My Tribute to Peter Handke for Nobel Prize in Literature 2019

The Nobel Committee showed exemplary courage, setting art above politics, in awarding today, 10.10.2019, the Nobel Prize in Literature to the 1942 born Austrian novelist and playwright, Peter Handke.  He has previously been awarded the Georg Büchner Prize, the Franz Kafka Prize and the International Ibsen Award.  He would probably have received the Nobel Prize years ago without the controversies raised by his critical writings about the Western position and NATO’s actions in the Yugoslavian wars, his speech at the funeral of Slobodan Milošević, and his claimed support for far-right Serbian nationalism.  In 2006 his nomination for the Heinrich Heine Prize was withdrawn due to his political views.  

Still, he certainly did not symphatize with the Serbians for personal gain, and he is a great writer – as the Nobel Committee acknowledges.

I first became aware of Peter Handke 30 years ago through Wim Wenders’ film Himmel über Berlin [Wings of Desire] in 1987, for which he wrote the script.  The film featured Bruno Ganz, Otto Sander and Peter Falk as angels, Solveig Dommartin as a trapeze artist in a small circus visiting Berlin and Nick Cave and the Bad Seeds as themselves.  The first time I saw Himmel über Berlin in 1988 (I think) I was enchanted with it.  The whole film is poetry, but it also returns again and again to one particular poem, Peter Handke’s Lied vom Kindsein, one of the very few poems in any language which I can recite – almost – by heart.  There have been many moments in the past 30 years when I have thought that I should translate this poem into Finnish.  And then came this day when it had to be done.

So, below you find Lied vom Kindsein in original German, followed by an English translation (https://gethenian.livejournal.com/562440.html) and my own Finnish translation, which I finished short while ago. It is my first poem translation, so bear with me:

Lied vom Kindsein  Peter Handke, 1987

Als das Kind Kind war,
ging es mit hängenden Armen,
wollte der Bach sei ein Fluβ,
der Fluβ sei ein Strom,
und diese Pfütze das Meer.

Als das Kind Kind war,
wuβte es nicht, daβ es Kind war,
alles war ihm beseelt,
und alle Seelen waren eins.

Als das Kind Kind war,
hatte es von nichts eine Meinung,
hatte keine Gewohnheit,
saβ oft im Schneidersitz,
lief aus dem Stand,
hatte einen Wirbel im Haar
und machte kein Gesicht beim Fotografieren.

Als das Kind Kind war,
war es die Zeit der folgenden Fragen:
Warum bin ich ich und warum nicht du?
Warum bin ich hier und warum nicht dort?
Wann began die Zeit und wo endet der Raum?
Ist das Leben unter der Sonne nicht bloβ ein Traum?
Ist was ich sehe und höre und rieche
nicht bloβ der Schein einer Welt vor der Welt?
Gibt es tatsächlich das Böse und Leute,
die Wirklich die Bösen sind?
Wie kann es sein, daβ ich, der ich bin,
bevor ich wurde, nicht war,
und daβ einmal ich, der ich bin,
nicht mehr der ich bin, sein werde?

Als das Kind Kind war,
würgte es am Spinat, and den Erbsen, am Milchreis,
und am gedünsteten Blumenkohl,
und iβt jetzt das alles
und nicht nur zur Not.

Als das Kind Kind war,
erwachte es einmal in einem fremden Bett
und jetzt immer wieder,
erschienen ihm viele Menschen schön
und jetzt nur noch im Glücksfall,
stellte es sich klar ein Paradies vor
und kann es nicht höchstens ahnen,
konnte es sich Nichts nicht denken
und schaudert heute davor.

Als das Kind Kind war,
spielte es mit Begeisterung
und jetzt, so ganz bei der Sache wie damals, nur noch,
wenn diese Sache seine Arbeit ist.

Als das Kind Kind war,
genügten ihm als Nahrung Apfel, Brot
und so ist es immer noch.

Als das Kind Kind war,
fielen ihm die Beeren wie nur Beeren in die Hand
und jetzt immer noch,
machten ihm die frischen Walnüβe eine rauhe Zunge
und jetzt immer noch,
hatte es auf jedem Berg
die Sehnsucht nach dem immer höheren Berg,
und in jeder Stadt
die sehnsucht nach der noch gröβeren Stadt,
und das ist immer noch so,
griff im Wipfel eines Baums nach den Kirschen
in einem Hochgefül
wie auch heute noch,
eine scheu vor jedem Fremden
und hat sie immer noch,
wartete es auf den ersten Schnee,
und wartet immer noch.

Als das Kind Kind war,
warf es einen Stock als Lanze gegen den Baum,
und sie zittert da heute noch.

Song of Childhood, Peter Handke, 1987

When the child was a child
It walked with its arms swinging,
wanted the brook to be a river,
the river to be a torrent,
and this puddle to be the sea.

When the child was a child,
it didn’t know that it was a child,
everything was soulful,
and all souls were one.

When the child was a child,
it had no opinion about anything,
had no habits,
it often sat cross-legged,
took off running,
had a cowlick in its hair,
and made no faces when photographed.

When the child was a child,
It was the time for these questions:
Why am I me, and why not you?
Why am I here, and why not there?
When did time begin, and where does space end?
Is life under the sun not just a dream?
Is what I see and hear and smell
not just an illusion of a world before the world?
Given the facts of evil and people.
does evil really exist?
How can it be that I, who I am,
didn’t exist before I came to be,
and that, someday, I, who I am,
will no longer be who I am?

When the child was a child,
It choked on spinach, on peas, on rice pudding,
and on steamed cauliflower,
and eats all of those now, and not just because it has to.

When the child was a child,
it awoke once in a strange bed,
and now does so again and again.
Many people, then, seemed beautiful,
and now only a few do, by sheer luck.
It had visualized a clear image of Paradise,
and now can at most guess,
could not conceive of nothingness,
and shudders today at the thought.

When the child was a child,
It played with enthusiasm,
and, now, has just as much excitement as then,
but only when it concerns its work.

When the child was a child,
It was enough for it to eat an apple, … bread,
And so it is even now.

When the child was a child,
Berries filled its hand as only berries do,
and do even now,
Fresh walnuts made its tongue raw,
and do even now,
it had, on every mountaintop,
the longing for a higher mountain yet,
and in every city,
the longing for an even greater city,
and that is still so,
It reached for cherries in topmost branches of trees
with an elation it still has today,
has a shyness in front of strangers,
and has that even now.
It awaited the first snow,
And waits that way even now.

When the child was a child,
It threw a stick like a lance against a tree,
And it quivers there still today.

Laulu lapsena olemisesta, Peter Handke, 1987

Kun lapsi oli lapsi,
se käveli käsiään roikuttaen,
tahtoi puron olevan joki,
joen olevan virta,
ja tämän lammikon olevan meri.

Kun lapsi oli lapsi,
se ei tiennyt, että se oli lapsi,
sille kaikessa oli henki,
ja kaikki henget olivat yhtä.

Kun lapsi oli lapsi,
sillä ei ollut mistään mielipidettä,
ei mitään tottumuksia,
istui usein jalat ristissä,
lähti juoksemaan,
sillä oli pyörre hiuksissaan
eikä se ilmehtinyt valokuvattaessa.

Kun lapsi oli lapsi,
oli näiden kysymysten aika:
Miksi minä olen minä, miksi en sinä?
Miksi olen tässä, miksi en tuolla?
Milloin alkoi aika ja missä päättyy avaruus?
Eikö elämä auringon alla olekin vain unta?
Eikö kaikki mitä näen ja kuulen ja haistan
olekin vain kajastusta maailmasta ennen maailmaa?
Onko todellakin olemassa pahuutta ja ihmisiä
jotka tosiaan ovat pahoja?
Kuinka on mahdollista, että minä, joka minä olen,
ennenkuin minä synnyin, en ollut,
ja että kerran minä, joka olen,
lakkaan olemasta se mikä minä olen?

Kun lapsi oli lapsi,
yritti se nieleskellä pinaattia, herneitä, riisipuuroa,
ja höyrytettyä kukkakaalia,
ja syö nyt niitä kaikkia
eikä ainoastaan pakosta.

Kun lapsi oli lapsi,
heräsi se kerran vieraassa vuoteessa
ja nyt niin käy yhä uudelleen,
monet ihmiset näyttivät sen mielestä kauniilta,
mutta nyt vain onnen lahjana.
Kirkkaana se näki paratiisin,
nyt voi enintään aavistaa.
Ei kyennyt kuvittelemaan tyhjyyttä,
ja kauhistuu tänään sen edessä.

Kun lapsi oli lapsi,
se leikki haltioituneena
ja nyt, keskittyen aivan kuin silloin, mutta vain,
kun kyse on työstä.

Kun lapsi oli lapsi,
riittivät sille ravinnoksi omena, leipä
ja näin on yhä edelleen.

Kun lapsi oli lapsi,
marjat tuntuivat vain marjoilta kädessä
ja nyt yhä edelleen,
saksanpähkinät saivat sen kielen karheaksi
ja nyt yhä edelleen,
ja jokaisen vuoren huipulla
se kaipasi vielä korkeammalle vuorelle,
ja jokaisessa kaupungissa
se kaipasi vielä suurempaan kaupunkiin,
ja näin se on yhä edelleen,
tarttui puunlatvaan kohti kirsikoita
samalla voitonriemulla
kuin vielä tänäänkin,
ujosteli jokaista vierasta
ja ujostelee edelleen,
odotti ensilunta, ja odottaa sitä edelleen.

Kun lapsi oli lapsi,
se heitti kepin kuin keihään päin puuta,
ja se vapisee siinä vielä tänäänkin.

Soviet led communist empire, 1989 – Anglo-American order, 2016

In 1989-90 the Soviet led communist empire imploded.  In hindsight, the writing had appeared on the wall [see Book of Daniel, chapter 5] more than ten years earlier but few bothered or dared to interpret it.  The CIA predicted economic unsustainability of the Soviet Union already in the 1970’s but until the mid 1980’s the rotting empire led by paranoid old men was held together by the increased price of crude oil.  Hardly anyone foresaw its collapse.  No external crises or military enemies played significant roles when the huge communist empire which ruled over 440 million people fell like a house of cards.  The avalanche of revolutions through Eastern Europe was unbelievable and for most of us a welcome, exhilarating chain of events.  In that autumn and winter everyone I knew was keenly watching and debating the hottest reality TV of all time, the evening news.

For quite some time already the Soviet led communist empire had been societally outdated, militarily overstretched and economically bankrupt, had lost its appeal, moral justification and credibility.  Western liberal democracy and capitalistic market economy, i.e., the Anglo-American order, prevailed.  The fact that the most populous country of the world, communist China, had bailed out from the Soviet led empire already in the 1970’s went almost unnoticed.  Fukuyama published his landmark book End of History.

But history did not end, it continued and continues.

Now, two decades into the new millennium, we are again looking at and hardly comprehending what we see – a collapse of similar magnitude, of the Anglo-America order.

Both the US and the United Kingdom are internally divided into two factions which see each other, not as fellow citizens, not even competitors but as existential risks, even bitter enemies that must be defeated at any cost.  When President Donald Trump acts or reacts impulsively, tweets disrespect to his country’s constitution, democratic institutions and foreign allies, when he threatens his political rivals and critics by imprisonment, chooses friends from ruthless dictators and demands personal political services from foreign leaders, his adherents approve, because Democrats are worse.  When he is caught red-handed, political analysts estimate that this will only increase his popularity.

Pro-Brexiters in the UK bear similarities to the Trumpists in the US – anti-elite, anti-immigration, pro white, rural and small-town rather than urban.  The roles of the media, however, appear different in the US and the UK.  While some UK newspapers rank among the finest in the world, the large distribution Murdoch tabloids peddled anti-European sentiment that resulted in the Brexit vote.  These tabloids in the UK are indeed the fake media that Trump claims the US newspapers to be.

Today, the majority of the pro-Brexiters are prepared to sacrifice the economy and even witness the United Kingdom and their own party disintegrate because Brussels is worse.  When the Supreme Court gave the verdict 11–0 that prime minister Boris Johnson had misled his Queen and illegally suspended Parliament to force through policies that Parliament would not approve, he openly disagreed with the Supreme Court’s decision and intimated he would not respect the law.  Again, political analysts estimate this will only increase his popularity.

The hottest reality TV has returned but is now viewed mostly on-line.

In both cases a large faction of the population appears to prefer one unchecked leader against their existing democratic institutions and legal order.  This is high time to remind ourselves that Hitler got to power because after the Great Depression the German business elite and the middle class Christian citizens believed that communists are worse [when in fact they were just equally bad!].

In the meantime the world outside the US and the UK did not stop.  Through the past 30 or even 70 years these two countries to a great extent had set and regulated the world order, global values and agenda.  They have now turned inward and act both irrationally and unpredictably often against the values they preached to and enforced on others just a few years earlier.  During the 75 post-WWII years the confidence in the leadership of the UK in Europe and the US in the world have never been as low as they are now – in stark contrast with the Making … great again slogans.  Globally the approval of the US leadership now stands at 31%, an 18% drop since Obama.  As a reference the global approval rate for Russia is 30% and for China 34% with Germany leading at 39% (Gallup survey in 134 countries, VOA 28.2.2019).

The EU, far too long dependent on US leadership, stands and watches, stunned and hoping that the nightmare goes away and the Anglo-Americans return to normality.  Others, preferably outside of the spotlight [like the new Ukrainian president, Zelenskyi], have turned to uninhibited servility in hope of gaining something better or avoiding something worse in return.  More independent and active powers, like Russia and China now expand their spheres of influence over the economic, political and military landscape left undefended by the dissolving Anglo-American leadership.

Just as with the implosion of the Soviet communist empire, the signs for the Anglo-American implosion have been there for years already.  Still, hardly anyone could foresee the summer and autumn of 2016 and what followed.  Again, no particular crises or military enemies were involved.  Unlike the case of the Soviet empire, the Anglo-American world has remained economically not only viable, but strong – growing and still managing to retain its leadership position.  So, what could have caused the simultaneous and irreconcilable political divisions that have emerged in both the US and the UK?  Several reasons for this have been presented and debated.  I will not review them but instead suggest a wild conspiracy theory.

Assume… just assume that Putin realised 20 years ago that Russia cannot beat the West in a war and not seriously compete in science, technology and economy, neither in the hearts and minds of people.  As a former KGB operative he would know a thing or two about propaganda and the power of misinformation but the practical tools of the communists had lost their edges decades ago.  Yet, if you cannot beat them, confuse them and to this end new advanced technologies were emerging.  Putin would open a new front creating expert units to develop and feed doubts employing the tried and tested methods of American tobacco and oil industries.  The units would hire a Western high-tech political consultant [something like Cambridge Analytica] and join the American social media giants’ networks with thousands of usernames.  They would then precision target self-feeding misinformation and counter-information among a thousand million named, located, profiled and naïve citizens in the social media networks.  As the knowledge of their capabilities would begin to seep into the West, some parties, instead of fighting back would begin to consider the benefits of collaboration … The rest would be history.

Just assume that I have hit the nail on the head.  If this is the case, we would be witnessing the achievement of the cheapest ever defeat of a global superpower.  In a zero-sum game, this equals victory for another one.  Putin’s success must have exceeded his wildest expectations.  He would be the mastermind but the winner will be China.


If what we now see is the end of the Anglo-American order, what will be the future of our European lingua franca, English?

In my first years of attending meetings of the CEC (Commission of the European Communities) DG Research in Brussels and Ispra, the delegates were nominated by national governments and three to four languages were used with simultaneous interpretations.  In 1993, EEC became the EU and CEC became the EC (European Commission).  Similar task force and working group meetings continued but members were now invited, only English was used and the work became much more business-like.  We, Scandinavian newcomers, usually spoke better English than our Central and Southern European colleagues and we clearly benefited.  Still, few missed the days of earphones and interpretations.  Now, imagine the UK has gone, really gone the hard Brexit way.  Will English remain our European lingua franca?  My guess is that it will, even if no English-speaking Irish individuals were present.  The ground level work of the EC needs the English language and ongoing involvement of both English and American experts much more than EU needs the United Kingdom.

