja Alva Myrdal (Kris i befolkningsfrågan, 1934) kirjoittivat, ”Ihannetavoite sekä sosiaalipedagogogiikan, että perimäbiologian näkökulmasta on [sterilointilain] aluksi mahdollisimman ankara soveltaminen.  Niissä tapauksissa, joissa [henkilön] omaa päätösvaltaisuutta [rättskapacitet] ei voi evätä, vaikka muutoin steriloinnin edellytykset ovatkin olemassa, tulee lääkäreiden ja sosiaaliviranomaisten pyrkiä taivuttamaan asianomainen suostumaan vapaaehtoiseen sterilointiin.  Jos tällainen painostus osoittautuu liian usein tehottomaksi, on harkittava sterilointilain teroittamista, mukaan lukien yhteiskunnan elimien oikeus tahdonvastaisesti steriloida myös itsenäisesti päätösvaltaisia. ” [Gunnar Myrdal sai talouden Nobel-palkinnon vuonna 1974 ja Alva Myrdal rauhanpalkinnon vuonna 1982 (sic!).]

Ruotsi oli rotubiologian suurvalta erityisesti 1920 – 30-luvuilla (Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli, Atena 2015).  Kaikkiaan steriloitiin 63 000 ruotsalaista, ja heistä merkittävä osa pakotettuina tai painostettuna.  Steriloiduista 93 prosenttia oli naisia.  Suhteellisesti yliedustettuina olivat työväenluokka, romanit, tummaihoiset, psyykkisesti sairaat ja kehitysvammaiset.  Lappalaisten osuus oli erityisen korkea.  Väestöön suhteutettuna steriloitujen määrä oli Ruotsissa suurempi kuin missään muussa maassa, Saksa mukaan lukien.  Laki kumottiin vasta 1976.

Eugeniikalla oli jo 1930-luvuilla kannatusta myös sosiaalidemokraattisessa puolueessa [se auttaisi luomaan tasa-arvoisemman kansan], joka pysyi Ruotsin poliittisena mahtina pitkään sodan jälkeen. “Luulen, että on parempi mennä vähän liian pitkälle kuin ottaa riski epäkelpojen ja heikkomielisten jälkeläisten saattamisesta maailmaan”, sosialidemokraattinen kansanedustaja Karl Johan Olsson julisti vuonna 1941.

 

ENGLANNISSA  Darwinin serkku, biostatistikko Francis Galton (1822-1913), loi eugeniikka-käsitteen (Macmillan Magazine, 1865, Hereditary Genius, 1869, Inquiries into Human Faculty and its Development, 1883).  Hän aloitti antropometriset mittaukset ja tilastolliset analyysit ihmisten fyysisistä ja henkisistä ominaisuuksista ja niiden siirtymisestä vanhemmilta lapsille, ja päätteli: “It has now become a serious necessity to better the breed of the human race. The average citizen is too base for the everyday work of modern civilization”.  Galton perusti 1907 English Eugenics Education Society’n, jota koko joukko johtavia intellektuelleja ryhtyi tukemaan, heidän joukossaan vasemmistolaiset H.G.Wells ja G.B.Shaw, mutta myös konservatiivipoliitikko, Winston Churchill.  Johtoaseman sai Francis Galtonin kuoleman (1911) jälkeen Karl Pearson (1857-1936).  Pearson oli kaikkea muuta kuin äärioikeistolainen – hän oli mm. yksi varhaisimpia naisten äänioikeuden kannattajia Englannissa.

British Eugenics Societyn varapresidenttinä ja presidenttinä vuodet 1937-62 toimi moninkertaisesti palkittu ja v. 1958 aateloitu evoluutiobiologi Julian Huxley (1887 – 1975).  Huxleyn perhe kuului Britannian liberaaliin tieteelliseen aristokratiaan.  Hänen isoisänsä, Thomas Huxley, oli Darwinin ideoiden ensimmäinen julkisuuteen tullut vaikutusvaltainen puolustaja ja veljensä kirjailija Aldous Huxley (mm. Brave New World 1932).  Julian Huxley (Essays in Popular Science, 1926) kirjoitti mm. ”… sikäli kun yhteiskunnat eivät kehitä ja saata voimaan riittäviä keinoja ihmisten lisääntymisen säätelyyn väestön laadun hallitsemiseksi, ja vähintäänkin sen rotuaineksen huonontumisen ehkäisemiseksi, ne on tuomittu rappeutumaan … ”.  Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänet valittiin UNESCOn ensimmäiseksi pääjohtajaksi, ja v. 1961 hän oli yksi World Wildlife Fundin seitsämästä perustajajäsenestä.

Vaikka eugeniikan voidaan katsoa syntyneen Englannissa, se leimautui siellä enemmän poliittiseksi, vähemmän tieteelliseksi liikkeeksi ja joutui niin poliitikkojen kuin intellektuellienkin ankaran kritiikin kohteeksi.  He esittivät eugeniikan olevan ylhäältä ohjattua luokkasotaa, eikä eugeniikka lopulta saavuttanut Englannissa samanlaista vaikutusvaltaa kuin esim. Saksassa, USA:ssa tai Ruotsissa.  Erityistä ärtymystä herätti Francis Galtonin diagrammi (1901), joka esitti köyhien arvottomuuden tylymmin kuin koskaan.

Tunnetuimmaksi eugeniikan vastustajaksi kohosi katolinen kirjailija, G.K. Chesterton (1874-1936) kirjallaan Eugenics and other Evils (1922).  Toisin kuin useimmissa manner-Euroopan maissa Englannin Parlamenttiin v. 1932 tuotu sterilointilaki äänestettiin kumoon, eikä uutta vastaavaa säädetty.