Remember that Latin remained the language of higher learning in Europe from theology to medicine for 1300 years after the fall of the [West] Roman Empire.

 

Alkuräjähdys, Jeesus ja Shakespeare

Kysyit autossa äidiltäsi: Miksi ihmeessä minun pitäisi opiskella koulussa uskontoa?  Minähän tiedän, että maailmaa ei luotu seitsemässä päivässä, vaan se syntyi alkuräjähdyksessä miljardeja vuosia sitten.

Olisit hyvin voinut jatkaa tietäväsi myös, että ihminen, kuten kaikki muutkin elävät luontokappaleet ovat kehittyneet evoluution kautta vuosimiljoonien aikana, ja vielä paljon muutakin.

Autossa oli sen verran hulinaa, ja liikenne sen verran vilkasta että minun täytyi keskittyä ajamiseen ja saatoin vain kuunnella.  Nyt, muutaman rauhallisemman päivän jälkeen koetan vastata kysymykseesi.  Vastaus on – anteeksi – pitkähkö ja siksi pyydän sinulta kärsivällisyyttä.

 

JOHDANNOKSI: EVOLUUTIO JA ALKURÄJÄHDYS

Tänä vuonna [2020] vietettiin 3.5. luomakunnan sunnuntaita.  Eri vuosina se osuu aina jollekin kesäkauden sunnuntaille.  [Kirkkovuosikalenterissa on valittu jokaiselle kirkkovuoden sunnuntai- ja pyhäpäivälle adventista adventtiin teema ja sen mukaan raamatuntekstit Vanhasta Testamentista, psalmeista, Uudesta Testamentista ja Evankeliumeista].  Luomakunnan sunnuntain Vanhan Testamentin teksti ja usein myös saarnan aihe on Raamatun luomiskertomus.  Opettaako siis kirkko, että maailma luotiin viikossa ja ihminen sen viimeisenä päivänä?

Kun Charles Darwin julkaisi evoluutioteorian v. 1855, tšekkiläinen augustinolaismunkki ja Tuomaksen luostarin johtaja, Gregor Mendel, teki perinnöllisyystieteellisiä kokeita Brnon kaupungissa, luostarinsa puutarhassa.  Niiden tuloksena hän julkaisi v. 1866 Mendelin säännöt 1-3.  Ne olivat perinnöllisyystieteen (genetiikan) lähtölaukaukset, selittivät miten ominaisuudet periytyvät, ja tekivät Mendelistä genetiikan eli perinnöllisyystieteen isän.

Entä alkuräjähdysteoria (Big Bang)?  Sen esitti v. 1927 Georges Lamaître, belgialainen jesuiittapappi ja Louvainin Katolisen Yliopiston fysiikan professori.  Kun hän myöhemmin esitteli teoriaansa paavi Pius XII:lle, tämä innostui siitä niin paljon, että Lamaîtren täytyi toppuutella – tämä on toistaiseksi vielä teoria josta kiistelläänKosmologia [tiede, joka tutkii maailmankaikkeutta] hyväksyi alkuräjähdysteorian vasta v. 1964, kaksi vuotta ennen Lamaîtren kuolemaa.

Mendel ja Lamaître eivät tietenkään olisi voineet tehdä ja julkaista tutkimuksiaan kirkossa, joka olisi väittänyt Raamatun luomiskertomusta ainoaksi totuudeksi ja tuominnut evoluutio- ja alkuräjähdysteorian.  Ainakaan katolinen kirkko ei siis opeta – ei opettanut edes 100…200 vuotta sitten – luomiskertomusta luonnontieteellisenä totuutena, tarkemmin, ei ole opettanut niin kauan kun tieteellistä tietoa näistä asioista on ylipäätään ollut olemassa.  Silti tänään löytyy myös sellaisia kirkkoja, jotka opettavat luomiskertomusta tapahtuneena tosiasiana.  Palaan näihin tuonnempana.

Mendel ja Lamaître eivät ole olleet mitenkään ainutkertaisia valopilkkuja kirkoissa, kristillisissä yliopistoissa ja luostareissa vuosisatojen aikana vaikuttaneiden lukemattomien tieteen- ja myös taiteentekijöiden joukossa.  Mm. Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius oli yksi 1700-luvun loppupuolen edistyksellisimmistä taloustieteilijöistä ja modernin liberalismin edelläkävijä, joka kaiken muun ohella käynnisti isorokkorokotukset Ruotsi-Suomessa.

 

SIIS, MIKSI KIRKOSSA YHÄ SAARNATAAN RAAMATUN LUOMISKERTOMUSTA?

Miten on ymmärrettävissä, että Suomen kirkoissa vielä v. 2019 saarnataan luomakunnan sunnuntaina Mooseksen ensimmäisen kirjan luomiskertomuksesta?  Lyhyempi selitys on, että Mooseksen kirja on antiikin juutalaisen ja kristillisen kulttuurihistorian dokumentti, jota on yhtä väärin ymmärtää luonnontieteen oppikirjana kuin Homeroksen Troijan sota ja Odysseuksen harharetkiä Kreikan historian oppikirjana.

Entä se pitempi selitys?

Tiedät varmaan näytelmäkirjailijoista suurimman, William Shakespearen.

Hänen ehkä esitetyin näytelmänsä, Romeon ja Julian ohella, on Richard III.  Näytelmä kuvaa Englannin kuninkaan, Richard III:n (1452 – 1485), katkeruuden ja pahuuden ruumiillistumana.  Historian tutkimus on kuitenkin osoittanut, että tämän Shakespearen näytelmän tuottama mielikuva vääristelee karkeasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti historiaa Yorkin sukua edustaneen Richard III:n maineen mustaamiseksi ja hänet tappaneen Tudorin kuningassuvun suosion tavoittelemiseksi.  Jälkimmäisiä kannattikin mielistellä, he kun olivat vallassa Shakespearen aikana.

Kun tämä tiedetään, miten on ymmärrettävissä, että teattereissa yhä esitetään Shakespearen näytelmää Richard III?  Pitäisikö vääryys korjata, näytelmä kieltää, vaiko kirjoittaa uudelleen vastaamaan historiallista totuutta?  Et ehkä kuitenkaan kannattaisi sen enempää näytelmän kieltämistä kuin korjaamistakaan – en minäkään.  Mutta miksi ei?  Sen vuoksi, että sekä Englannin kuningas Richard III että Shakespearen näytelmä Richard III ovat molemmat historiaa, edellinen Englannin poliittista historiaa ja jälkimmäinen kulttuurihistoriaa.  Kaikki aikaisempia ja vääriä käsityksiä korjaava uusi tieto kuningas Richard III:sta tulee tietenkin huomioida uusissa historiakirjoissa ja esityksissä.  Mutta näytelmän, Richard III, korjaaminen tuhoaisi kulttuurihistoriaa.  Kouluopetusta ajatellen sen paikka on kuitenkin kirjallisuuden, ilmaisutaidon ja englannin kielen, ei historian opetuksessa.

Mutta kuka oli William Shakespeare?  Itse asiassa hänestä on niin vähän aikalaistietoa, että aina ajoittain joku akateemikko käynnistää uudestaan keskusteluun siitä onko hän ollut todellinen henkilö, ja jos on, onko hän itse kirjoittanut ensimmäistäkään näytelmää.  Nehän ovat säilyneet ainoastaan muiden myöhemmin muistiin kirjoittamista palasista koottuina.  Vastaavia epäilyksiä on esitetty Jeesus Nasaretilaisen olemassaolosta ja sanomisista.  Vaikka Jeesus eli 1500 vuotta ennen Shakespearea, hänen elämästään on kuitenkin säilynyt aikalaistietoa monin verroin enemmän kuin Shakespearesta.  Mielestäni epäilyt historiallisesta olemassaolosta ovat molempien kohdalla absurdeja.  Kumpikin jätti poikkeukselliset jäljet lähimmäisiinsä ja vuosisatojen kuluessa ne ovat vain vahvistuneet ja levinneet yli maailman – ihmismieliin, kieleen, kulttuuriin ja yhteiskuntaan.  Jos et voi uskoa Shakespearen tai Jeesuksen olleen olemassa, kenen vuosisatoja sitten eläneen ihmisen olemassaoloon voit uskoa, tai paremmin, mitä se, että joku on ollut olemassa, ylipäätään tarkoittaa?

 

MISTÄ RAAMATTU ON OIKEIN KOTOISIN?

Joukko oppineita kirkkoisiä oli 300-luvulle tultaessa valikoinut ja karsinut lukuisista juutalaisten ja varhaiskristittyjen kirjoituksista kokoelman, joista muotoutui Raamattu, ensin sen Uusi ja sitten Vanha Testamentti.  He pyrkivät sisällyttämään tähän Raamatun kirjojen kokoelmaan – kaanoniin – kaiken sen materiaalin, joka sisälsi itsenäistä ja alkuperäistä aineistoa, ja koettivat asetella ne johdonmukaiseen järjestykseen.  Pois he jättivät Vanhasta Testamentista mm. monta juutalaista henkilöhistoriaa ja Uudesta Testamentista mm. kuusi ’evankeliumia’, jotka oli ilmeisesti kirjoitettu myöhemmin neljän vanhimman evankeliumin pohjalta.  Jälkimmäiset on kuitenkin julkaistu erikseen nk. Apogryfikirjojen kokoelmana – myös suomeksi.

Aleksandrian piispa ja kirkkoisä Athanasios Suuri [vaikutti jo nuorena Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa v. 325 kristittyjen kirkkojen yhteisen uskontunnustuksen muotoutumiseen] lukitsi Uuden Testamentin kaanonin – siihen sisällytettävät neljä evankeliumia, Apostolien teot, 21 kirjettä ja Johanneksen ilmestyksen – v. 367.  Aivan ilmeisesti kirkkoisät kuitenkin ymmärsivät, että näiden sisältöjä tullaan tarkistamaan myös tulevaisuudessa, koska heidän käytössään olleet tekstit olivat kulkeneet kädestä käteen ja kopioitu kerta toisensa jälkeen.  Myöhempi arkeologinen ja lähdekriittinen tutkimus onkin löytänyt, kääntänyt nykykielille ja ottanut käyttöön useita alkuperäisimpiä lähdetekstejä kuin mitä kirkkoisillä oli 300-luvulla käytössään. Tällaisia löytöjä on tehty meidän päiviimme saakka, ja tehtäneen vielä tulevaisuudessakin.  Esimerkiksi nk. Kuolleen meren kääröt (Qumranin tekstit), jotka ovat peräisin 300-luvulta eKr. 100-luvulle jKr., löydettiin 1940- ja -50-luvuilla, ja niiltä löytyy lukuisia Hepreaksi ja Arameaksi kirjoitettuja jaksoja Vanhasta Testamentista Luomiskertomuksesta Jesajan ja Hesekielin kirjoihin.

Ensimmäiset kansankieliset Raamatut käännettiin latinasta vasta tuhat vuotta myöhemmin.  Jo 1500 luvulla Martti Luther kuitenkin käänsi Raamatun Saksaksi käyttäen aikansa vanhimpia kreikan- ja hebreankielisisiä lähdetekstejä.  Sittemmin on tehty satoja uusia ja eri kielisiä käännöksiä samalla kun antiikin kielten tutkimus on edistynyt ja löytänyt aiempia alkuperäisempiä lähdetekstejä.  Niinpä aikaisemmista raamatunkäännöksistä on löytynyt lukuisia asia-, käännös- ja tulkintavirheitä.  Jeesuksen omia alkuperäisiä sanoja on myös spekuloitu, koska hän itse puhui arameaa, mutta kirjoitettuna niitä löytyy vain kreikaksi käännettyinä [poikkeuksena Matt. 27:46, Eeli, eeli, lama sabaktani].  Raamatun tekstejä onkin korjattu vuosisadasta toiseen vastaamaan kullakin hetkellä parhaan tiedon ja ymmärryksen mukaisesti niiden alkuperäisintä sisältöä ja tarkoitusta.  Niinpä meidän nykyinen v. 1992 Raamattumme perustuu lukuisissa kohdissa alkuperäisempiin lähteisiin kuin esim. v. 1776 Raamattu, Mikael Agricolan v. 1548 kääntämästä Se Wsi Testamentista puhumattakaan.

Kirkkoisien suureksi ansioksi on mielestäni laskettava se, että he eivät edes yrittäneet muokata irrallisista kirjoista ja kirjeistä yhtä, johdonmukaista ja aukotonta kertomusta.  Sellainen olisi väistämättä hävittänyt tai vääristänyt valtaosan alkuperäisteksteistä.  Sen sijaan he jättivät niiden sisältöjen erot ja ristiriitaisuudet, kyseenalaisuudet, hämmennystä ja tyrmistystäkin aiheuttavat kohdat sellaisenaan lukijoiden ja tutkijoiden, filosofien ja taiteilijoiden pohdittavaksi, tulkittavaksi ja ymmärrettäväksi.

Sadoista eri aikoina ja eri kielillä tehdyistä raamatunkäännöksistä latinankielinen Vulgata (v. 420), ja englanninkielinen King James’n Raamattu (v. 1611) saavuttivat aikanaan sellaisen aseman, että monilla oppineillakin on ollut vaikeuksia pitää mielessään, että niitä ei ole saneltu sanasta sanaan taivaasta.  Ensimmäisen käänsi kirkkoisä Hieronymus kreikan ja hebreankielisistä lähtöteksteistä, ja jälkimmäinen on Englannin kuningas James I:n (suom. Jaakko I) asettaman käännöskomitean työn tulos.  Vulgatan tekstin ymmärtäminen edellyttää klassisen latinan hallintaa – mikä 1700 luvulle saakka kuului Länsi-Euroopassa akateemiseen perussivistykseen.  King James’n Raamattu on puolestaan Shakespearen näytelmien vertainen kirjallinen mestariteos.  Sen lukeminen ymmärryksellä vaatii kuitenkin enemmän kielellistä sivistystä kuin mitä suurella enemmistöllä nykypäivän englanninkielistä väestöä on.  Molemmat sisälsivät myös runsaasti niin asia- kuin käännösvirheitäkin, jotka myöhempi tutkimus on osoittanut.  Molemmista on myös tehty myöhemmin useita asiallisesti korjattuja painoksia, joiden kirjoitustyyli ja kieli on kuitenkin säilytetty mahdollisimman alkuperäisenä.

Vaikka Raamattu on toisella vuosituhannella käännetty sadoille eri kielille sekä useille niistä lukuisia kertoja uudelleen päivittäen [esim. suomeksi koko Raamattu kahdeksan kertaa ja Uusi Testamentti lisäksi kolme kertaa], kaikki katolisten, ortodoksien, luterilaisten, anglikaanien ja muiden protestanttisten kirkkojen hyväksymät Raamatut sisältävät keskenään samat luvut – muutamia vain katolisten ja ortodoksien käyttämän Vanhan Testamentin lukuja lukuun ottamatta.  Lisäksi ne vastaavat toisiaan tarkoin myös jokaisen luvun ja jakeen osalta.  Uuden Testamentissa käytössä oleva numerointi on peräisin alkuperäisen kreikankielisen tekstin v. 1551 painoksesta.  Valitsin siitä kokeeksi kohdan Ap.t.26: jakeet 30-32, ja vertasin niiden sisältöä aiemmin mainittuun King James’n Raamattuun, 1611, sekä seuraaviin viimeaikaisiin raamatunkäännöksiin, New Testament [Good News for Modern Man] 1966, Das Neue Testament [Living Stream Ministry] 2010, Nya Testament [Bibelkommissionens utgåva] 1981, Uusi Testamentti nykysuomeksi [Sisälähetysseura], 1972 sekä Kirkkoraamattu, 1992.  Ja tosiaan, Ap.t.26:30-32 tekstit vastasivat täsmälleen toisiaan.