Ensimmäinen kansainvälinen Eugeniikkakonferenssi järjestettiin v. 1912 Lontoossa. Osanottajia sinne saapui Englannin lisäksi ainakin USA:sta, Saksasta, Belgiasta, Italiasta ja Ranskasta, mutta ei tiettävästi Ruotsista.  Kiinnostuksen kohteena olivat mm. eräissä USA:n osavaltioissa vasta säädetyt pakkosterilointilait.  Toinen Konferenssi järjestettiin 1921 New Yorkissa – Maailmansodan seurauksena eugeniikan painopiste oli siirtynyt Amerikkaan eivätkä saksalaiset osanottajat olleet tervetulleita – ja myös kolmas Konferenssi järjestettiin New Yorkissa, v. 1932.

 

SAKSASSA  eugeniikan merkittävin nimi oli lääkäri ja biologi Alfred Ploetz (1860-1940).  Termi rotuhygienia on peräisin hänen kirjastaan Grundlinien einer Rassenhygiene (1895) [vrt. englantilaisen Galtonin vain kaksi vuotta aikaisemmin lanseeraama eugeniikka].  Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli mukana perustamassa Deutsche Gesellschaft für Rassenhygiene.  Ploetzille oli itsestäänselvää, että sekä rotujen välillä että niiden sisällä vallitsi hierarkia. Korkeimmalla tasolla oli pohjoinen, “arjalainen” rotu, alimmalla ”musta”.  Käsitys pohjoisen rodun ylemmyydestä oli vallitseva myös Saksan ulkopuolella – epäilemättä koska eugenikot olivat järjestään tämän ”rodun” edustajia.  Ploetz ei ollut antisemitisti, vaan hän piti juutalaisia lähes pohjoisen rodun vertaisena [myöhemmin, natsien noustua valtaan hän ymmärsi korjata teoriaansa!].  Ploetzin seuraajien määrä kasvoi ajan myötä ja siihen liittyi aikansa ”kuuluisuuksia” kuten eläintieteilijä Ernst Haeckel ja kirjailija Gerhard Hauptman.  Ploetzille oli tärkeää saada perustetuksi eugeniikkaa edistäviä tieteellisiä seuroja myös muualle maailmaan.  Ruotsiin sisarseura perustettiinkin jo neljä vuotta myöhemmin. Hänellä oli hyvät suhteet myös amerikkalaiseen eugeniikkalikkeeseen, ja hän asui USA:ssa neljä vuotta.

Ploetz kannatti sekä ”positiivista” että ”negatiivista” eugeniikkaa: Positiiviseksi eugeniikaksi ymmärrettiin kansanvalistus genetiikasta perinnöllisyydestä sekä erilaiset tukimuodot, joilla hyvien perintötekijöiden lisääntymistä pyrittiin edistämään.  Negatiivinen eugenikka pyrki ehkäisemään huonojen perintötekijöiden lisääntymistä sterilaation, eristämisen ja ehkäisyn keinoin, mutta myös vaikeasti sairaiden, epämuodostuneiden ja kehitysvammaisten pikkulasten eutanasialla [jota nykyisin, raskaudenaikaisen diagnostiikan kehityksen myötä, tehdään ennen syntymää – ja moninverroin aiempaa laajemmassa mitassa!].

Ploetzin lähin työtoveri, Fritz Lenz (1887-1976) vaikutti merkittävästi natsien ”rotuhygieniaan” vaikka hänkin sijoitti aluksi juutalaiset korkealle rotuhierarkiassa.  Hans F.K. Günther (1891-1968, ”Rassen-Günther”) jakoi eurooppalaisen rodun lukuisiin eriarvoisiin alarotuihin.  Hän ansaitsi omaisuuden ja nousi natsien johtavaksi rotuteoreetikoksi kirjallaan Rassenkunde des deutschen Volkes.  Hän vieraili useiden vuosien ajan Uppsalassa Statens institut för rasbiologi’ssa.

Natsien valtaannousu tarjosi rotuhygienian soveltamiselle uudet ja jokseenkin rajoittamattomat mahdollisuudet.  V. 1933 säädettiin pakkosterilointilaki torjumaan perinnölllisiä sairauksia sokeudesta, kuuroudesta ja epilepsiasta aina ”tylsämielisyyteen” saakka.  Toisen maailmansodan aikana politiikka ja sen keinot jyrkkenivät radikaalisti.  ”Heikompien ainesten” karsimisessa ei tarvinnut enää rajoittua pakkosterilaatioon, -abortteihin ja vauvojen eutanasiaan.  Sodan päättyessä rotuhygieenisin perustein oli pakkosteriloitu yli 300 000 naista, joista 5 000 oli kuollut steriloinnin komplikaatioihin, sekä murhattu lähes 300 000 mielisairasta ja kehitysvammaista.

Nykyiset käsitykset rotuoppien mielettömyydestä ja saksalaisuudesta eivät kuitenkaan perustu edellälueteltuihin ilmiöihin vaan natsi-ideologiaan kuuluvaan juutalaisen rodun demonisointiin ja pyrkimykseen se täydelliseksi tuhoamiseksi.