 

VASTA PALJON MYÖHEMMIN TULIVAT KREATIONISTIT

Erityisesti Amerikan protestanttiset kirkot ovat nykyisin jakautuneet jyrkästi liberaaleihin ja fundamentalistisiin.  Esim. Pohjois-Amerikan luterilaisista kirkoista suurempi, ELCA, kuuluu edellisiin, pienempi LCMS (nk. Missourin Synodi) jälkimmäisiin.  Toisin kuin esimerkiksi Englannin Anglikaaninen kirkko sekä Euroopan Luterilaiset ja muut protestanttiset kirkot, LCMS sekä useat protestanttiset kirkot Amerikassa eivät ole hyväksyneet 1800-1900-lukujen luonnontieteiden tuloksia, vaan uskovat että Raamatun luomiskertomus on aikataulua myöten täsmällinen kuvaus fyysisen maailmankaikkeuden ja biologisen luomakunnan synnystä.  He käyttävät mieluiten King James’n raamatunkäännöstä, jonka arkaaisuus antaa arvovaltaa, ja vaikeatajuisuus tilaa sanan selittäjille.  Heillä on seuraajia Afrikassa ja Aasiassa sekä eräissä pienemmissä lahkoissa Euroopassa ja Suomessakin.  Heidän oppiaan maailman synnystä ja luomakunnan kehityksestä kutsutaan kreationismiksi, ja on hyvä tietää, että kreationismi ei oppirakennelmana suinkaan edusta alkukristillisyyttä, vaan on saanut alkunsa evoluutioteorian vastaisesta liikkeestä 1920-luvulla ja nykyisen muotonsa irlantilaisen John Whitcomben ja amerikkalaisen Henry Morrisin kirjassa Genesis Flood (1961).  Kreationistit jakavat ehdottomia käsityksiään mielellään muillekin, joten heitä hyväksikäyttäen saa esim. TV:n keskusteluohjelmiin räväköitä yhteenottoja.  Kreationistia vastapäätä pöydän toiselle puolelle istutetaan omasta asiastaan yhtä varma uusateistinen kosmologi tai evoluutiobiologi, keskustelua johtaa pöydän päästä omassa erinomaisuudessaan kylpevä juontaja, ja kaikki kolme johdattelevat tietämätöntä kuulijaa käsitykseen, että kreationismi on kristinuskoa ja kristityt kreationisteja.

Fiksumminkin asioista voidaan keskustella.  V. 2004 piispa Juha Pihkala ja avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja julkaisivat keskustelukirjan, Nurkkaan ajettu Jumala?, sekä v. 2010 uuden, Tiedän uskovani, uskon tietäväni.  He tekivät myös samanaiheisen keskusteluohjelman TV-2:lle.  Vaikka Juha Pihkala on vakaa luterilainen eikä Valtaoja tunnusta mitään uskontoa, keskustelu sekä kirjassa että TV:ssä oli kahden sivistyneen, toisiaan kuuntelevan ja kunnioittavan ihmisen totuutta etsivää vuoropuhelua.  Kirjoja myytiin paljon, TV-keskustelu keräsi runsaasti katsojamäärän ja molemmat keräsivät kiitoksia ja palkintoja.

 

HELLUNTAI OLI KIRKON ALKURÄJÄHDYS

Mikään edellä kirjoittamastani ei osoita Jeesusta ihmisten keskelle syntyneeksi Jumalan pojaksi.  Olen kertonut vain siitä, miten Raamattu on syntynyt, mitä se nykyisen katolisen ja eurooppalaisten protestanttisten kirkkojen mukaan on, mitä ei.

Kuka Jeesus sitten oli?  Tämän ymmärtämiselle kriittinen tapahtuma ei ole kaunis joulukertomus (Luuk. 2:1-20), jonka todellisuuspohjaa on mahdotonta arvioida, eikä sillä ole väliäkään.  Markuksen ja Johanneksen evankeliumit eivät kerro Jeesuksen syntymästä, lapsuudesta ja nuoruudesta mitään, eikä näistä vaiheista ole mainintoja Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien lisäksi muuallakaan Uuden Testamentin kirjoissa.

Kristillisen kirkon syntymisen, liikkeellelähdön ja maailmanvalloituksen kriittinen tapahtuma oli helluntai. Vähän toista kuukautta aikaisemmin Jeesuksen entisten opetuslasten ja tulevien apostolien parin kolmen vuoden ajan seuraama opettaja oli otettu kiinni ja teloitettu, juutalaisten uskonnollisten johtajien jumalanpilkasta syyttämänä ja roomalaisen viranomaisen tuomitsemana.  Kuolemantuomiot olivat yleisiä ja Jeesuksesta hetkeksi innostunut kansa alkoi jo unohtaa.  Pelokkaista ja pieniin ryhmiin hajautuneista opetuslapsista viranomaiset eivät kiinnostuneet.  Nämä olivat lähteneet pettyneinä ja surullisina tutkailemaan mahdollisuuksiaan palata aikaisempaan elämäänsä tai aloittamaan mahdollisimman tuntemattomana uutta – kunnes tuli tuo ensimmäinen helluntai.

Apostolien tekojen todennäköisen kirjoittajan, Luukkaan [siviiliammatiltaan lääkäri], kertomusta Pyhän Hengen laskeutumisesta tulisina kielinä apostolien päälle (Ap.t. 2:1-47) voi toki kummeksua ja kyseenalaistaa.  Se on kuitenkin ainoa selostus tapahtumasta, jonka on täytynyt olla jokseenkin järisyttävä.  Ensin se voimaannutti tämän pienen joukon piilottelevia kalastajamiehiä ja kylien naisia, ja sitten lähetti heidät ulos juutalaisten helluntaijuhlaa viettämään kokoontuneen kansanjoukon keskelle kertomaan mitä heidän tuntemansa Jeesus oli sanonut ja tehnyt, vaatinut ja luvannut.  Viesti alkoi tarttua heistä sekä myöhemmin heidän seuraajistaan eteenpäin, ehtymättä kuin pandemia.  Helluntai oli kirkon Big Bang.  Mitä siitä seurasi ei enää ole mielipidekysymys tai ’uskon asia’, vaan länsimaiden historian keskeinen johtoteema.  Me tiedämme ihan tieteellisessäkin mielessä mitä alkuräjähdyksestä ja mitä ensimmäisestä helluntaista seurasi, vaikka kummastakaan me emme osaa selittää mistä ja miten ne tulivat.

Apostolit eivät lähteneet lietsomaan muukalaisvihaa, päinvastoin Paavali julisti ensimmäisenä maailmassa kaikki ihmiset yhdenvertaisiksi (Gal. 3:28), kaikkia kutsuttiin mukaan ja kynnyksen alentamiseksi apostolit luopuivat juutalaisuuden ehdottomista vaatimuksista [kipakan sisäisen väittelyn jälkeen! Ympärileikkaus (Room. 2:24-29), sianliha (Kor. 8:1-13), sapattisäännöt (Kol. 2:16), jne.].  He eivät myöskään koonneet, varustaneet tai innoittaneet taistelujoukkoja [kuten monet myöhemmät seuraajansa], vaan lähtivät kevein varustein, yksin ja kaksin vaeltamaan tunnetun maailman eri ilmansuuntiin, puhumaan toreilla, parantamaan sairaita, organisoimaan paikallisia seurakuntia ja kirjoittamaan näille tilanteiden vaatimia lyhyempiä ja pidempiä paimenkirjeitä.  Läheskään kaikki eivät katsoneet heidän työtään hyvällä.  Tiettävästi vain yksi heistä, Johannes, kuoli luonnollisen kuoleman.

Apostoleista kirjallisesti tuotteliain oli kuitenkin Paavali, joka ei koskaan tavannut Jeesusta tämän eläessä, mutta kohtasi hänet ja oman helluntainsa joitakin vuosia myöhemmin tiellä matkallaan Damaskokseen (Ap.t. 9:3-19).  Paavali, joka vielä silloin oli Saulus, oli koulusivistyksen saanut fariseus, luki ja kirjoitti aramean lisäksi hepreaa ja kreikkaa.  Rooman kansalaiseksi syntyneenä [joita oli vain pieni vähemmistö Rooman valtakunnan väestöstä] hän oli oikeudellisesti eritysasemassa.  Hän ja Luukas [josta henkilönä kuitenkin tiedetään paljon vähemmän] olivat alussa Jeesuksen seuraajista ainoat, jotka eivät kuuluneet alimpiin yhteiskuntaluokkiin.  He työskentelivät ajoittain yhdessä, tunsivat toisensa hyvin, kirjoittivat yhteensä puolet kirkkoisien kolme vuosisataa myöhemmin Uuden Testamentin kaanoniin sisällyttämistä teksteistä, joten heidän vaikutuksensa kristinuskon leviämiseen ja muotoutumiseen on ainutkertaisen merkittävä.

Vain poikkeuksellisesti apostolit puhuivat yhteiskunnan ylempien kerrosten edustajille [Filippos etiopialaiselle hoviherralle, Ap.t. 8:26-40].  Useiimiten kohdeyleisöt olivat kansanihmisiä, vapaita ja orjia, naisia yhtä hyvin kuin miehiäkin.  Yhteiskunnan ylemmille portaille tieto Jeesus-uskosta tihkui alhaaltapäin ja reaktiot vaihtelivat seurakuntiin liittymisestä poliisitoimien käynnistämiseen.  Kristityt olivat harvoin väkivallan tekijöitä, sitäkin useammin kohteita.  Sirkukset tarvitsivat ohjelmaa ja kristittyjä sai gladiaattoreiden ja leijonien silvottavaksi lähempää, halvemmalla ja helpommin kuin barbaarivankeja.

Tämä vaihe jatkui toistakymmentä sukupolvea, kunnes kristittyjen määrä kasvoi niin suureksi, että Rooman keisari Konstantinus Suuri katsoi viisaammaksi laillistaa kristinuskon v. 313 ja Theodosius Suuri julisti sen valtionuskonnoksi v. 390.  Uusi asema muutti Kirkon ja kristittyjen elämän niin hyvässä kuin pahassakin.  He saivat nyt rakentaa kirkkoja [näitä 400-500 luvuilla rakennettuja ensimmäisen sukupolven kirkkoja ja kastekappeleita on säilynyt hyväkuntoisina useita mm. Ravennassa, Italiassa] sekä opettaa ja kertoa avoimesti uskonnostaan.  Samalla kuitenkin keisarit ja vähäisemmätkin maallisen vallan haltijat alkoivat myös puuttua Kirkon asioihin omien poliittisten tarkoitustensa edistämiseksi [kuten he ovat tehneet tähän päivään saakka], ja myös Kirkon vallanpitäjille alkoi avautua mahdollisuuksia korruptioon, väkivallan käyttöön ja rikkauksien kokoamiseen.

 

TÄSTÄ ALKOIVAT KIRKOLLE JA KRISTITYILLE AIVAN UUDENLAISET VAIHEET

Keisari Diocletianus oli jakanut Rooman Imperiumin v. 293 hallinnollisesti Läntiseen [latinalaiseen) ja Itäiseen (kreikkalaiseen) osaan ja Konstantinus Suuri siirsi hallintokaupunkinsa Itä-Rooman pääkaupunkiin, Konstantinopoliin.

Länsi-Roomassa Kristinusko ehti vaikuttaa valtionuskontona vain 86 vuotta ennen valtakunnan luhistumista ja hajoamista lukuisiksi, valtasuhteiltaan nopeasti muuttuviksi pieniksi ja keskisuuriksi ruhtinaskunniksi.  Kirkko ei voinut enää perustaa valtaansa kaikkivoivan valtion varaan, vaan sen täytyi rakentaa oma itsenäinen, maallisista ruhtinaista ja valtioista mahdollisimman riippumaton aluehallinto, valtahierarkia, ansaintalogiikka, byrokratia ja lainsäädäntö – olemassaolonsa oikeutus ja rakenteet.  Katolinen kirkko onnistui kuin onnistuikin erityisesti paavi Leo I Suuren johdolla 400-luvulla ja paavi Gregorius Suuren johdolla 600 luvun alussa rakentamaan hengellisen Rooman imperiumin maallisen Rooman imperiumin raunioille.  Nyt, kolmannen vuosituhannen alussa Katolisen kirkon 1,25 miljardia jäsentä, miljoona työntekijää, 5353 hiippakuntaa ja 222 tuhatta seurakuntaa tekevät siitä maailman suurimman ylikansallisen organisaation.

Itä-Rooma eli Bysantin valtakunta, pääkaupunkinaan Konstantinopoli, luhistui lopullisesti vasta 950 (!) vuotta Länsi-Rooman jälkeen.  Niinpä Bysantin kirkko säilytti siellä asemansa – ja vastaavasti riippuvuutensa – valtionkirkkona kymmenen kertaa läntistä kirkkoa kauemmin.  Lännen Katolisen kirkon [suhteellinen] itsenäisyys ja riippumattomuus sekä ajassa että tilassa vaihtuvista valtiollisista vallanpitäjistä ja vastaavasti Idän Ortodoksisen kirkon suuri riippuvuus vallassaolijoista selittävät paljon näiden kirkkojen ajautumisesta eroon toisistaan ensimmäisellä jo vuosituhannella.  Vaikka Kirkko jakautui muodollisesti Lännen Katoliseksi ja Idän Ortodoksikirkoksi vasta Suuressa Skismassa v. 1054, Lännen ja Idän kirkot olivat tuolloin kehittyneet kovin erilaisissa olosuhteissa ja sen vuoksi eri suuntiin jo 570 vuoden ajan – nykyisin kai sanottaisiin ’kasvaneet erilleen’.

Toisen vuosituhannen ensimmäiset 500 vuotta olivat Katolisen kirkon suurimman mahdin aikaa: paavit kävivät sotia, nimittivät ja erottivat kuninkaita [kärsivät myös vastaiskuja, kuten paavien Avignonin vankeus 1309-1377], ja kirkko rakensi suurimmat ja kauneimmat katedraalinsa, perusti luostareita ja yliopistoja sekä johti Euroopan tieteitä ja taiteita, jokseenkin kaikkea korkeakulttuuria.  Suuret vastaiskut tulivat 1500-luvulla, jolloin Pohjois-Saksa, Skandinavia, Englanti ja osia Alankomaista sekä Sveitsistä irtautui paavin vallasta.  1600-luvun suuret uskonsodat vahvistivat eron lopulliseksi.

On hyvin vaikeaa kuvitella, kuinka Lännen uskonpuhdistuksia vastaavia uskonnollisia liikkeitä olisi voinut syntyä Idän kirkon piirissä.  Lännessä 1500-luvulla syntyneet luterilaiset, anglikaani– ja reformoidut kirkot eivät saaneet pelkästään maallisen vallan hyväksyntää, vaan nousivat paavien vallankäyttöön ja katolisen kirkon rahastamiseen kyllästyneiden maallisten vallanpitäjien erityiseen suosioon.  Idässä Venäjä valtio ja ortodoksinen kirkko muodostivat 1900-luvun alkuun saakka murtamattoman yhteisrintaman.  Islamin valtaamassa Pohjois-Afrikassa, Lähi-Idässä ja Balkanilla ortodoksikirkko joutui sinnittelemään valtauskontoa edustavan valtion vaihetelevan mielivallan alla.

Kolmannen vuosituhannen alkaessa maailmassa on yhteensä n. 2000 miljoonaa itsensä kristityksi tunnustavaa.  Ylivoimaisesti eniten on katolisia, 1250 miljoonaa, protestantteja on yhteensä 456 miljoonaa, heistä reformoituja on 100, anglikaaneja 85, metodisteja 80, luterilaisia 75, helluntailaisia 68 ja baptisteja 48 miljoonaa, ortodokseja on 230 miljoonaa sekä näiden lisäksi on lukuisia pienempiä kristillisiä kirkkokuntia Lähi-Idässä, Pohjois-Afrikassa ja Intiassa, joista muutamat ovat hyvinkin vanhoja.

_______________________________________________________________

Miksi siis osallistuisit uskonnon opetukseen? Aivan samasta syystä kuin muidenkin aineiden opetukseen, ensin tietääksesi ja sitten ymmärtääksesi mistä me tulemme, keitä me olemme ja minne me olemme menossa.  Ilman tietoa sinä kuljet sinne pimeässä.

 

 

Ne kolmekymmentäkolme ja Suomen omatunto: Uhraammeko suomalaislapset Syyriassa?