Natseja edeltäneen eugeniikan ja rotuoppien harhoja ja vääryyksiä vähääkään puolustelematta, juutalaisten kansanmurha on kuitenkin syytä ymmärtää omaksi ja erilliseksi ilmiökseen.  Se ei kohdentunut fyysisesti heikkoihin ja sairaisiin, vähälahjaisiin, luonnevikaisiin tai seksuaalirikollisiin, eikä keinoiksi valittu lisääntymisen estämistä kuten eugeniikassa.  1935 säädettiin nk. Nürberg-lait ”saksalaisen veren puhtauden suojelemiseksi”.  Ihmisiä ei jaettu  juutalaisiin ja saksalaisiin millään biologisella kriteerillä, koska senenempää juutalaista kuin saksalaistakaan toisistaan erotettavissa olevaa rotua ei ole olemassa [Esim. Etelä-Afrikan apartheid perustui yksilölliseen ihonväriin].  Saksan v. 1935 rotulakien mukaisesti ihminen oli juutalainen isovanhempiensa [väh. ¾] uskonnollisen/kulttuurisen juutalaisuuden perusteella, ei-juutalainen [enint. ¼] tai jokseenkin monimutkaisten sääntöjen mukaan joko Mischling tai juutalainen [tasan ½].  Juutalaisvainoilla ei siis ollut yksilötasolla eugenistisia eikä väestötasolla biologisessa mielessä rodullisia perusteita – kyse oli sisäisen vihollisen määrittämisestä ja käyttämisestä poliittisen väkivallan oikeuttamiseksi sekä merkittävän väestönosan omaisuuden konfiskoimiseksi puolueen käytettöön.

Antisemitismi on ”uskonnollinen” ja yli tuhat vuotta ”tieteellistä” eugeniikkaa vanhempi ilmiö, joka sekä perisekulaarien natsien, että Amerikan protestanttisten ”white suppremacist” ryhmien ajatuksissa sekoittui eugeniikan kanssa ei erheelliseksi vaan irrationaaliseksi rotuopiksi.

Tässä mielessä natsien kansanmurhapolitiikka enemmän vaikeuttaa kuin edesauttaa eugeniikan taustan, politiikan, käytännön toimien ja seurausten ymmärtämistä.  Vastaavasti tämän päivän uusnatsi- ym. kiihkokansallisten ryhmien uhoamisen päivitteleminen lähinnä vaikeuttaa sen näkemistä missä ja miten eugeniikan ajatukset edelleen elävät ja vaikuttavat.

 

USA oli se maa, jossa eugeniikkaliike sai jo ennen Ensimmäistä Maailmansotaa suurimman vaikutusvallan.  Taustaa voi hakea sisällissodan jälkeen useissa osavaltioissa säädetyistä rotuerottelulaeista, joiden tarkoitus oli ehkäistä valkoisen ja mustan rodun sekoittumista, ja joille eugenikka tarjosi tieteellisen perustan.  Ei-toivotun rotusekokoituksen hienompi nimitys oli ”miscegenation”.  Mustan ja valkoisen avioitumisen kieltäviä lakeja oli Amerikassa voimassa jo ennen itsenäisyysjulistusta, ja viimeinen sellainen kumottiin vasta 1967 (Loving vs. State of Virginia).

Ensimmäinen pakkosterilointilaki säädettiin Michiganissa v. 1897 mutta sitä ei otettu käyttöön.  Pennsylvaniassa vastaava laki säädettiin 1905, mutta kuvernöörin veto kaatoi senkin.  Ensimmäinen [koko maailmassa] käyttöön otettu laki säädettiin Indianassa 1907 ja sitä seurasivat Washington [State vai D.C.?] ja Kalifornia.  Pakkosteriloinnin kohteiksi määritettiin sokeita, mielisairaita, epileptikkoja, epämuodostuneita ja – de facto vaikka ei de jure – mustia naisia, intiaaneja ja valkoista roskaväkeä [white trash].  Sterilointien määrät pysyivät Amerikassa kuitenkin kauan alhaisina.

Eugeniikan puolesta [ja myös sitä vastaan] julkaistiin paljon kirjoja, joista vaikutusvaltaisimpiin kuului Henry Goddardin (1866-1957) bestseller The Kallikaks –  a Study in the Heredity of Feeble-Mindedness (1912).  Se kertoo 1700 luvun sotasankarin, Martin Kallikakin, jälkeläisten historian.  Hän oli saanut yhden avioliiton ulkopuolisen lapsen ”tylsämielisen” tytön kanssa ja lisäksi useampia lapsia laillisen vaimonsa kanssa.  Seuraamalla molempien perheiden sukulinjoja Goddard pyrki osoittamaan kuinka tylsämielisyystaipumus vuosikymmenien kuluessa syrjäytti älykkään – pienoiskuvana siitä, kuinka degeneraatio vaikuttaa koko yhteiskunnassa, eikä vähiten siksi, että tylsämieliset saavat älykkäitä enemmän lapsia.  Goddard oli päässyt tapauksen jäljille tylsämielisen potilaansa, Deborah Kallikakin kautta, jonka sukua hallitsivat varkaat, juopot ja muuten asosiaaliset yksilöt.  Toinen sukuhaara osoittautui sensijaan olevan täynnään akateemikkoja ja poliitikkoja.  Goddard päätteli, että koska tylsämielisyys oli resessiivinen ominaisuus se levisi salakavalasti, ja siksi tylsämielisiä on estetävä lisääntymästä, mieluiten internoimalla laitoksiin joiden kaltaisia hän itse johtaisi.  ”Tylsämielisyydestä” [feeble-mindedness, sinnesslöshet] tuli yhteiskuntaan kohdistuvan uhkan ja sen torjumiseksi sterilointivaatimusten keskeinen kohde.

Antropologi Madison Grant (1865-1937) todisti kirjassaan The passing of the Great Race (1916) kuinka alemmat rodut olivat tunkemassa arjalaista rotua Euroopassa marginaaliin.  Chicagossa lastenlääkäri Harry Haiselden alkoi v. 1907 lähtien antaa ”heikkojen” vauvojen kuolla, tarvittaessa avustettuna, koska ”heikkojen lasten eloon jättäminen on epäinhimillistä ja johtaa vain kärsimykseen”.  Hänestä tuli aikansa julkkis ja eräiden piirien sankari.  Hänestä tehtiin kaksikin elokuvaa, The Black Stork (1917) ja Are you fit to marry? (1927), joista erityisesti jälkimmäisessä hänellä oli ”viisaan lääkärin” rooli.

Amerikkalaisen eugeniikan suurimmat nimet olivat Charles Davenport (1866-1944) ja Harry Laughlin (1880-1943).  Davenport oli eläintieteilijä joka innostui Mendelin genetiikasta.  Ahkerasti lobbaamalla hän sai Rockefellerin ja Garnegien säätiöiltä, Kellogin [Corn Flakes!] veljeksiltä sekä rouva Mary Harrimanilta kokoon rahoituksen Cold Spring Harbor geneettisen tutkimuskeskuksen rakentamiseksi New Yorkin ulkopuolelle.  V. 1910 siihen lisättiin Eugenics Record Office (ERO) – arkisto, johon pyrittiin kartoittamaan kaikkien amerikkalaisten sukulaisuussuhteet ja geneettiset taustat.  EROn johtajaksi valittiin Laughlin, ja se lähetti vapaaehtoisia vankiloihin, mielisairaaloihin ja tylsämielisten eristyslaitoksiin kartoittaakseen taustan ”vähempiarvoisten” ominaisuuksien levinneisyydestä.

Davenport oli tiedemies, joka rakensi kontaktit mm. Kaiser Wilhelm instituuttiin Berliinissä ja Valtion rotubiologiainstituuttiin Uppsalassa, Laughlin taas vastasi mielipiteenmuokkauksesta ja poliittisesta lobbaustoiminnasta USA:ssa.  Hän todisti Kongressin edessä, kun v. 1924 Immigration Act oli käsiteltävänä, että perinnölliset mielisairaudet olivat yleisempiä Etelä- ja Itä-Euroopasta [kuin Länsi- ja Pohjois-Euroopasta] saapuneiden maahanmuuttajien keskuudessa.  Hänen merkittävin tehtävänsä oli kuitenkin osavaltioiden sterilointilakiehdotusten sisällön koventaminen ja läpimenon lobbaaminen.  Tässä työssä Cold Spring Harbor oli keskeisin asiantuntijainstituutti.

Hänen suurin voittonsa oli tapaus Carrie Buck (1906-1983).  Carrie oli tylsämielisenä raskaaksitulemisen vuoksi laitokseen suljetun äidin lapsi.  Kun myös Carrie tuli raiskauksen vuoksi raskaaksi hänen sijaisvanhempansa veivät hänet samaan laitokseen, jonne hänen äitinsä oli jo suljettu.  Syntyneestä lapsestaan hän huolehti itse.  Carrie määrättiin pakkosteriloitavaksi, mutta hänen asianajajansa vastusti, koska Carriessa ei ollut merkkiäkään tylsämielisyydestä vaan hän oli pärjännyt hyvin koulussa.  Laughlin vei asian ennakkotapauksena korkeimpaan oikeuteen vaatien pakkosterilointia ”perinöllisestä tylsämielisyydestä”, joka koskisi niin Carrie Buckia kuin hänen kaksikuista lastaankin, Viviania.  Korkeimman oikeuden tuomarin, Oliver Wendell Holmesin (1841-1935) kirjoittama päätös oli:

”On parempi koko maailmalle jos me, sensijaan että teloittaisimme degeneroitujen jälkeläisiä rikoksista tai antaisimme heidän nälkiintyä hengiltä puhdasta idioottimaisuuttaan, voimme auttaa yhteiskunnan asettamaan rajan niille, jotka ovat ilmeisen sopimattomia lisääntymään.  Samat periaatteet, jotka oikeuttavat pakolliset rokotukset, soveltuvat myös munasolujen pysäyttämiseen.  Kolme sukupolvea imbesillejä riittää.”

Päätös mursi pakkosterilointien padot Amerikassa, ja osavaltiosta riippuen ne kymmen- ja satakertaistuivat muutamassa vuodessa.  Carrie Buckista kuitenkin kehittyi täysin normaaliälyinen aikuinen ja myös Vivia kehittyi normaalisti, mutta kuoli kahdeksanvuotiaana tuhkarokkoon.

Vuonna 1935 pakkosterilointilaki oli voimassa 34 osavaltiossa, joissa oli siihen mennessä tehty 21 000 pakkosterilointia.  Kesken valmistelun laki oli 7 osavaltiossa ja 12 osavaltiosta sellainen puuttui.  Ehkä yllättäen entisen Konfederaation alue oli ainoa, jonka valtioiden enemmistössä sterilointilakeja ei ollut voimassa eikä valmisteilla.

Monissa osavaltioissa steriloitiin myös rikollisia, minkä korkein oikeus kumosi v. 1942 perustuslain kieltämänä ”julmana ja epätavallisena rangaistuksena” (Skinner vs. Oklahoma).  Tämä ei pysäyttänyt tylsämielisten sterilointia.

Davenportin ja Laughlinin tutkimukset joutuivat myös kasvavan kritiikin kohteiksi, sekä Amerikassa että myös Euroopassa.  Rahoittajat vetivät tukensa Cold Spring Harbor Laboratoriolta ja ERO suljettiin 1939.  Erilaisia sterilointilakeja pysyi kuitenkin voimassa aina 1970-luvulle saakka, mutta, kuten Euroopassakin, niitä sovellettiin yhä harvemmin.  On arvioitu, että USA:ssa pakkosteriloitiin kaikenkaikkiaan noin 60 000 ihmistä [huom!, silti absoluuttisestikin vähemmän kuin esim. Ruotsissa], eniten Kaliforniassa, ja 90 %:sesti naisia.  Yksi ryhmä nousee omaan luokkaansa, mustat, raskaaksi tulleet naiset, joita steriloitiin abortin yhteydessä.  Samanaikaisesti steriloitiin kuitenkin vapaaehtoisesti [vrt. omasta tahdostaan] satojatuhansia, joista epämääräisen osuuden vapaaehtoisuus oli kaikkea muuta kuin selvää.  Esim. Ruotsin sterilointilakiin ei ollut kirjattu pakkoa, mutta on päivänselvää, että suuri osa erityisesti sairaille ja vähemmistöjen edustajille tehdyistä steriloinneista ei tapahtunut kohteiden oman valinnan perusteella.