Vuonna 1942 Suomi luovutti Gestapolle kahdeksan juutalaispakolaista, jotka yhtä lukuunottamatta menehtyivät Auschwitzissa.  Tapauksesta on sittemmin kirjoitettu väitöskirja, lukuisia lehtikirjoituksia, paljastettu muistomerkki Tähtitorninmäellä ja esitetty v. 2000 valtion virallinen anteeksipyyntö.  Historia ei tule kiittämään niitä suomalaisia päätäjiä, jotka nyt kieltäytyvät pelastamasta al-Holin pakolaisleiriltä Syyriasta edes omia kansalaisiaan, kolmeakymmentäkolmea suomalaista lasta ja heidän äitejään, joita odottaa siellä väkivallan tai sairauden lyhyeksi katkaisema elämä syrjittyinä ja hyväksikäytettävinä muukalaisina.  Leirin 74 000 vankia vartioivien SDF kurdijoukkojen tiedottaja Mustafa Bali vaatii kutakin maata hakemaan pois omat kansalaisensa.  Mm. Australia, Uzbekistan, Venäjä sekä useat Euroopan maat ovat jo tehneet tai alkaneet tehdä näin, ja kansainvälisen oikeuden mukaan myös Suomi on velvollinen ottamaan vastaan omat kansalaisensa.  No, eihän esimerkiksi Irak ole myöskään halunnut ottaa vastaan monia Suomesta käännytettyjä kansalaisiaan, mutta onko Irak todella se viiteryhmä, johon Suomi haluaa osoittaa kuuluvansa?

Suomen ministerit kuitenkin selittävät TV-uutisissa vakavina, huolestuneella ja myötätuntoisella naamalla, että vaikka ”lapsen etu onkin aina asetettava etusijalle” näitä lapsia ei aiota hakea Suomeen koska (i) lapselle ei ole hyväksi että hänet erotetaan äidistään, eikä äidinkään oikeutta lapseensa voi kyseenalaistaa, (ii) me emme tiedä – ja tuskin pohjoismaisen hyvinvointi- ja oikeusvaltion pyhääkin pyhempiä periaatteita rikkomatta kykenemme selvittämäänkään – jokaisen suomalaisen Isis-äidin kohdalla minkälaisiin rikoksiin hän on Isis-Kalifaatissa mahdollisesti syyllistynyt, (iii) radikalisoituneet Isis-äidit ja myöhemmin mahdollisesti myös heidän vaikutteilleen altistuneet lapsetkin saattaisivat Suomeen päästettyinä muodostaa lainkuuliaisiin suomalaisiin kohdistuvan turvallisuusuhkan ja (iv), kuten kuulijan on rehellisesti myönnettävä, asia on kokonaisuudessaan kaikkea muuta kuin yksinkertainen ja siinä on niin paljon selvitettäviä ja yhteensovitettavia ongelmia että olisi varmaankin viisaampaa odottaa pohjoismaista, EU:n ja ehkä jopa YK:n ratkaisua.

Nämä kaikki ovat kaksinaamaisia ja hurskastelevia tekosyitä ohittaa lasten edut, juuri ne, jotka kulloinenkin haastateltava toki muistaa mainita ensisijaisina – tarkoittamatta sillä mitään konkreettista.

Minkälaiset ovat suomalaisten äitien ja lasten oikeudet toisiinsa, sekä suomalaisiin kohdistuvat turvallisuusuhkat Suomessa nyt, ilman tänne palautettuja Isis-äitejä ja -lapsia.  Suomessa on tänään huostaanotettuna, siis äideiltään poisotettuna, 19 000 lasta, joista jokaisen huostaanoton perusteet ovat lievemmät kuin mitä ne olisivat al-Holin leirin suomalaislasten kohdalla.  Mitenkään erityisesti radikalisoitumattomat suomalaiset tekevät vuosittain 1600 törkeää pahoinpitelyrikosta, 1400 raiskausta, saman verran lasten seksuaalisia hyväksikäyttöjä ja 60 – 100 henkirikosta.  Näistä rikoksista tuomitut eivät vietä loppuelämäänsä vankiloiden muurien sisällä, joten heitä vapautetaan yhtä monta takaisin yhteiskuntaan joka vuosi.  Moni on vielä vapautuessaankin vaaralliseksi arvioitu ja jälleen todellinen turvallisuusuhka tutuille ja/tai tuntemattomille lähimmäisilleen.  Heidän lisäkseen Suomessa on Suojelupoliisin mukaan satoja henkilöitä, joilla on yhteyksiä kansainväliseen terrorismiin.  Osa heistä on ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia, joilla ei ole oleskelulupaa Suomessa, mutta joita ei myöskään voida poistaa maasta.

En silti vaatisi kaikkien huostaanotettujen lasten palauttamista äideilleen, en myöskään törkeistä rikoksista tuomittujen sulkemista vankiloihin loppuiäkseen, en edes sitä, että kaikki terrorismiyhteyksistä epäillyt suljettaisiin piikkilankojen sisälle tai Suomen rajojen ulkopuolelle.  Mikään hallitus ei voi taata suomalaisille samanaikaisesti sekä kansalais- ja ihmisoikeuksia että aukotonta turvallisuutta – kyse on ja tulee aina olemaan epätäydellisestä kompromissista.

Aiempiin lukuihin suhteutettuna yhdentoista suomalaisen Isis-äidin ja heidän kolmenkymmenenkolmen lapsensa erottamisen mahdottomuus tai turvallisuusuhka suomalaisille ovat täysin kestämättömiä perusteita heidän hylkäämiselleen lähi-idän väkivallan murskattavaksi.  Kun nämä ovat tekosyitä, mitkä mahtaa olla oikea syy?  Olisiko se halu kostaa Isis-äideille heidän valitsemansa radikaali uskonto ja naisen rooli, jotka ovat sovittamattomasti nykyisen Suomen sekulaarin arvomaailman vastaisia?  Suomalaisessa oikeudessa Isis-äiti voitaisiin tuomita ainoastaan tehdyksi osoitetun rikoksen perusteella, mutta Syyrian ja Irakin rajalle hylkääminen olisi useimmille kuolemantuomio, jota oikeuden ei tarvitse käsitellä, tuomarin perustella eikä julistaa.  Rinnastus löytyy sadan vuoden takaa, punaiset naiskaartilaiset jotka heittivät syrjään kirkon opetukset ja lähtivät taistelemaan ase kädessä.  Heidän silloin valitsemansa ateismi ja rooli naisena olivat sovittamattomasti silloisen Suomen kristillisen arvomaailman vastaisia.  Niinpä heitä ei pidetty edes ihmisinä vaan kutsuttiin mm. ”susinartuiksi”.  Heistä seitsämänsataa kuoli väkivaltaisesti, valtaosa teloitettuna.  

Lapsen edun asettaminen ensisijaiseksi voi tarkoittaa vain sitä, että heidät on haettava pois leiriltä välittömästi.  Kaikki muu on toissijaista.  Kysymykset syyllisyyksistä, rangaistuksista, vastuista, hoito- ja valvontatarpeista sekä maksajista on tietenkin hoidettava aikanaan, mutta ei ensisijaisen asian kustannuksella.

 

AIKAISEMPIA BLOGEJA

Ilmastoneutraaliin Suomeen 2045

Mar 26, 2019 4:15 PM

Moraalin kulmakivet – Jonathan Haidt: The Righteous Mind (2012)

Feb 19, 2019 3:24 PM

Juha Hurme, NIEMI – ja miksi faktojen pitäisi olla totta

Feb 2, 2019 3:29 PM

Onko ajallisesti tai paikallisesti etäisen kulttuurin ymmärtäminen vaikeaa vai mahdotonta?

Jan 31, 2019 12:57 AM

On a Clear Day You Can See Forever

Jan 30, 2019 11:49 PM

Rotubiologia – eugeniikka Euroopassa ja Amerikassa 1860 – ?

Jan 30, 2019 6:14 PM

Enchanted October on 63°N

Oct 16, 2018 9:47 PM

Pakettitarjousetiikka – Package-Deal Ethics

Oct 10, 2018 12:17 AM

The neighborhood where you grow up determines half of your lifetime income

Oct 3, 2018 1:18 PM

Päivä sähköpostimiehen elämässä

Sähköposti, jos mikä, pitää tällaisen eläkeläismiehen kiireessä.  Niin paljon tulee joka päivä eri tahoilta tärkeitä viestejä jotka vaativat huomaavaisia vastauksia, usein myös toimenpiteitä, kuten tänäänkin.

Heti aamutuimaan kysyi Qaty [miten kenelläkään selvää suomea kirjoittavalla voi olla tällainen nimi?], haluanko nähdä hänet alastomana.  Kun olin kuitenkin jo muutama päivä sitten lastenlasten kanssa leikkiessä kylmettänyt itseni, kurkku oli kipeä ja nuhakin vielä, oli pakko vastata että ei kuule tällä kertaa, täällä on vielä senverran viileetä kun lämmityksessäkin pitää säästää, ettei minulle olisi terveellistä ruveta ilkosilleni.  Ei tullut vastausta.

Prisma ilmoitti varanneensa minulle 1000 € lahjakortin.  Vastasin ja kiitin, tämähän on tosi ystävällistä, ja laitoin niille osoitteen, johon lahjakortin voi postittaa.

Got You [lisää omituisia nimiä] lähetti – ehkä erehdyksessä – kolme sähköpostia joissa kertoi tietävänsä että ’sinun salasana on salasana’ (?!).  Haloo neropatti, jos se ei olisi salasana, senhän tietäisi kuka tahansa.  Haukkui minua tuhmaksi pojaksi – minkä voisi tässä iässä ottaa kohteliaisuutena – ja vaati tästä hyvästä kolme kertaa 3000 bitcoinia(?).  Minulla kun on eurojen lisäksi vain hieman ruplia ja dollareita sekä vanhentuneita Tanskan ja Tsekkoslovakian kruunuja, meinasin jo jättää Gotjuun puille paljaille, kun  perään tuli sähköpostissa onnen kantamoinen: minun bitcoin-tilini balanssi on kuulemma 8765,67!  Kuinka olin saattanut unohtaa koko tilin?  Forwardasin sen Gotjuulle ja sanoin, että saa tyytyä tähän, enempää bitcoineja ei ole eikä tule.  Eipä ole perästä kuulunut.

Stormy Daniels [nimessä on jotakin tuttua, mutta naama ei tule mieleen] olisi myynyt joitakin pillereitä, joilla voisin kasvaa neljä tuumaa.  Hyvänen aika, sehän tekee kymmenen senttiä.  Jo nyt lyön päätäni ovenkamanoihin ja yläkaappien avoinna oleviin oviin.  Yksi sellainen lensi rytäkässä irti, putosi lattialle ja meni rikki – päähänkin sattui niin penteleesti.  Kymmenen senttiä lisää, ei kiitos!  Stormy, jäit ilman tätä bisnestä, sori siitä.  Vähällä piti että olisin jättänyt kokonaan vastaamatta.

Sitten minulle tyrkytettiin Tiny-Boxia, jolla voisin muuttaa koko kotini jääkaapiksi.  Anteeksi vaan kun sanon suoraan, mutta mitä helvetin järkeä tässä on olevinaan?  Jos nyt unohdetaan, etten minä sen enempää kuin kukaan muukaan halua muuttaa kotiaan jääkaapiksi, mikään ei olisi helpompaa eikä halvempaa: Eikun termostaatti nollaan, ikkunat ja ovet auki ja tervetuloa Suomen toukokuuhun.

Äkkiseltään yllättävin posti tuli Ash Madilta: haluaisinko tavata ’bored women’ – ikävystyneitä naisia.  Oli jo vastaamassa, että en todellakaan, haluaisitko itse?  Onneksi tulin kuitenkin ajatelleeksi uudestaan ennen kuin klikkasin ’lähetä’.  Kyseessä on tietysti sellainen vapaaehtoisjuttu niin kuin palveleva puhelin, yksinäisten vanhusten ulkoiluttaminen, mitä niitä nyt onkaan kirkko järjestänyt.  Vähän huonolla omallatunnolla vastasin anteeksipyydellen, että nykyinen elämänvaiheeni on hieman liian kiireinen sitoutuakseni tällaiseen, mutta että kannatan kyllä asiaa periaatteessa.  Eihän se ihan rehellinen vastaus ollut.

Sitten minulle haluttiin myydä ainetta, jolla hieromalla pääsisin moleista? [sanakirja tarjoaa käännöksiksi mooli = 6,02*1024 molekyyliä, kontiainen tai myyrä – veikkaan viimeistä] – ei kuulosta helpoimmalta keinolta, mutta printtasin silti talteen, josko niitä taas ilmestyy pihalle.  Toinen aine lupasi kasvattaa minulle hetkessä uudet hiukset päähän.  Ei hyvä idea – vaimo-kulta joutuu leikkaamaan entisenkin tukkani muutaman viikon välein.  Kirjoitin että eivät lähettäisi.

Droneja [piti taas katsoa sanakirjasta = koirasmehilöäinen, kuhnuri] on tyrkyllä monta kokoa.  Miksi?  Koska niitä syntyy paljon eivätkä ne kerää hunajaa – tietenkin.  Yhteen mehiläispesään sellaisia tarvitaan (kait?) yksi, loput ovat joutavia.  Siihenhän kuhnuri-sanan käyttö koirasihmisenkin kohdalla viittaa – mutta miksi ihmeessä maksaisin sellaisista?  Vastasin kuitenkin kohteliaasti että jos ei tällä kertaa – niin eivätkös lähettäneet uutta tyrkylle jo tunnin kuluttua.  Vastasin kiukkuisemmin että meillä päin ’tällä kertaa’ tarkoittaa vähintään seuraavaa vuorokautta, mieluummin viikkoa ja parhaassa tapauksessa loppuikää.

Tosi houkutteleva oli sensijaan tarjous oppia ihan vain kotisohvalla istuen lentämään 200+  lentokonetyyppiä.  Kukapas nyt ei lentää haluaisi, ja kun siinä oli koneita aina Boeing 747 Jumboon saakka, niin piti mennä googlaamaan paljonko tällaisen koneen lentäjälle maksetaan.  Voitteko uskoa, keskimäärin 89 000 dollaria ja enimmillään 200 000 dollaria vuodessa.  Tuollahan tekee jo sievoisen tilin euroinakin.  Panin tietenkin heti paperit vetämään ja kysyin samalla ehdotuksia lentoyhtiöistä, joista kannattaisi kurssin jälkeen alkaa pilootin vakiduunia kyselemään, vaikkapa aluksi vain perämiehenä kunnes kokemusta ehtisi kertyä.  Odotan jännityksellä vastausta.  Kukapa tietää, kun seuraavan kerrat lennät Amerikkaan, stuertti saattaakin kuuluttaa että konetta ohjaa tänään lentokapteeni Jantunen miehistöineen.

Lupaavimmasta päästä olivat myös seuraavat kaksi tarjousta – eivät kyllä ihan halpoja kumpikaan: ensimmäinen lupasi kaksinkertaistaa älykkyysosamääräni ja toinen lisätä siihen 20 pistettä, kunhan vain joisin näiden puoskareiden kaupitsemia lääkettä kaksi kertaa päivässä.  Kysyin vaimoltani kumpi näistä on enemmän, mutta hän ei vastannut, puisteli vain päätään?

Mitä – kello on jo 18:34!  Tässä luiskahti sähköpostimiehen päivä jälleen kerran ylitöiden puolelle.

Ilmastoneutraaliin Suomeen 2045

Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti  pätee ilmastonmuutoksen torjunnassa enemmän kuin missään.  Samalla kun paikalliset ja pienetkin mahdollisuudet kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämiseksi ja nielujen vahvistamiseksi on syytä hyödyntää, suureen mittakaavaan skaalattavat keinot ja toimet ovat välttämättömiä, koska vain sellaisten vaikutukset leviävät teknologian ja kaupan mukana yli maailman.

Ilmastonmuutosta ei pysäytä mikään hyvää tarkoittava oppi, uskonto, lähimmäisten, eläinten tai luonnon rakkaus, ei myöskään yhteiskunnallinen teoria tai poliittinen ideologia.  Ilmastonmuutos pysähtyy toisaalta lopettamalla ja vähentämällä riittävästi niitä prosesseja, jotka muuntavat maan alle, maaperään ja kasvillisuuteen sidottua hiiltä hiilidioksidiksi ja metaaniksi ilmakehään, ja toisaalta edistämällä ilmakehän hiilidioksidin pitkäaikasta sitoutumista takaisin kasvillisuuteen ja maaperään.  Jälkimmäinen täytyy saada ylittämään edellisen tai edellinen alittamaan jälkimmäisen – ihmisen ja luonnon prosessit yhteenlaskien.  Reunaehdot löytyvät geofysiikasta, kemiasta, biologiasta ja ekologiasta, keinot maankäytöstä, materiaali-, bio- ja energiateknologioista, pitäen kuitenkin mielessä että ravinnon tuotanto, sähkön saatavuus ja tavaranjakelun toimivuus eivät ole mukavuustekijöitä vaan elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Siis aloitetaan.

Kaikkien polttoaineiden [pl. vety] polttaminen tuottaa hiilidioksidia.  Päästöjärjestys pienimmästä suurimpaan on maakaasu – öljytuotteet – kivihiili – ruskohiili – turve – biomassa.  Ilmastonmuutoksen kannalta fossiilisella ja ei-fossiilisella hiilidioksidilla ei ole eroa.  Termejä uusiutuva, hiilineutraali ja päästötön käytetään ilmastokeskustelussa toistensa synonyymeinä.  Sitä ne eivät ole.  Ydinenergia ei ole uusiutuva mutta kylläkin hiilineutraali ja päästötön.  Bioenergia on uusiutuva mutta ei päästötön – hiilineutraalisuuden suhteen se voi vaihdella laajoissa rajoissa positiivisesta erittäin negatiiviseen.

Sähkö on ainoa energiamuoto, jota voidaan käyttää kaikkeen ja tuottaa päästöttömästi.  Sen osuus koko maailman energian loppukäytöstä on 19%, Suomen 27%.  Edellisestä 42%, jälkimmäisestä 63% (v. 2016) tuotettiin päästötömästi (OECD/IEA 2018).  Siten päästöttömän sähkön osuus koko maailman energian kulutuksesta on 8%, Suomen 17%.

OECD-maissa energian loppukäyttöä on 2000-luvulla vähentänyt energiatehokkuuden paraneminen, jota sähkön osuuden kasvu vahvistaa (OECD/IEA 2018).  Toisaalta muun maailman kehitys ja väestönkasvu varmistaa, että energian käyttö ei vähene eikä edes kasvu pysähdy globaalisti lähivuosikymmenten aikana.  Ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi päästöttömän sähkön tuotannon olisi siis noustava maailmanlaajuisesti vähintään 12- ja Suomessa 5-kertaiseksi.  Keinoja tähän ovat ydin-, vesi-, tuuli- ja aurinkosähkö.  Tavoite ei ole mahdoton, mutta haasteita tuottavat (i) ydinvoimalaitosten rakentamiseen kykenevän osaamis- ja kapasiteettiverkoston alasajo 80-luvun lopulta lähtien [Eurooppalainen ydinenergiainfrastruktuuri olisi nyt rakennettava alusta uudestaan Airbus-Industries kaltaisella yhteistyöllä ja perustettava nykyistä pienempiin, 300 – 500 MWe, sarjavalmistettaviin moduliratkaisuihin], (ii) vesivoiman lisärakentamismahdollisuuksien rajallisuus, sekä (iii) tuuli- sekä aurinkoenergian vaatiman sähkön varastointi- ja kaukosiirtokapasiteetin teknistaloudelliset rajoitukset.  Pitkäaikaisvarastointiin, vuorokaudesta ylöspäin, soveltuvaa potentiaalia allaskapasiteettia on rakennettavissa niukasti, lyhytaikaisvarastointiin soveltuvaa akkukapasiteettia rajoittaa akkukemikaalien saatavuus ja sähkön varastoinnilla keinotekoisiin kemiallisiin polttoaineisiin on huono hyötysuhde.  

Poliittinen kiista siitä, tuleeko liikenteen kasvihuonekaasuja vähentää biopolttonesteiden käyttöä vai sähköautojen määrää lisäämällä, on syytä lopettaa.  Globaalisti biopolttonesteiden tuotanto aiheuttaa koko elinkaaren huomioiden 2…3 kertaiset kasvihuonekaasupäästöt verrattuna niillä korvattuihin fossiilisiin polttoaineisiin (Searchinger et al., Nature 2018 https://doi.org/10.1038/s41586-018-0757-z, ).  Kaikki kunnia Nesteelle MY dieselistä ja ST-1:lle E-85 etanolista, joita tuotetaan elintarvikkeiden tuotannon ja käytön jätejakeista.  Koska koko globaalin elintarviketuotannon energiasisältö (Rosner&Ritchie, Our World in Data 2014) on kuitenkin alle kolmasosa liikenteen energiankäytöstä, sen jätevirroista (Millennium Inst. Washington DC, 2013) tuotetuilla biopolttonesteillä voidaan 100% hyödyntäen kattaa enintään 5% liikenteen energiantarpeesta.  Sensijaan tuuli/aurinkosähköllä ladatun sähköauton kasvihuonekaasupäästö [akkujen valmistamisesta] on vain kahdeksasosa bensiini/dieselauton päästöstä (Searchinger et al., Nature 2018).  Miksi vertaan juuri tuuli/aurinkosähköllä ladattuun?  Koska nimenomaan sähköautot suurikapasiteettisine akkuineen tarjoavat ihanteellisimman ja tuiki tarpeellisen sähkövarastokapasiteetin satunnaissähköä tuottaville tuulivoimaloille ja aurinkopaneeleille.  Siinä missä biopolttonesteet kaksin-kolminkertaistavat päästön, sähkö pudottaa sen murto-osaan – valinnan pitäisi olla itsestäänselvyys? 

Laskennalliset energian säästömahdollisuudet rakennetussa ympäristössä johtavat helposti, amerikkalaisitain sanoen, ”hullun paratiisiin”.  Nykyisten määräysten mukainen rakennus kuluttaa vain murto-osan 60-luvulla rakennetun energiasta, ja jälkimmäisenkin energiankulutus voidaan kohtuullisin kustannuksin vähentää peruskorjauksen yhteydessä puoleen.  Nämä mahdollisuudet tulee toki hyödyntää.  Sensijaan olemassaolevan rakennuskannan purkaminen ja korvaaminen, tai korjaaminen nykyisten uudisakentamisen energiamääräysten mukaiseksi on absurdin kallis ja riskialtis vaihtoehto päästöttömän energiantuotannon lisäämiselle.  Sisäilmaongelmia ja hometaloja ei tunnettu ennen 1970-lukua.  Toki sellaisia silloinkin oli.  Ensimmäisen, 1970-luvun puolivälin, ja toisen, 1980-luvun alun, energiakriisin seurauksena energiaremontoitujen talojen sisäilmaongelmat ja asukkaiden terveysongelmat kasvoivat kuitenkin niin nopeasti ja vaurioittivat asunto-, koulu- ja työpaikkakäyttöön kelpaamattomaksi niin paljon rakennuksia, että 80-luvun loppupuolelle tultaessa käsitteet sisäilmaongelma ja sairas rakennus olivat tulleet tutuiksi jokaiselle.  Ne käynnistivat laajan kansainvälisen tutkimus- ja kehitystyön, tuottivat suuren määrän uutta säätelyä, ja silti aivan uusiakin kalliisti rakennettuja ongelmarakennuksia paljastuu edelleen.  Matala- tai nollaenergiarakennuksen rakentaminen ja turvallinen käyttö erityisesti kylmässä tai kuumassa ja kosteassa ilmastossa vaatii enemmän osaamista kuin mihin useimmat suunnittelijat, rakentajat ja valvojat, sekä ennen kaikkea rakennusten käyttäjät kykenevät.  Erityisesti jälkimmäisille rakennus on asunto, opiskelu- tai työpaikka ei tutkimuslaboratorio.  Saavutettavaan energiahyötyyn verrattuna erityisen kalliita ja riskialttiita ovat vanhojen arvorakennusten kunnianhimoiset energiaremontit.

Allaolevan taulukon laskennassa käytin EU:n URGENCHE projektissa kehittämääni ilmastopolitiikan arviointimallia (Liu et al., J Clean Prod 2017 https://doi:10.1016/j.jclepro.2016.10.137).  Oletin energian loppukäytön teollisuudessa, liikenteessä, rakennetussa ympäristössä, maa- ja metsätaloudessa säilyvän nykyisellä tasolla, ja maksimaalisen osan energian loppukäytön polttoaineista korvattavaksi päästöttömästi tuotetulla sähköllä.  Sähkön tuotantoa lisätään 70%  lisäämällä ydinenergiaa 170% ja kasvattamalla tuuli- ja aurinkoenergian tuotanto 15-kertaiseksi. Vesivoimakapasiteettia muokataan tuulienergian varastointia tukevaksi ja kokonaistuuotantoa kasvatetaan 20%.  Sähköllä korvataan 77% fossiilisten polttoaineiden sekä 25% biopolttoaineiden käytöstä teollisuudessa, liikenteessä ja rakennetussa ympäristössä.  Hiilidioksidipäästö fossiilisten polttoaineiden käytöstä vähenee näin 80%.  Jäljelle jää jonkin verran maakaasua sähkön ja kaukolämmön yhteistuotantoon, hiiltä terästeollisuuden ja öljytuotteita kemian teollisuuden, laivaliikenteen, kansainvälisen lentoliikenteen, metsä- ja maansiirtokoneiden tms. käyttöön.  Biopolttoaineiden käyttö vähenee 22% ja se rajoitetaan metsäteollisuuden jätevirtojen hyödyntämiseen sähkön, kauko- ja prosessilämmön tuotannossa sekä elintarviketeollisuuden jätejakeiden hyödyntämiseen liikenteen biopolttonesteiksi. Kotimaan lentoliikenne korvataan, Lapin lentoja lukuunottamatta, nykyistä nopeammilla junayhteyksillä.  Maanteiden tavaraliikenteestä 75% siirretään rautateille tai sähköistetään.  Henkilöautoliikenteestä sähköistetäään 100%.  Hiilidioksidin kokonaispäästö vähenee 51% tasolle 47 MtCO2/v, mikä vastaa suuruusluokaltaan Suomen maankäytön hiilinielua 2030-40 luvulla, olettaen että hakkuissa noudatetaan pidättyväistä linjaa ja myöhemmin tässä artikkelissa ehdottamani metsitystoimet on otettu käyttöön.  [Huom, tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen LuKen arvio Suomen metsien nettohiilinieluista v. 2040 on pienentynyt 39 miljoonasta 19 miljoonaan hiilidioksidiekvivalenttitonniin, ts. noin puoleen aikaisemmasta]

CO22016-2045.pngEnergian säästöt auttavat tietenkin vähentämään päästöjä enemmänkin kuin taulukosta näkyy, mutta samanaikaisesti niiden kanssa energian kulutusta ovat lisänneet ja lisännevät jatkossakin erinäiset yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset.  Esimerkiksi uusien rakennusten vanhoja paremman energiatehokkuuden kokonaishyöty on tähän saakka huvennut siihen, että vaikka Suomen asukasluku on kasvanut vuodesta 1970 vain 20%, asuntojen lukumäärä on lisääntynyt 90%, asuntoneliöiden määrä 160% ja muiden kuin asuinrakennusten lukumäärä 18%.  Vaikka yksittäisten rakennusten energiatehokkuus on parantunut merkittävästi, koko rakennuskannan energiankulutus on lähes kaksinkertaistunut.  Meidän yksittäin tarkasteltuina perustellut tarpeemme näyttävät edellyttävän joka vuosi lisää 24/7/365 lämmitettyjä, ilmastoituja ja valaistuja tiloja ostoskeskuksissa, ravintoloissa, hotelleissa, kulttuuri-, viihde- ja kuntoilutiloissa, toimistoissa, lasten päivä- ja vanhusten hoivakodeissa, kouluissa ja oppilaitoksissa, terveyskeskuksissa ja sairaaloissa, kakkos- ja loma-asunnoissa, yms.  Näitä rakennuksia, niiden edellyttämiä pysäköintialueita ja niitä yhdistäviä tieverkkoja varten raivataan joka vuosi 7 000 ha lisää maata, mikä vapauttaa 5 – 7 MtCO2/v maaperään ja kasvillisuuteen sidottua hiilivarastoa ilmakehään.  Sama kehitys laajentaa kaupunkialueita ja kasvattaa siten niiden sisäisen liikenteen henkilökilometrisuoritteita, elämäntapamuutosten tuomien henkilökilometrien lisäksi.  Vuodesta 1970 Suomen julkisen liikenteen suorite (hlökm/v) on kasvanut  27%, hieman väestönkasvua enemmän, mutta henkilöautoliikenteen suorite 140% (UNECE 2018).

Rakennetun ympäristön aiheuttamien päästöjen vähentämiseen ei siis riitä, että uudisrakennukset kuluttavat energiaa vain murto-osan vanhoihin verrattuna, todelliset säästöt edellyttävät myös nykyistä paljon kattavampaa harkintaa siitä kuinka paljon rakennuksia, miten suuria ja mihin tarkoituksiin me todella välttämättä tarvitsemme, miten meidän harrastustemme ja asiointimme aiheuttamaa liikennekuormaa voitaisiin yhdyskuntasuunnittelun keinoin ja elämäntapamuutoksin vähentää ja kuinka paljon pitäisi rajoittaa uuden maa-alueen raivausta kaupunkien rakentamisen ja liikenneväylien tarpeisiin.

Ilmastonmuutoksen torjuntaan ei riitä päästöjen vähentäminen vaan vähintään yhtä tärkeää on nielujen kasvattaminen, ts., kasvillisuuteen ja maaperään sidotun kokonaishiilimäärän, elävän ja kuolleen biomassan lisääminen.

Elintarvikkeiden tuotanto aiheuttaa kolmasosan kaikista kasvihuonekaasupäästöistä (Gilbert, Nature 2012).  Globaalisti ylivoimaisesti suurin päästäjä on nautakarjatalous.  Sen keskeisin kasvihuonekaasupäästö on nautojen ruoansulatuksen tuottama metaani.  Länsimaiseen perusdieettiin verrattuna ovo-lacto-vegetariaanidieetti vähentää päästöä 37%, pelkästään nautakarjatuotteista luopuminen peräti 70%, mutta täysi vegaanidieetti vain hieman enemmän, 79% (Searchinger et al., Nature 2018).  Ymmärrän toki, että karjataloudesta luopuminen saattaa olla ylivoimainen tavoite, mutta metaanipäästöjen olennaisen vähentämisen lisäksi se vapauttaisi metsitettäväksi 30 000 ha nykyistä nurmimaata joka vuosi seuraavan 20 vuoden ajan.

Lisäämällä maanviljelyn hehtaarisatoa 1% vuodessa vapautuisi metsitettäväksi 15 000 ha/v.  Vaikka tehoviljelyn ilmastokuormitus on hehtaaria kohden luomuviljelyä suurempi, tuoteyksikköä kohden se on pienempi, koska luomuviljely vaatii 30 – 50 % enemmän raivattua pinta-alaa.  Myös GMO-kasvit vaativat tuoteyksikköä kohden vähemmän viljelyalaa ja maan muokkausta kuin perinteiset lajikkeet.  Luomuviljely siis hidastaa ilmastonmuutoksen torjuntaa kun taas GMO edistää sitä (Searchinger et al., Nature 2018).  Kaapeloinnin siirtäminen maan alle lisää Suomessa jo nykyisin metsäpinta-alaa 10 000 ha/v. Kaupungeissa metsittämisen ja kaupunkipuuston lisäämisen vähimmäistavoitteeksi tulisi ottaa vähintään nykyisen 7 000 ha/v raivauksen kompensoiminen.  Yhdessä edellä luetellut toimet voisivat vapauttaa kahdenkymmenen vuoden aikana 1,2 miljoonaa hehtaaria maata metsitettäväksi, ts. kasvattaa metsäpinta-alaa ja sen hiilensidontaa 6 %.