 

Entä SUOMESSA? Ola Larsmon raportissa ei ole viittauksia Suomeen, mutta tämä ei johdu siitä että rotubiologiaa ei olisi tutkittu tai eugenikkaa harrastettu myös meillä.

Aivan 1800-luvun lopussa Edvin Hedman esitteli lääkärikollegoilleen uutena löytönä tylsämielistyypin, jota kutsuttiin epäsosiaaliseksi tai moraalisesti tylsämieliseksi. Tämä tyyppi ei osannut erottaa oikeaa väärästä. Hän oli tunteeton, itsekäs ja arvostelukyvytön eikä hänellä ollut omaatuntoa tai eettisiä käsityksiä. … Tylsämielisiä naisia pidettiin erityisen vaarallisina, sillä he levittivät siveettömyyttä ja sukupuolitauteja.  Lisäksi he olivat “kaksinverroin” hedelmällisempiä kuin normaalit naiset.  ”Kasvatuksen avulla heidän perimäänsä ei voinut muuttaa.”

Rotuhygieeninen liike sai ensin jalansijan ruotsinkielisten lääkärien keskuudessa, koska pelko syntyvyyden alenemisesta Suomen ruotsinkielisen väestön keskuudessa koettiin voimakkaana.  He pelkäsivät väestön laadullista huononemista suomenkielisen väestönosuuden noustessa.  Huonojen ainesten poistamisen ohella pidettiin tärkeänä parempien ainesten lisääntymistä. Suomessa jälkimmäisiin toimiin kuului Samfundet Folkhälsan i Finland -järjestön äidinpalkinto-ohjelma 1920-luvulla.  Saadakseen palkinnon, perheen molempien vanhempien tuli kuulua suomenruotsalaiseen ”heimoon” ja heillä tuli olla [vähintään] neljä elinvoimaista henkisesti ja ruumiillisesti tervettä, hyvin hoidettua 4–17-vuotiasta lasta.  Helsingin yliopiston perinnöllisyystieteen henkilökohtaisella professori Harry Federleyllä (1879–1951) oli tässä samoin kuin sterilisaatiolakien valmistelussa merkittävä rooli.

Alussa mainitsemani Martti Pihkala edusti suomalaisempaa näkökulmaa (Minkälainen Suomi meidän on luotava, K.J.Gummerus Oy, Jyväskylä, 155 s. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/144336], 1918):

” – – – meidän on ehdottomasti riistettävä oikeus jatkaa sukua siltä ihmislajilta, jolta puuttuu kaikki edellytykset jättää kunniallisia jälkeläisiä … on olemassa erityisiä arveluttavia ihmisiä, jotka eivät välitä mistään muusta kuin omista nautinnoistaan.  Näitä ihmisiä on tuo pitkätukkainen, leveälahkeinen jätkä, törkeäsanainen ja tavoiltaan vielä törkeämpi … Samaa lajia, vaikka hieman toista tyyppiä, on katuja mittaileva tärkkikauluksinen kiiltonahkakenkäinen keppiherra, joka täyttää kaikenlaatuiset tanssi- ja ilopaikat ja joka on menettänyt kaiken kyvyn hallita sukupuolivaistojaan. – – – Nykyaikainen rotututkimus näyttää osoittavan, että kahden kansan sekoittaminen vie kummankin rappeutumiseen… Terveeseen siveelliseen tajuntaan vaikuttaakin suorastaan vastenmieliseltä rodunsekoitusajatuskin.  … Sekakansojen suurin heikkous on siveellisen ryhdin puutteessa. – – –  Meillä suomalaisilla on erityisiä edellytyksiä suorittaa menestyksellä rotumme jalostustyö. … maamme syrjäinen asema Euroopassa … se, että kansamme on rotupuhtaimpia kansoja Euroopassa, että meillä on vanha esikulttuuri ja että meidän kansamme rotupuhtaana kansana on myös Euroopan vahvimpia kansoja!”

Pihkala ei ollut lääkäri eikä biologi vaan kuurojenkoulun opettaja.  Hän oli edellisen perusteella kiinnostuneempi kansakunnan siveellisestä kuin terveydellisestä laadusta.  Ajatuksensa [pakko]steriloinnista ja rotusekoituksen haitallisuudesta hän oli epäilemättä omaksunut ruotsinkielisestä populaarikirjallisuudesta.  Toisin kuin jokseenkin kaikkien muiden, hänen sterilointivaatimuksensa kohdistuivat erityisesti miehiin – yleensä maailmalla pakkosteriloitiin lähes yksinomaan tyttöjä ja naisia.  Rotuhygienia oli yllämainitussa kirjassa vain yksi sivujuonne.  Sen pääpaino oli lavea ohjelman juuri itsenäistyneen Suomen poliittisen järjestelmän, maanpuolustuksen, talouden ja sivistyksen kehittämisessä.

Susanna Aggen (”Heikkomielisyyden levenemisen ehkäisy” – Sterilisointilain vaikutukset Turun kansakouluissa 1935-1970, Kasvatus & Aika 4/2014) mukaan Kansakoulujen kouluterveydenhoidolle pyrittiin kehittämään Suomessa rotuhygienian erityisasemaa.  Opettajia valistettiin Kansakoulun Lehdessä ”perintövirheellisyyksiä”, jotka periytyivät sukupolvesta toiseen.  Vuonna 1901 lehdessä kerrottiin koululaisten fyysisestä huononemisesta, ja kymmenen vuotta myöhemmin rotuhygieniaa esiteltiin jo hyvin kannustavassa valossa.  Kansakoulussa oppilaiden ruumiillisen ja henkisen tilan tarkkailu edellytti opettajien, koululääkäreiden ja kouluhoitajien yhteistyötä.  Lääkäreillä oli kuitenkin keskeisin rooli.  He vaativat rotuhygieenisiä toimenpiteitä, vastasivat niiden toimeenpanosta sairaaloissa ja olivat rotuhygieenisten seurojen voimavara.

Vuonna 1935 koululääkärin ja -hoitajan oppaassa sekä koulukorteissa rotuhygieeninen ajattelutapa oli linkitettynä terveydenhoidon käytänteisiin.  Opettajat valjastettiin tarkkailemaan oppilaiden terveydentilaa ja täyttämään korttiin lapsen ja hänen perheensä terveydentilaa koskevat kohdat.  Lääkäriä kehotettiin käyttämään apunaan opettajien havaintoja.  Myös kouluhoitajan tuli ”tarkata koulun oppilaita sekä välitunneilla että kouluaikana”.  Oppilaille tuli tehdä terveystarkastukset lukuvuosittain, ja kehitystä seuraamalla selvittää, kuka oppilaista on ohjattava ”lääkärin erikoiseen valvontaan ja tutkintaan”.  Heikkomielisten asioita käsiteltäessä lääkärin ja kasvattajan yhteistoiminta oli erityisen tarpeellista.  Sterilointihakemukseen tarvittiin lääkärinlausunto.  1940-luvulla kansakoulujen johtokunnissa oltiin kiinnostuneita henkisesti jälkeenjääneiden ja ”probleemilasten” tutkimuksesta ja seurannasta.

Tämä tarkkailu näyttäisi kuitenkin johtaneen harvoin sterilointipäätöksiin.  Ainakaan Turussa 78’sta vuosina 1935-70 kansakoulutarkastajan terveydenhoitolautakunnalle tylsämielisyyden vuoksi tehdystä oppivelvollisuudesta vapauttamispäätöksestä yksikään ei johtanut sterilointiehdotukseen lääkintöhallitukselle.

”Tylsämielisten” hoitolaitoksissa pakkosterilointeja oli tehty pienessä mittakaavassa jo ainakin vuodesta 1912 lähtien.  Vuoden 1929 avioliittolaki kielsi tylsämielisten, mielisairaisen ja kaatumatautisten avioliitot, sekä kahden kuuromykän väliset avioliitot.  Sterilointilaki hyväksyttiin eduskunnassa v. 1934 äänin 144-14, ja se tuli voimaan v. 1935.  Vuoden 1939 loppuun mennessä oli kuitenkin annettu vain n. 400, vuoteen 1950 mennessä 996 sterilointimääräystä.  Siksi v. 1950 tuli voimaan uusi laki, jolla pyrittiin kasvattamaan pakkosterilointien määrää.  Huippuvuodet olivat 1950-63, jolloin tehtiin 3573 sterilointia rotuhygieenisin syin.  Kaikenkaikkiaan määrättiin v. 1970 mennessä pakkosteriloitavaksi 4 435 ihmistä sairautensa – pääosassa kehitysvammat – tai käytöksensä vuoksi.  Toteutettujen sterilointien määrä oli jonkinverran pienempi (Studio55.fi, 7/10, 2013) .  Marjatta Hietalan (Eugeniikan ja rotuhygienian tausta ja seuraukset, Tieteessä tapahtuu,  8/2009) mukaan Suomessa steriloitiin samana aikana 7 500 ihmistä rotuhygieenisin ja yli 3 000 sosiaalisten syiden perusteella, valtaosa naisia.  Näiden kahden lähteen luvut eivät täsmää, mutta ne eivät myöskään välttämättä tarkoita aivan samoja asioita.  Sterilointien kohteet olivat mielisairaita, tylsä- ja vähämielisiä, prostituoituja, juoppoja, seksuaalirikollisia ja elämäntavoiltaan epäsosiaalisia [millä tarkoitettiin lähinnä romaneja!].  Nykyistä sterilointilakia (1970/283) on säätämisen jälkeen muokattu useaan otteeseen.  Se ei tunne pakkosterilointia, mutta edellyttää sterilointia sukupuolensa vaihtavalta (2002) ja mahdollistaa sen laillisen edustajan hakemuksesta henkilölle, joka itse on ”pysyvästi kykenemätön ymmärtämään steriloimisen merkityksen” (2001).

Toisen maailmansodan aikana Suomessa tehtiin kuitenkin paljon pitemmälle meneviä suunnitelmia epäedulliseksi katsotun väestönosan kohdalle.  Vuonna 1943 Helsingin yliopistoon suunniteltiin rodunjalostuslaitoksen perustamista “uutta suomalaista ylimysrotua varten“.  Suomen tiede-akatemian asiaa selvittäneeseen “rodunparannuskomiteaan” kuuluivat mm. filosofi ja fysiologi Yrjö Reenpää sekä anatomian professori, sodan jälkeen lääkintöhallituksen pääjohtaja, Niilo Pesonen. (http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/syrjinta/rotuhygieniaa_1900luvun)

Suomessa rotuhygienialla ei kuitenkaan tarkoitettu sitä, että ihmislajista olisi pyritty karsimaan pois tiettyjä rotuja, vaan väestön sisällä pyrittiin karsimaan pois perinnöllisiksi, huonoiksi ja ei-toivotuiksi miellettyjä ominaisuuksia.  Tällaisia olivat tietyt sairaudet tai tietynlainen käytös (Dos. Markku Mattila, Väitöskirja, 2013).