Lyhyellä ja keskipitkällä tähtäyksellä metsien hiilitasetta kasvattaisi eniten niiden jättäminen hakkaamatta.  Hakkuiden merkittävä vähentäminen Suomessa kohottaisi hieman puuperäisten tuotteiden maailmanmarkkinahintoja, mutta vähentäisi silti niiden kysyntää vain marginaalisesti.  Ts. valtaosa Suomessa tuottamatta jäävästä sahatavarasta, sellusta ja paperista tuotettaisiin Suomen ulkopuolella, siellä hakattujern metsien puista.  Vaikutus globaaliin hiilitaseeseen jäisi vähäiseksi ja voisi olla myös negatiivinen.  Suomen talouteen vaikutus olisi suuri, kielteinen ja jakautuisi alueiden ja väestöryhmien kesken hyvin epätasaisesti.  Ilmasto-, metsä ja yhteiskuntapolitiikka lienevät parhaiten yhteensovitettavissa kasvattamalla metsäpinta-alaa ja hiilivarastoa pitkäjänteisesti, maksimoimalla betonin korvaamista rakentamisessa puulla sekä standardoimalla puurakenteita siten, että niitä kannattaa kierrättää rakennuksen käyttöiän jälkeen uusiin rakennuksiin [vrt. hirret] ja ne voidaan lopulta käyttöiän päättyessä polttaa energiaksi [pitkäikäisiin puutuotteisiin sitoutuu metsien tuottamasta puusta globaalisti vain n. 2 %, Suomessa enemmän, mutta kuinka paljon?].  Vaikka Suomen metsäteollisuus käyttää valtaosan hakatusta puusta tuotteisiin, hakkuut ja metsäteollisuus tuottavat myös jätebiomassaa, jonka ilmastopoliittisestikin paras käyttö on polttaa se sähköksi, kauko- ja prosessilämmöksi. (Heikkinen, Metsäkeskus 2014)

Vielä yksi maankäyttöön liittyvä tärkeä kysymys on turvemaat ja suot.  Suon kuivatuksen ja metsittämisen tai viljelykäyttöön ottamisen vaikutuksia suoalueen hiilitaseeseen ja metaanipäästöihin on tutkittu Suomessa 1990-luvulta lähtien.  Yleisjohtopäätös ilmastonäkökulmasta on, että polttoturpeen tuotanto tulisi lopettaa, soita ei pidä kuivata viljelysmaaksi ja että kuivattuja soita tulisi palauttaa luonnotilaan. Kuivattamisen kautta metsitettyjen soiden kokonaishiilitase on maaperän hiilikadon vuoksi usein huonontunut, vaikka puuston sitoman hiilen määrä onkin lisääntynyt.  Tässä tarvitaan tutkimusta edelleen, sen tulee selvittää nimenomaan kokonaishiilitasetta, huomioida myös metaanin ja typpioksiduulin päästöt ja tuottaa kriteereitä maankäytön paikallisen optimoinnin tueksi.

Energiatalouden ulkopuolella uuden metsän ja maan raivauksen lopettaminen sekä karjataloudesta luopuminen vähentäisivät Suomen kasvihuonekaasupäästöä 35 Mt CO2ekv/v.  Tämä vähennys on erittäin merkittävä, mutta sen pitkäaikaisvaikutus on jonkin verran pienempi koska se kohdistuu suurelta osin metaaniin, joka vaikka onkin hiilidioksidia paljon vaikuttavampi on samalla ilmakehässä sitä lyhytikäisempi kasvihuonekaasu.

Ilmastoneutraali Suomi on siis mahdollinen. Se voitaisiin toteuttaa 25…30 vuoden kuluessa ilman kalliita ja sekä taloudellisesti että poliittisesti riskialttiita toimenpiteitä.  Edellytys kuitenkin on että kaikessa päätöksenteossa yhteiskunnan, talouselämän ja yksityiselläkin tasolla valitaan teknisesti ja taloudellisesti realistisista vaihtoehdoista se, jonka on ilmastovaikutukseltaan edullisin (Best Available Technology), että näin toimitaan johdonmukaisesti ja yhtäjaksoisesti vuosikymmenien ajan ja, että samanaikaisesti ei tehdä päätöksiä jotka suoraan tai välillisesti haittaavat edellisten päätöksien toteuttamista tai kumoavat niiden päästöjä alentavia vaikutuksia.

 

Moraalin kulmakivet – Jonathan Haidt: The Righteous Mind (2012)

TAUSTA

Ajatus siitä, että ihmisellä on näkyvä ruumis ja näkymätön sielu, joita hallitsevat perustavalla tavalla erilaiset lainalaisuudet, on ikivanha.  Evoluutioteoria mullisti ihmisen käsityksen myös omasta itsestään, mutta käsitystä ihmisen kaksijakoisuudesta se ei juuri horjuttanut.

Kirjassaan The Descent of Man (1871) Charles Darwin pohti kysymystä evoluutiosta ei pelkästään yksilön vaan myös heimon [tribe] tasolla.  Heimotason evoluutiopaineen aiheuttaisivat menestyserot eri heimojen kilpaillessa samoista resursseista.  Heimo, jonka jäsenistä useammat ovat rohkeita ja uskollisia, valmiita varoittamaan, auttamaan ja puolustamaan toisiaan vaaroissa, saattaa turvallisesti aikuisikään enemmän jälkeläisiä kuin heimo, jolta näitä ominaisuuksia puuttuu.  Näin se ennen pitkää valtaa paikallisen ekologisen lokeron.  Darvin kuitenkin pohti myös heimoevoluutiota vastaan puhuvaa nk. vapaamatkustusperiaatetta.  Vaikka heimon rohkeimmat ja uhrautuvimmat jäsenet edistävätkin heimon yhteistä etua, saman heimon henkilökohtaisia riskejä välttelevien jäsenten geeneillä on kuitenkin rohkeiden jäsenten geenejä paremmat todennäköisyydet selviytyä seuraaville sukupolville.  Koska heimotason evoluution jäljet, altruismi ja monin tavoin ilmenevä yhteisöllisyys ovat kuitenkin ilmeisiä, eivätkä suinkaan rajoitu yksinomaan omien geenien kantajiin, Darwin esitti sen syyksi ihmisten sosiaalisuuden, joukossa on turvallisempaa ja helpompaa kuin yksin, sekä sen hyödyn, mitä lähimpien ystävyys ja heimon sisällä luotu maine antavat.

Darwinin teorioilla oli merkittävä osuus 1800 luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin vaikuttaneiden [ja edelleen vaikuttavien!] rotuoppien kehitykseen, kansallisen rodun jalostus- ja puhdistusohjelmat mukaan lukien.  Tämä on keskeinen syy siihen, että erityisesti 1900-luvun loppupuolen yhteiskuntatieteet ja myös biotieteet halusivat pitää ihmisen kulttuurievoluution ja biologisen evoluution mahdollisimman tarkoin toisistaan erotettuina paradigmoina.

Kuusikymmenluvulla varhaisen ympäristötietoisuuden ideologia helli ajatusta luonnosta, sen kasveista ja eläimistä itsensä lisäksi myös toisistaan ja luonnon kokonaisuuden hyvästä huolehtijoiksi. Tämä tietenkin tukisi voimakkaasti joukkotason evoluutiota itse asiassa kaikilla mahdollisilla tasoilla aina maapallon kokonaisuuteen saakka (vrt. James Lovelockin Gaia-hypoteesi, 1960).  Luonnosta löydettiin ja löydöistä julkaistiin lukuisia esimerkkejä eläinten keskinäisestä altruismista, myös lajien välisestä, eläinyksilöiden uhrautumisesta lauman hyväksi sekä lauman oman edun tinkimisestä ekosysteemikokonaisuuden hyväksi.  George Williams julkaisi v. 1966 kirjan Adaptation and Natural Selection, jossa hän kumosi yksi kerrallaan näitä eläinten altruismitutkimusten tuloksia sekä esitti että nekin ilmiöt jotka voisi selittää lauma-altruismilla, voi selittää yhtä hyvin ilman sitä.  Evoluution tuottaman altruisimin voisi siis unohtaa, lukuunottamatta tilanteita, joissa yksilön uhrautuva käytös edistää välittömästi sen omien geenien etua, joko omien jälkeläisten tai identtisten sisarusten (saman pesän termiitit, mehiläiset) kautta.

Malli luonnonjärjestyksen mukaisesti yksinomaan omia etujaan ajavista yksilöistä löysi otollisen maaperän 1970-luvun länsimaissa.  Tässä luonnonjärjestyksessä itsekkyys on biologinen luonnonlaki, ei opittu tai valittu luonteenpiirre.  Vuosikymmenen puolivälin guruksi nousi Richard Dawkins (The Selfish Gene, 1976), joka kehitti heimoevoluutiolle mahdollisimman vastakkaisen ’itsekkään geenin’ käsitteen.  Sen mukaan kaikki elävät organismit, ihminen mukaan lukien, ovat vain todellista valtaa pitävien geenien tuottamia välineitä oman häikäilemättömän maailmanvalloitus- ja kuolemattomuusprojektinsa edistämiseen.  [Samainen Dawkins loi myös käyttökelpoisen ja laajalle levinneen ’meemi’-käsitteen.]

Viime vuosisadan loppupuolella paradigmaksi oli vakiintunut, että ihmisruumiis on kymmenien miljoonien vuosien biologisen evoluution aikaansaama, mutta että yksilöllisen ihmisluonnon ja yhteisön sosiaalisen käyttäytymisen on tuottanut kulttuurievoluutio paljon lyhyemmän ajan kuluessa, jolloin merkittävää biologista evoluutiota ei ole ehtinyt tapahtua.  Edellistä tutkivat luonnontieteet jälkimmäistä humanistiset tieteet.  Molemmat kunnioittivat toistensa reviirejä, kunnes Edward O Wilson julkaisi kirja Sociobiology: The New Synthesis (1975) – siis lähes samanaikaisesti Dawkinsin Selfish Gene -kirjan kanssa.  Sociobiology sai osakseen valtavan huomion ja vastaansa raivoisan kritiikin, ei niinkään tieteellisistä syistä kuin sen vuoksi, että se rikkoi biologian ja sosiologian, luonnontieteen ja humanismin välisen pyhänä pidetyn reviirirajan.  Wilsonin Sociobiology -kirjaa vastaan julkaistiin lukemattomia tieteellisiä ja populääreja artikkeleita sekä lukuisia kirjoja, joiden lukijoiden määrä ylitti Wilsonin kirjan lukijoiden määrän luultavammin sata- kuin kymmenkertaisesti.  Kriitikoiden mukaan sosiobiologia julisti, että sosiaaliset epäkohdat olivat luonnollinen seuraus geneettisesti määräytyneestä ihmisluonnosta.  Sen sanottiin tarjoavan uuden perustan 1910–30-lukujen sterilisaatio- ja siirtolaislaeille ja lopulta eugeniikan myötä jopa kansanmurhille. (O Tammisalo: Tieteessä tapahtuu 2002:5, artikkeli 12).  Opiskelin noihin aikoihin itse USA:ssa ympäristötieteitä, ja muistan vieläkin kiihkeät keskustelut Wilsonin ja Dawkinsin teoksista opiskelutovereiden kanssa.  Sociobiology saatiin nujerrettua kahdeksankymmenluvulle tultaessa, mutta 90-luvulla se palasi jäädäkseen.

 

JONATHAN HAIDT – X-sukupolven, juutalainen vasemmistoliberaali New Yorkista

Samoihin aikoihin, ’70- ’80 -luvulla, New Yorkin juutalaiskortteleissa varttui itsensä liberaaliksi ateistiksi määrittelevä Jonathan Haidt.  Vuonna 1987 hän aloitti Philadelphian yliopistossa psykologian tutkimuksen lapsen moraalikäsitysten kehittymisestä ja törmäsi kysymykseen, mistä lapsi oppii tietämään että yksi asia on oikein, toinen väärin?  Saako hän omantunnon perimässään, vai onko hän tyhjä taulu johon ympäristö kirjoittaa norminsa?  Tuolloin hallitsevan koulukunnan mukaan lapsen moraali kehittyy rationaalisen päättelyn kautta kokemuksen karttuessa ja ajattelun kehittyessä, mistä seuraa, että vanhempien, opettajien [ja etenkin pappien!] lapselle indoktrinoimat käsitykset oikeasta ja väärästä vain estävät lapsen luonnollista oppimista ja kehitystä.  Kuitenkin jo viisivuotias erottaa annetun säännön, sisällä otetaan kengät jalasta, ja moraalisäännön, älä vahingoita toista lasta.  Aikuisen lupa kumoaa edellisen, ei jälkimmäistä.  Ilmeisesti on siis myös sisäisiä, perinnöllisiä tuntemuksia oikeasta ja väärästä, moraalin kulmakiviä [Moral Foundations], ei ainoastaan kokemuksen tai opetuksen kautta omaksuttuja sääntöjä.

Ihmisen päätöksiä ja toimintaa ohjaavat vuorovaikutuksessa intuitio ja järki.  Vuosituhansia filosofit ovat kiistelleet siitä, kumpi hallitsee ja kumpi seuraa.  Käsitystä järjen hallitsevasta roolista edusti mm. John Stuart Mills, intuition [emotion] vallasta taas David Hume [Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them].  Voittaja on nykykäsityksen mukaan Hume, intuitio, salamannopea päättäjä ja toimija.  Kun viidakon hämärässä kuuluu rasahdus ja murahdus, välitön intuitiivinen päätös ei aina ole viisain, mutta huolellisesti harkittu päätös tulee liian myöhään.  Kodin siivousta, kadulla kävelyä, talvitakin ja auton ostoa ohjaa intuitio.  Jo arjen askareissa pelkästään järkensä ohjaama ihminen on käytännössä halvaantunut.  Järjen rooliksi jää – useimmiten – päätöksen perusteleminen jälkikäteen.  Järjen rooli kuitenkin kasvaa kun on valmisteltava ja toteutettava opittuun tietoon ja osaamiseen perustuva tehtävä jonka tekijä ja tulokset jäävät näkyville, vertaisten arvioitaviksi [vrt. uutisiin intuitiivisesti toimineista, potilaitaan hengenvaarallisesti vahingoittaneista kirurgeista].  Haidt vertaa intuitioita ja järkeä elefanttiin ja elefantin ratsastajaan [metsätyössä Intiassa].  Ensivaikutelma on että ratsastaja ohjaa ja elefantti tottelee.  Ratsastaja on kuitenkin täysin riippuvainen elefantista, mutta ei päinvastoin.  Ratsastaja ei silti ole turha.  Hän hahmottaa vaihtoehtoisia skenaarioita, mitä pitäisi tai voisi vielä ennen pimeän tuloa saada tehtyä, sekä osaa kouluttaa elefantille uusia taitoja.  Hän tuntee ja ohjaa elefanttiaan sen luontaisen käytöksen tuntemalla ja sitä myötäilemällä.  Intuitio toimii järjen ohjaamana tai ilman, mutta järjen/ratsastajan on vaikeaa tai mahdotonta saada intuitiota/elefanttia toimimaan vastoin luontoaan.

 

MORAALIN KULMAKIVET

Kirjassaan, The Righteous Mind (2012), Haidt kertoo kolmenkymmenen psykologin, sosiologin ja antropologin kanssa kahdenkymmenviiden vuoden aikana tekemästään tutkimustyöstä ihmisten moraalikäsitysten kartoittamiseksi. Menetelmänä käytettiin kymmeniä lyhyitä kertomuksia, ”taburikkomuksia”, joista kussakin rikottiin yhtä, mutta vain yhtä oletettua moraalisääntöä. Tutkija esitti haastateltavalle yhden kertomuksen kerrallaan, kysyi toimiko kertomuksen henkilö oikein/väärin sekä tivasi perusteluja, miksi/miksi ei.  Seraavassa yksi esimerkki näistä kertomuksista:

Täysi-ikäinen sisar ja veli päättävät kokeilla seksiä yhdessä, vain yhden kerran, ketään kolmatta osapuolta pettämättä, kenenkään ulkopuolisen koskaan tietämättä, niin että raskauden ja sukupuolitaudin riski oli suljettu pois. 

Neljä viidesosaa v. 1995 haastatelluista amerikkalaisista yliopisto-opiskelijoista tuomitsi esimerkkikertomuksen veljen ja sisaren välisen seksin, vaikka ei pystynyt löytämään ja esittämään kannalleen muuta perusteita kuin että näin ei tehdä – insesti nyt vaan on yksinkertaisesti väärin.