 

POHDINTA

Natsien kansanmurhapolitiikan äärimmäinen räikeys ei niinkään paljastanut eugeniikan karmeutta kuin peitti sen näyvistä.

Itse eugeniikkaa on vastustettu sekä humanistisin että uskonnollisin syin.  Amerikassa eugeniikkalakeja vastustettiin näkyvästi, useimmissa osavaltioissa kuitenkin huonommalla menestyksellä kuin Englannissa.  Saksassa ja Pohjoismaissa vastustus oli sensijaan minimaalista – Saksassa eugeniikkaa vastusti henkensä kaupalla luterilainen teologi Dietrich Bonhoefer, Ruotsissa, laimeasti ja taloussyillä perustellen, mutta sentään valtiopäiväedustajana, Erik Röing, ja Suomessa Tulenkantajien päätoimittaja Erkki Vala.  Nämä 1920- ja 30-luvuilla idealistit eivät tuolloin ”eläneet tätä päivää”.  Moraaliargumenteista vapautuneen tieteen, kansanterveyden, hyvinvoinnin, talouden ja kansainvälisen kilpailukyvyn argumentit eugeniikan puolesta pääsivät voitolle.  Rotuopit, eugeniikan perusteet, argumentit ja keinot säilyivät myös Suomessa lääketieteen, kansanterveyden, yhteiskuntatieteiden ja yleissivistävän peruskoulutuksen oppimateriaaleissa pitkälle viisikymmenluvulle saakka.

Eugeniikka ei suinkaan rajoittunut edellä aiemmin kuvattuihin maihin.  Euroopassa pakkosterilointilainsäädännön aloitti Sveitsin Waadt -kantoni vuonna 1928.  Sitä seurasivat Tanska, Saksa, Norja, Ruotsi, Suomi, Viro ja Islanti.  Samanlainen lakeja laadittiin myös Japanissa sekä joissakin Kanadan ja Meksikon osavaltioissa.  Mielenkiintoinen yleispiirre onkin eugeniikan läpimurto nimenomaan protestanttisissa maissa.  Katolisen kirkon valta-alueet sensijaan loistavat poissaolollaan.  Kuvittelisin syyksi katollisen kirkon universaalisuuden, Vatikaani/paavikeskeisyyden ja kansainvälisyyden, johon ihmisarvon sitominen kansallisuuteen, rotuun, fyysiseen ja mielenterveyteen istuvat erityisen huonosti.  Mm. Mussolini piti natsien rotuoppeja ja -lakeja käsittämättöminä.  Varmaankin jo sata vuotta sitten varsin maallistuneen Euroopan ja Pohjois-Amerikan poliitikoista, lääkäreistä ja biologeista löytyi silti myös katolisia rotuhygienian puolestapuhujia ja toimijoita.  Antisemitismi, toisin kuin rotubiologia ja eugeniikka, oli sensijaan katolisille tuttua jo vuosisatojen ajalta.

Eugeniikan valta-ajan yhteiskunnallista debattia käytiin akselilla jonka toisessa päässä oli erilaisten kansalaisten yhdenvertaisuus ja demokratia, toisessa ihmisiä ja rotuja toistensa ylä- ja alapuolelle määrittävä ”luonnonjärjestys”.  De facto ero sääty-yhteiskunnan luokkahierarkiaan tuskin oli merkittävä, koska määrittelijät olivat poikkeuksetta kotoisin perinteisestä yläluokasta.  Vuosisadanvaihteen aikoihin ranskalainen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841-1931) lanseerasi käyttöön uuden termin, [ihmis]”massa”, jolla ei tarkoitettu ”kansaa”.  Massa koostui herkkäliikkeisestä, primitiivisistä ja vaikutuksille alttiista ihmisistä, ja sillä argumentoitiin demokratiaa vastaan.  Poliittisesti valtiollinen demokratia voisi ”luonnonlakeihin” perustuvassa järjestelmässä toteutua vain jos (i) sen ulkopuolelle oli rajattu tämä ”massa” tai ”toivottonmat ja assosiaaliset yksilöt”, tai (ii) valtion alueella asuisi vain yksi ja yhtenäinen puhdasrotuinen kansa [ein Volk, ein Reich …].

Myöhemmin alettiin puhua ”mainline-” ja ”reformieugeniikasta”.  Näistä reformieugeniikka sai mm. Ruotsissa suurimman vaikutusvallan, ja siitä on vaikeinta saada otetta.  Sen edustajat ovat harvoin rasisteja, monet liberaaleja ja sosialidemokraatteja, useimmat antinatseja – joiden näkemys kuitenkin on, että osalla ihmisistä on niin heikot perintötekijät, geneettiset ja/tai sosiaaliset, että yhteiskuntaa on suojeltava niiltä, tarvittaessa voimakeinoin, eristämisellä tai steriloinnilla.  Vaihtoehto on rappeutuminen, degeneraatio, kun heikkoja ominaisuuksia aiheuttavat geenit luonnonvalinnan rajoittamatta leviävät lääketieteen ja sosiaalipolitiikan suojaamassa väestössä.  Syiksi selitettiin ”modernin yhteiskunnan vahingolliset vaikutukset, mm. alkoholin ja kasvavan teollisuuden myrkkypäästöjen vahingolliset vaikutukset perimään, ja kansalaisyhteiskunnan hajaantuminen [rotujen sekoittuminen, ”massan” lisääntyminen ”kansan” kustannuksella].  Degeneraatiosta seuraa suurkaupunkien moraaliton elämä, juoppous ja rikollisuus, joita pahentaa parhaiden muuttaminen pois ja heikoimpien jääminen jäljelle.  Lopputuloksena on yhteiskunnan hidas hajoaminen kaaokseen – ellei valtiovalta puuttuisi degenaatiovaaraan.

Sekä rotubiologia (tiede) että eugeniikka (sovellus) perustuivat geneettiseen determinismiin: Ihmisen perimä on hänen vanhempiensa geenistön summa, ja nämä geenit määräävät sekä hänen fyysiset että henkiset ominaisuutensa.  On todellakin geenejä, joista yksin määräävät esim. silmien värin tai jonkin harvinaisen perinnöllisen taudin riskin, mutta nykyään ymmärretään paljon paremmin kuin sata vuotta sitten koko geenistön yhteisvaikutuksia, epigenetiikkaa sekä geenien ja koko elinikäisen ympäristön yhteis- ja vuorovaikutuksista ihmisen mahdollisuuksiin, kasvuun ja kehitykseen.  Ts. nykynäkemys on paljon vähemmän deterministinen.

DNA:n rakenteen selvittäminen mullisti genetiikan.  Viimeistään ihmisen koko perimän kartoitus teki selväksi, että mitään ihmisrotuja ei ole.  Koko maapallon ihmisväestön geeniperimässä löytyy vähemmän variaatiota kuin yhdessä puussa Afrikassa majailevasta simpanssilaumasta!  Meillä kaikilla on yhteiset esivanhemmat jotka elivät vain 150-300 tuhatta vuotta sitten [Mitochondrial Eve & Y-chromosomal Adam].  Sadan vuoden takaisten kallonmittaajien tutkimusmenetelmät, joilla ihmisiä jaettiin rotuihin ja rotujen ominaisuuksia kuvattiin, olivat omiaan tuottamaan tutkijoiden ennakkoasenteita tukevia kehäpäätelmiä.  Etsiessään mitattavakseen tyypillisiä esim. “itäbaltialaisen rodun” edustajia antropologi ohitti satoja, jotka eivät vastanneet hänen mielikuvaansa tästä rodusta.

Rotuajattelu ei silti ole kadonnut minnekään – aika harva meistä tietää ja ymmärtää genetiikasta, stokastisesta näytteenotosta ja ihmislajin perimästä niin paljon, että tieto olisi sen hävittänyt.  Valikoivasti ja ennakkonäkemyksin ympäristöään tarkasteleva löytää edelleen rotukäsityksilleen tukea kadulta ja mediasta, sekä lukemattomista some verkostoista.  Avoin rotubiologinen luokittelu ja rankkaus on eurooppalaisessa kulttuuripiirissä toki kadonnut tieteestä ja polliitisesti epäkorrektina häivytetty julkisuudesta, mutta jokapäiväisessä elämässään rotuhierarkian kohtaa jokainen ihonväriltään valtaväestöstä poikkeva.

Eugeniikka ei myöskään ole kadonnut minnekään.  Lääketiede mahdollistaa sikiön ominaisuuksien tutkimisen jo varhaisessa kehitysvaiheessa.  Siihen perustuva valikoiva abortointi haitalliseksi katsottujen ominaisuuksien torjumiseksi on on silkaa eugenikkaa, jota edistävät monet valtiot, suosittelevat lääkärit ja josta päättävät edistyksellisesti ajattelevat lasten vanhemmat.  Pakkosterilointeja ei enää hyväksytä, mutta pakolaisten ja maahanmuuttajien valikoiva hyväksyntä ja torjunta taloudellisin, terveydellisin ja etnisin perustein ajavat eugeniikan näkökulmasta aivan samaa asiaa.  Me perustelemme näitä yksittäisiin ihmisiin ja väestöihin kohdistuvia ohjeellisia ja pakottavia toimenpiteitä aivan samoin argumentein kuin sadan vuoden takaiset eugeniikkalakien laatija ja toimeenpanijatkin.

Yksiselitteisten ja yleispätevien rajojen vetäminen toisaalta rasististen ja toisaalta kansan hyvinvointia edistävien ajatusten ja toimien välille vie erityisesti rajatapauksissa kenet tahansa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.  Paljon turvallisempaa on innostua some-kohun perässä tapauskohtaisesti kannattamaan tai tuomitsemaan yksittäisiä sanoja, tapahtumia ja ihmisiä.  Sosiaali- ja terveysviranomaisille, poliisille, oikeus-  ja rajanvartiointilaitokselle näiden aina-oikeassa-olijoiden jälkiviisauksista ei kuitenkaan ole juuri apua.

 

ADDENDUM 3 v  möhemmin 3.2.2022

Olen kohta 2 vuotta ihmetellyt ja kysellyt niitä syitä jotka ovat saaneet Euroopan ja Pohjois-Amerikan poliittiset päättäjät vaikutusvaltaisten lääketieteellisten auktoriteettien ja median tuella torjumaan ne keinot, joiden avulla COVID-19 aiheuttama kuolleisuus, sairaalakuormitus, taloudelliset ja sosiaaliset vahingot on monissa Itä-Aasian maissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa ovat alle kymmenesosa Euroopan ja Pohjois-Amerikan tasosta, miksi vaikutusvaltaisimmat kansanterveystoimijat, WHO, CDC ja ECDC torjuivat puolentoista vuoden ajan tiedon, että koronavirus ei leviä pisaratartuntana käsien, vaan aerosolitartuntana hengitysilman kautta, miksi Länsimaiden päättäjien suhtautuminen kauan tunnettuhin ja tehokkaisiin viruksen aerosolileviämistä ja tartuntoja torjuviin ilmanvaihto ja sisäilman puhdistusmenetelmiin sekä aerosolien hengittämiseltä tehokkaasti suojaaviin hengityssuojaimiin on edelleen vastaan haraava.

Great Barrington Declaration