Menetelmää sovellettiin ensin Pohjois-Amerikassa (mm. Philadelphia, Chicago, Boston), sitten Brasiliassa (Porto Alegre, Recife) ja Intiassa (Bhubaneswar, Orissa); yliopistokampuksilla, kaupungilla, maaseudulla; eri ikäisten ja eri tasoille koulutettujen, myös lukutaidottomien naisten ja miesten keskuudessa.

Tuloksista identifioitiin lopulta kuusi yleistä ja itsenäistä [ortogonaalista] moraalin kulmakiveä [Moral Fundations].

  1. Hoiva/vahingoittaminen: Moraalin ensimmäinen kulmakivi kehittyi alun perin suojelemaan pieniä lapsia.  Se herkistää ihmisen reagoimaan kärsimykseen ja hätään sekä inhoamaan julmuutta.  Pelkistetty esimerkki: ”Äidin ja vauvan suhde”.
  2. Vapaus-yhdenvertaisuus/sorto-alistaminan: Kehittyi suojelemaan joukkoa yksilön vallanhimolta.  Herkistää tunnistamaan alistajan ja liittoutumaan vertaisten kanssa tämän nujertamiseksi.  ”Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus”.
  3. Reiluus-suhteellisuus/huijaus-petkutus: Kehittyi edistämään yhteistyötä ja torjumaan vapaamatkustusta, oman edun tavoittelua toisten kustannuksella.  Herkistää tunnistamaan luottamuksen arvoisen lähimmäisen sekä rankaisemaan huijaria.  ”Sitä korjaa, mitä kylvää”.
  4. Lojaalisuus/petoksellisuus. Kehittyi luomaan ja ylläpitämään liittoumia.  Herkistää tunnistamaan hyvät/huonot tiimipelaajat, luottamaan ja palkitsemaan edellisiä sekä eristämään, jopa tuhoamaan pettureita.  ”Patriotismi”.
  5. Auktoriteetin kunnioittaminen/- horjuttaminen: Kehittyi luomaan ja vahvistamaan yhteisön menestystä edistävää sosiaalista järjestystä.  Herkistää tunnistamaan ja tunnustamaan asemansa arvoisen ja luotettavan johtajan, yksilön oman aseman hierarkiassa ja käyttäytymisen sopivuuden/sopimattomuuden tässä asemassa, sekä rankaisemaan järjestystä uhkaavia.  ”Room. 13:1-7: … [esivalta] ei turhaan miekkaa kanna”.
  6. Pyhyys / saastaisuus: Kehittyi alun perin elämää ylläpitäväksi hygieniakoodistoksi, ’käyttäytymisen immuunijärjestelmäksi’, parasiitteja, patogeeneja [ja vihollisia] vilisevässä ympäristössä.  On laajentunut ja yleistynyt määrittämään symbolisille kohteille suuriakin yhteisöjä yhteensitovia ehdottomia arvoja – myönteisiä ja kielteisiä.  ”Ortodoksijuutalaisuus”.

Nämä kuusi moraalin kulmakiveä löytyivät, eri tavoin sanoitettuina ja painottunenina, kaikista kulttuureista ja kaikilta väestöryhmiltä.  Tämä viittaa siihen, että ne ovat biologisen evoluution tuottamia, geneettisesti ja epigeneettisesti koodattuja.  Yhteisöt, joiden arvot ovat kestäneet, sitoneet yhteen ja edistäneet yhteistä hyvää, ovat kyenneet kasvattamaan aikuisikään enemmän jälkeläisiä kuin yhteisöt, joiden arvot ovat puutteellisemmat.  Kulmakivistä ensimmäinen on perusmuodossaan – omasta avuttomasta jälkeläisestä huolehtimisessa – yhteinen kaikille nisäkkäille ja linnuille.  Kahteen seuraavaan viittaavaa käyttäytymistä havaitaan ihmisen lisäksi ainakin ihmisapinoilla, jotka ihmisen lailla tunnistavat ryhmänsä jäsenet yksilöllisesti.  Kolme viimeistä moraalin kulmakiveä tuottanut evoluutio on edellyttänyt lajikehityksen tasoa, jolla toisensa tuntevat yksilöt muodostavat järjestäytyneitä yhteisöjä, joilla on yhteinen kieli ja käsitteistö yhteisistä säännöistä sopimiseen, yhteisistä toimista päättämiseen sekä yhteisön jäsenten hyvien ja huonojen tekojen ja ominaisuuksien sekä niiden seurausten ruotimiseen.  Vaikka yksilön rohkeus ja uhrautuvuus oman heimon tovereiden, järjestyksen ja arvojen puolesta lisääkin hänen omia riskejään, sillä ansaittu maine ja arvostus parantavat hänen mahdollisuuksiaan omien jälkeläisten saamiseen ja näiden kasvamiseen arvostetuiksi yhteisön jäseniksi enemmän kuin pelkurin ja itsekkään jäsenen mahdollisesti pidempi elinikä.

 

YHTEISÖLLISYYDEN KULMAKIVET

Tarkastelen nyt syvemmin moraalin yhteisöllisten kulmakivien avautumista Haidtin omassa  maailmankuvassa.  Brasiliassa ja Intiassa vuosina 1989-93 tekemiänsä moraalipsykologian kenttätutkimusten päättyessä Haidt huomasi muuttuneensa liberaalista ateistista, jolla oli tiukkaan määrätyt käsitykset oikeasta ja väärästä, pluralistiksi, joka alkoi löytää eettisyyttä ja sisäistä logiikkaa myös toisenlaisissa oloissa kasvaneiden ihmisten toisenlaisissa asenteissa ja käyttäytymisessä.  Vuosi Intiassa näytti hänelle moraalisen maailman, jonka perhe, ei yksilö, oli yhteiskunnan perusyksikkö, ja jossa perheen jäsenet, lähisukulaiset ja palvelijat mukaanlukien, elivät tiiviissä ja hierakisessa keskinäisessä riippuvuussuhteessa.  Tässä maailmassa yhdenvertaisuus ja henkilökohtainen autonomia eivät olleet pyhiä arvoja.  Kunnioitus vanhempia, jumalia ja vieraita kohtaan, alemmassa asemassa olevien suojeleminen sekä omaan rooliin kuuluvien velvollisuuksien täyttäminen olivat tärkeämpiä.  Haidtin liberaali, amerikkalainen, vasemmistoindividualistinen tausta varmisti, että hän näki ja ymmärsi selkeästi myös intialaisen moraalijärjestyksen rumat kasvot, vallan väärinkäytön ja alempiarvoisten hyväksikäytön [mistä mekin kohtaamme vastenmielisiä uutisia].  Ensimmäistä kertaa elämässään hän huomasi kykenevänsä astumaan kotoa perityn autonomian etiikan ulkopuolelle, ja huomasi kyseenalaistavansa sen ylenmääräisen yksilö- ja itsekeskeisyyden.

Hän huomasi myös muutoksen asenteessaan uskonnon etiikkaan.  Hän oli toki älyllisellä tasolla ymmärtänyt mitä tarkoittaa oman ruumiinsa pitäminen temppelinä vs. huvipuistona, vaikka itse olikin enemmän kiintynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon.  Bhubaneswarissa hän kuitenkin haastatteli hindupappeja, munkkeja ja maallikoita ymmärtääkseen, miksi he keskittyivät niin paljon kylpemiseen, ruokavalintoihin, ja siihen, keitä tai mitä he koskettivat – hänen amerikkalaiselle minälleen ne edustivat ajanhukkaa.  Jokaisesta kulttuurista löytyvät kuitenkin vastakkaiset käsiteryhmät korkea-hyvä-puhdas-Jumala sekä alhainen-paha-likainen-eläimellinen.  Jo Chicagossa opiskellessaan Haidt oli kollegojensa, Paul Rozin ja Clark McCauley, kanssa tutkinut moraalista inhoa, joka oli selvästi alun perin kehittynyt pitämään meitä erossa [konkreettisesti terveydelle vaarallisista] likaisista ja [esim. mikrobiologisesti] saastuneista esineistä.

Liberaaleissa läntisissä kulttuureissa ollaan ruoka-aineiden ja esineiden suhteen vapaamielisempiä, mutta moraalisesti vääriksi ymmärrettyjä tekoja tuomitaan edelleen.  Määrätynlaisia moraalirikkomuksia, kuten läheisiin kohdistuvia petoksia ja lasten hyväksikäyttöä, inhotaan kuitenkin paljon enemmän kuin toisenlaisia, esim. pankkiryöstöjä tai verovilppiä [koeta kuvitella veijarikomedia, jossa lasta käytetään seksuaalisesti hyväksi!].  Tietenkin pankin ryöstäminen on paha teko, ja haluamme että sen tekijä saa laissa määrätyn rangaistuksen.  Mutta lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on meille korostetun iljettävä, häpeällinen teko.  Torikokous vaatii sellaisesta aina kovemman rangaistuksen kuin laki ja tuomari.  Sellaisen tekijä laukaisee saman inhoreaktion kuin rotan löytyminen keittiöstä.  Vankilan sosiaalisessa hierarkiassa pankkiryöstäjä on king ja lapsen hyväksikäyttäjä sylkykuppi.

Uskonnon etiikassa universumilla on järjestys, ja asiat on kohdattava sillä kunnioituksella tai inholla, jonka ne ansaitsevat.  Palattuaan Chicagoon Haidt huomasi käsitelevänsä joitakin kirjojaan ja kotinsa esineitä arvostusta osoittaen.  Hän ei kokenutkaan ystävänsä muuttuneen kuollessaan esineeksi jonka hautaaminen on jätehuoltotoimenpide.  Hänelle oli tullut tärkeäksi, että kuolleen ruumista käsitellään, muistetaan ja se haudataan kunnioittaen – siitä huolimatta että ruumiin sisällä ei olekaan tätä käsittelyä kokevaa tietoisuutta.  Samalla hän alkoi ymmärtää esim. katolisten ystäviensä suhtautumista Neitsyt Marian ikoneihin ja krusifikseihin, ja nähdä kauneutta moraalikoodissa, joka korosti itsekuria, kiusausten torjuntaa, itsensä kehittämistä ja omien halujen kieltämistä.  Hän näki toki myös tämän etiikan pimeälle puolelle: enemmistön tunneperäisten inhoreaktioden muovatessa käsityksiä Jumalan tahdosta, tällaisia reaktioita laukaisevat vähemmistöt, kuten homoseksuaalit tai ylipainoiset on helppo sulkea ulkopuolelle ja kohdella heitä julmasti.  Uskonnon etiikka ei aina ja kaikkialla sovi yhteen myötätunnon, yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien kanssa.

Toisaalta, jos me maallistuneet liberaalit todella uskomme, kuten väitämme uskovamme, yksilön autonomian etiikkaan, miksi niin monia meistä häiritsee esimerkiksi valtoimenaan riehuva kerskakulutus?  Miksi ei jokainen saisi tehdä omallaan mitä haluaa?  Mihin perustuvat vaikerrukset yhteiskunnan, jossa jokaisen missio on henkilökohtaisten halujensa tyydyttäminen, henkisestä onttoudesta?

 

MIKSI KONSERVATIIVEILLA ON ETULYÖNTIASEMA?

Eikö siis myös Haidtin oman vertaisryhmän, amerikkalaisten maallistuneiden vasemmistoliberaalien, maailmankuva ilmentäisi sitä kulttuuria jossa he olivat kasvaneet [sensijaan että jokainen olisi sen tietoa kriittisesti kokoamalla ja objektiivisesti analysoimalla itse itselleen luonut], aivan kuten Amerikan keskilännen pikkukaupunkien protestanttien, Bhubaneswarin hindujen ja Porto Alegren katolisten maailmankuva?  Jatkettuaan tutkimustaan seuraavat 20 vuotta kirjoitti tämän kirjan auttaakseen lukijoitaan  ymmärtämään miksi aivan tavalliset ihmiset, Amerikassa konservatiivit ja liberaalit, ovat alkaneet eristäytyä politiikan ja uskonnon nimissä toistensa vihollisiksi.  Hän ei tyytynyt tavallisimpaan selitykseen, siihen että vastapuoli koostuu idiooteista, pahoista ja sairaista ihmisistä, joista on pysyttävä kaukana tartunnan välttämiseksi, vaan alkoi tutkijana selvittää, jakaako eri lailla painottunut suhtautuminen moraalin kulmakiviin ihmisiä konservatiiveihin ja liberaaleihin.

Aiemmassa, moraalin kulmakivet identifioineessa tutkimuksessa USA:ssa, Brasiliassa ja Intiassa haastateltavien liberaalisuutta tai konservatiivisutta ei kysytty eikä analysoitu.  Amerikkalaisilla tehtävää jatkotutkimusta varten Haidtin tutkijat kehittivät ja testasivat moraalin perusteet kyselykaavakkeen [MFQ, Moral Foundations Questionnaire. http://www.YourMorals.org].  Se alkoi ohjeella: Kun päätät että jokin seuraavista väitteistä on oikein tai väärin, missä määrin seuraavat seikat vaikuttavat ajatteluusi. Vaihtoehdot ovat 0 (ei lainkaan olennainen – ei vaikuta arviooni millään tavoin) … 5 (äärimmäisen olennainen – tärkein peruste millä erotan oikean väärästä).  Ohjetta seurasi kolme kuhunkin moraalin kulmakiveen liittyvää väitettä.  Ennen kyselykaavakkeeseen tutustumista tutkittavat  arvioivat itsensä seitsämänportaisella asteikolla hyvin liberaalista hyvin konservatiiviseen.  Netissä täytettävään kyselyyn saatiin ensimmäisen viikon aikana (v. 2009) rekrytoitua 1600 osallistujaa, ja vuoteen 2011 mennessä heitä oli kertynyt 130 000.  Kunkin ryhmän sisällä, liberaaleista konservatiiveihin, jokainen moraalin kulmakivi sai painoarvoja laidasta laitaan [asteikolla 0 … 5].  Ensimmäisen kahden kulmakiven, hoiva ja vapaus, saamat keskiarvot kuitenkin laskivat ja kolme viimeisen, lojaalisuus, aukroriteetti ja pyhyys, keskiarvot kohosivat jotakuinkin lineaarisesti hyvin liberaaleista hyvin konservatiivisiin.  Kun hyvin liberaalit antoivat kahdelle ensimmäiselle 3,9…4,0/5 ja kolmelle viimeiselle vähemmän kuin 2/5, konservatiivit antoivat jokaiselle 3,0…3,3/5.  Ero oli silmiinpistävä.  Liberaalin moraalin kulmakiviä olivat hoiva, vapaus ja reiluus, tässä järjestyksessä, ja loukkaamattomin arvo oli välittää sortamisen uhreista.  Lojaalisuus ja auktoriteett olivat heille keskimäärin vähempiarvoisia (1,7-1,8/5) ja pyhyys jokseenkin yhdentekevä (1,0/5).  Konservatiivin moraalin kulmakiviä olivat sensijaan kaikki kuusi ja loukkaamattomin arvo oli säilyttää instituutiot ja traditiot, jotka ylläpitävät moraalista yhteisöä.  Tällä on vaikutuksia poliittiseen kampanjointiin hyvin liberaalien ja hyvin konservatiivien välimaastosta, jossa liikkuu kuitenkin äänestäjien valtaosa.  Liberaali ehdokas voi vedota kulmakivistä turvallisesti vain kahteen, varoen kolmeen ensimmäiseen.  Hän joutuu kampanjoimaan ikään kuin toinen käsi sidottuna, ennakoiden oman puolensa puhdasoppisimpien reaktioita.  Konservatiiviehdokkaan liikkumatilassa ei ole vastaavia rajoituksia, hänen kannattajalleen yksikään kuudesta moraalin kulmakivestä ei tuota periaatteellista ongelmaa [vaikka erityiskysymykset, Amerikassa erityisesti aborttioikeus, tuottaakin – mutta tämä kysymys ei päästä liberaalia ehdokasta yhtään helpommalla].

Noin kymmenen vuotta sitten Haidt selvitteli liberaalin dilemmaa edelleen.  Hän kartoitti kollegojensa kanssa ensin kahdentuhannen amerikkalaisen omat asenteet ja pyysivät senjälkeen tulosten perusteella konservatiiveiksi luokiteltuja kuvailemaan liberaalin asenteita, ja liberaaleiksi luokiteltuja kuvailemaan vastaavasti konservatiivin asenteita.  Tulos sopi hyvin yhteen yllä kuvatun kanssa.  Koska konservatiivin moraali tukeutuu kaikkiin kuuteen peruskiveen, mutta liberaali tunnustivat niistä enintään puolet, konservatiivit kykenivät jokseenkin vaivattomasti eläytymään liberaalien asennemaailmaan, mutta liberaaleille tehtävä oli vaikea ja usein vastenmielinen.  Avarakatseisuuden olettaisi liittyvän nimenomaan liberaaliin ja ahdasmielisyyden konservatiiviseen asennemaailmaan, mutta asia näyttääkin olevan päinvastoin.  Ei ole vaikeaa ymmärtää, että esim. vaalikampanjassa tämäkin antaa konservatiiveille etulyöntiaseman.  Vuoden 2008 vaalikampanjassa Haidt liberaalina demokraattina halusi autaa puoluettaan rakentamaan v. 2008 vaalikanpanjaa kaikkien kuuden moraalin peruskiven varaan.  Ehdotus sai kiusaantuneen vastaanoton, ja unohdettiin nopeasti.

 

POLITIIKKA EI PÄÄTY JANALLE KONSERVATIIVEISTA LIBERAALEIHIN

Kaikki edellä esitetty perustuu ajatukseen poliittisen kentän jakautumiseta kahden ääripään väliselle janalle, hyvin liberaalista hyvin konservatiiviseen, vähän samalla tavoin kuin sen oletettiin esim. Euroopassa 1950 -70 luvuilla jakautuvan äärivasemmistosta äärioikeistoon. Tällaiset yksiulotteiset jakaumat ovat aina yksinkertaistaneet liikaa.  Nykyisin käytetäänkin usein nelikenttämallia, jossa yksi akseli mittaa talouskonservatiivisuutta, toinen arvokonservatiivisuutta.

Haidt noteeraa omassa analyysissään kaksi janan ulkopuolista poliittista ryhmää.  Ensimmäinen niistä on libertaarit.  Libertaarin moraali eroaa liberaalin moraalista siten, että moraalin kulmakivistä libertaarille ensijainen on yksilön vapaus, toissijainen on reiluus.  Liberaalista libertaarin erottaa se, että hänelle muiden moraalin kulmakivien, myös hoivan, merkitys on vähäinen, liberaalille se on tärkein.  Libertarismin keskeisenä innoittajana voi pitää kirjailija Ayn Randia, ja USA:n politiikan tunnetuimmat libertaarit ovat epäilemättä isä ja poika, Ron ja Rand Paul (Kansasin senaattori). Suomesta mieleen tulee ensimmäisenä ajatuspaja Liberan hallituksen puheenjohtaja, kansanedustaja Elina Lepomäki.  Libertaarit ovat politiikassa pieni mutta kokoaan vaikuttavampi elitistinen älykköyhmä.

Puhdasoppiset [Haidtin käyttämä termi on ’orthodox’, mikä ei viittaa kreikkalaiskatolisiin] lasketaan usein yhdeksi ja samaksi ryhmäksi konservatiivien kanssa.  Historijoitsija Jerry Muller erottaa heidät kuitenkin kahdeksi eri ideologiaksi. Ortodoksia perustuu hänen mukaansa ajatukseen, että on olemassa [pysyvä] transkendentiaalinen moraalinen järjestys jolle yhteiskunnan toiminta tulee alistaa.  Siellä missä tällainen järjestys on voimassa, ortodoksia edustaa äärimmäistä konservatismia, missä ei ole, ortodoksit voivat vaatia radikaalia muutosta – esim. sharia-lain tai mooseksen lain mukaiseen [tai yhden rodun hallitsemaan] yhteiskuntaan.  Asuessani Pohjois-Carolinassa 70-luvulla osavaltion vaikutusvaltainen konservatiivinen demokraattisenaattori Sam Ervin totesi 1976 republikaanien presidenttiehdokkaaksi ensimmäistä kertaa pyrkivästä Ronald Reaganista, että tämä  ei ole konservatiivi vaan anti-liberaali.  Konservatismi ei ole valistuksen vastakohta.  Se mikä tekee sosiaaliset ja poliittiset argumentit  konservatiiviseksi eikä ortodoksiseksi, on että liberaalien argumenttien kritiikki perustuu valistukseen ja ihmisen onnen etsimiseen järjen käyttämisen keinoin.

Haidtin The Righteous Mind -kirjan 500 sivusta viitteet täyttävät 125.  Edellä kertomani lisäksi kirja käsittelee useita suuria kysymyksiä, joita olen tässä esityksessä vain sivunnut.  Näitä ovat mm: biologisen ja kulttuurievoluution rinnakkaiset roolit moraalin kulmakivien kehityksessä; sosiaalisen pääoman merkitys ja suhde luottamuspääomaan ja moraaliseen pääomaan, joita ilman yhteiskunta ja talous kangistuvat toimintakyvyttömäksi; [valitettavasti toiveajatteluksi osoittautunut] malli siitä, miten erilaisista lähtökohdista erilaisiin moraalisiin painotuksiin ja yhteiskunnallisiin näkemyksiin päätyneet voisivat itselleen rehellisinä pysyen rakentaa yhteistä maailmaa; sekä 100 v. sitten kuolleen ranskalaisen sosiaaliantropologin, Emile Durkenheimin [Haidtin tavoin juutalainen ateisti] ja evoluutiobiologi Darwinin ajatuksille rakentuva pohdinta uskontojen yhteiskunnallisista ja biologisista taustoista ja merkityksestä.

 

SEURAAVAKSI: TODELLISUUDEN JÄLKEINEN AIKA

Politiikan kentässä muutokset ovat joskus nopeita.  Kirjoittaessaan The Righteous Mind -kirjaa v. 2011 Haidt ei käyttänyt kertaakaan sanaa populismi.  Vauhdista olivat pudonneet monet muutkin.  On jokseenkin käsittämätöntä, että Amerikan konservatiivit ja heistä erityisesti evankelikaaliset kristityt valitsivat ehdokkaakseen ja presidentikseen Donald Trumpin.  Trump ajaa puhtaasti intuitioidensa pohjalta uhkarohkeita, täysin valmistelemattomia ja siksi erittäin riskialttiita muutoksia sekä Amerikan sisä- että maailmanpolitiikkaan.  Konservatiivi hän ei siis missään mielessä ole.  Häntä voisi luokitella ’puhdasoppiseksi’, jos vain olisi aavistustakaan siitä, mitä transkendentiaalista moraalista järjestystä hän olisi edistämässä.  Evankelikaalista kristittyäkin hänessä on hyvin vaikea nähdä.  Populisti hän sensijaan on.  Hyvin erilaisiin suuntiin vetävät populistiset liikkeet ovat vyöryttääneet viime vuosina politiikan kenttää enemmän kuin minkään muun käsitteen alla kulkevat aatteet, mutta muuta yhteistä ohjelmaa populisteilla ei sitten olekaan.  Ne ovat lisänneet politiikan kaaosta, joka tuottaa enenevästi sattumanvaraisia ja sisäisesti ristiriiitaisia tuloksia, ja jopa kyvyttömyyttä tehdä ja/tai toteuttaa välttämättömiäkään poliittisia ratkaisuja [vrt. Brexit prosessi].  Politiikkaa ei koskaan ole naulattu tiukasti tosiasioihin, eikä yksikään yhteiskunnallinen liike liene koskaan kunnioittanut todellisuutta yli kaiken muun, mutta tänään yhä useammat poliittiset liikkeet ja niiden johtajat eivät enää peittele tietämättömyyttään ja välinpitämättömyyttään tosiasioista tai valheitaan vaan vaativat suorasukaisesti itselleen valtaa yli todellisuuden ja ohi kansalaisten yhdenvertaisuuden ja lain suojan, ja kasvava osa äänestäjistä tukee heitä juuri siksi. Joskus 15 v. sitten Pariisin Champs Elyseellä järjestettiin mielenosoitus jossa vaadittiin aikaisempia keväitä [toteutumassa!] ja raskausajan lyhentämistä kuuteen kuukauteen.  Silloin jokainen ymmärsi mielenosoituksen vitsiksi, tänään, keltaliivien aikaan, tuskinpa.  Politiikan uudeksi jakolinjaksi on muodostumassa suhtautuminen todellisuuteen ja sääntöpohjaiseen yhteiskuntajärjestykseen – vastakohtana mikä?  Voimapolitiikka, jossa valtaa otetaan mistä saadaan ja käytetään mihin tahdotaan!  Jälkimmäisen ainoa varma tulos on talouden luhistuminen – viimeisimpänä esimerkkinä Venezuela.

Haidtin kirjan luettuani oli helppo arvata, että sen arviot (yli 22 000 yksin goodreads-sivustolla] ovat jakautuneet hyvin myönteisiin [4..5/5] ja hyvin kriittisiin [1-2/5].  En löytänyt nopealla skannauksella ainoatakaan 3/5 arviota. Keskiarvo on kuitenkin erinomainen, 4,21/5, koska useimmat antavat kirjalle 5/5.  Jyrkimmät 1/5 arvioista eivät ole analyyttisiä, vaan tuomitsevia: Tämän kirjan nimeksi pitäisi muuttaa: Kuinka oikeuttaa ihmisten sortaminen eteenpäin pääsemiseksi.  Tahtomattaan nämä arviot tukevat Haidtin tutkimustuloksia liberaalien kyvyttömyydestä [haluttomuudesta] ymmärtää toisin ajattelevien maailmankuvaa.  Haidt siteeraa ääriesimerkkinä [sivu 335] New Yorkin liberaalin Village Voice -lehden teatterikriitikkoa, Michael Feingoldia: Republikaanit eivät usko mielikuvitukseen, osittain koska heillä ei sitä ole, mutta eniten siksi, että se olisi haitaksi heidän valitsemassaan työssä ihmiskunnan ja tämän planeetan tuhoamiseksi … heidän tavoite elämässään on hyötyä onnettomuuksista, eivätkä he välitä pätkääkään ihmisistä … Tämän vuoksi olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että heidät pitäisi tuhota ennen kuin he aiheuttavat lisää vahinkoa.  Jos vaihtaisin sanan republikaani sanaan juutalainen, kenellekään ei tuottaisi vaikeutta uskoa, että sitaatti on leikattu Hitlerin puheesta.

Juha Hurme, NIEMI – ja miksi faktojen pitäisi olla totta

Pari vuotta sitten Elisabet Rehn valitsi Finlandia-voittajaksi Juha Hurmeen kirjan Niemi.  Jos et ole lukenut sitä, hyvä.  Jos olet lukenut ja – mikä pahinta – ihastuit kirjaan, pyydän anteeksi mutta en kadu.

Luin vasta äskettäin sen ensimmäisen ja viimeisen kappaleen ja nukuin sen jälkeen kehnosti koko loppuyön.  Hurmeen tyyli on rentoa, hieman sukua Valtaojalle.  Toisin kuin Hurme, Valtaoja ei kuitenkaan ole vähättelevä eikä ylimielinen, ja hänen tietonsa pitävät.  Hurmeen faktat pitävät tai eivät, sattumanvaraisesti.

Sivulla 10: ”Kosmoksen vety ja iso liraus heliumia ovat peräisin ajan ja avaruuden alkuhässäkästä [Big Bang 13,8 Mrd vuotta sitten], joka synnytti myös pikkurippusen … litiumia. Loput … litiumista ja … heliumvarastot ja kaikki muut raskaammat alkuaineet olemme saaneet tähtien fuusioreaktoreista  ja supernovaräjähdyksistä.”

PSivulla 11: ”… jokainen kehosi atomi on 13,8 miljardia vuotta vanha ja kiiltävät buutsisi ovat samaa taattua vintagea.” 

Siis! Syntyivätkö kaikki olemassaolevat atomit yhdessä ja samassa Big Bangissa 13,8 Mrd vuotta sitten, vai onko valtaosa alkuaineiden atomeista vetyä lukuunottamatta syntynyt myöhemmin [ja syntyy edelleen] tähtien fuusioreaktioissa ja supernovissa?  Jo oman tekstinsä läpilukemisella hänen olisi pitänyt huomata että hän esittää keskenään ristiriitaisia faktoja, ja tarkistaa kumpi on totta.

Edelleen sivulla 11: ”Maailmankaikkeus on … lukemattoman määrän tähtiä ja galakseja alkupisteestä lähtien. Näitä vaiheita me voimme nykyisin katsella ja opiskella, koska Albert Einstein opetti meidät  1900-luvun alussa näkemään takaperin kosmoksen historiaan”.  Einstein selitti v. 1906 Brownin liikkeen ja osoitti sen kautta atomiteorian fysikaaliseksi tosiasiaksi, selitti valosähköisen ilmiön [josta sai v. 1921 fysiikan Nobelin] ja yhdisti aineen ja energian, sekä avarsi Newtonin gravitaatioteorian yleiseksi suhteellisuusteoriaksi v. 1915.  Universumin laajenemisen osoitti kuitenkin Edwin Hubble v. 1929 kaukaisten galaksien valon punasiirtymän avulla.  Hän oli ensimmäisenä myös havainnut nämä galaksit v. 1924.  Big Bang-teoria tarvittiin tämän laajenevan universumin lähtöpisteeksi, ja sen esitti ensimmäisenä belgialainen kosmologi [ja jesuiitta], Georges Lemaitre v. 1927, ja koko universumin täyttävän 4 K mikroaaltosäteilyn löytyminen v. 1964 katsottiinsen sen lopulliseksi varmistukseksi.

Sivun 13 puolivälissä Hurme kertoo: ”Me tiedämme nykyisin paljon kiinnostavaa asiaa kaikkeudesta. Jalkapallo pomppii kentällä, Kuu kiertää Maata ja Maa Aurinkoa samasta syystä. Syy ei ole painovoima [gravitaatio] kuten Newton luuli (sic!) 1680-luvulla, vaan avaruuden kaareutuminen.”  Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria laajensi ja selitti Newtonin gravitaatioteorian, mutta korvasiko se sen?  Kyllä, esimerkiksi GPS-paikannuksessa.  Silti esim. NASA katsoi Newtonin ’luulon’ riittävän tarkaksi kaikkien avaruusluotaimiensa reitin suunnitteluun ja ohjaukseen mukaan lukien 700 000 000 $ hintainen New Horizons luotain, jonka se lähetti 9,5 vuoden ja 10 Mrd km matkalle ottamaan lähikuvia Plutosta, pikkuplaneetasta, joka on kooltaan alle 1% maasta.  Newtonin 331 v. vanhalla Principialla pärjätään vielä kauas tulevaisuuteen.

Seuraava kommenttini menee avoimesti naljailun puolelle.  Samalla kun Hurme ihan oikein selittää, sivun 13 lopussa, että ”Ennen 13.8 miljardin vuoden takaista kosmisen kilpajuoksun starttilaukausta ei ollut mitään … Ei yhtään mitään”, jo lauseen alkuosan sana ”ennen” vie harhaan.  Geometrisen pisteen sisäpuolta, avaruuden ulkopuolta tai Big Bangia ’ennen’ ei yksinkertaisesti vain ole.

En minä Hurmeen kirjaan näiden virheiden ja epätarkkuuksien vuoksi kiukustunut, vaan sen vuoksi, että sille on sovitettu tietokirjan hahmo [vrt. Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa], mutta ei sen kurinalaisuutta.  Mikä se sitten on?  Tieteisromaani …?  Kun minä löydän jo kirjan muutamalta alkusivulta ensilukemalla liudan epätosia, harhaanjohtavia ja keskenään ristiriitaisia faktoja, on ilmeistä, että  että se sisältää 440 sivullaan kymmenittäin vastaavaa ’fake news & alternative facts’ materiaalia.

… mutta pitääkö sitä nyt sitten olla niin tosikko että jokaisen ”faktan” täytyy olla ”totta”?

Tällainen kirja vaikuttaa lukijaansa samoin kuin Fox-news katsojiinsa.  Sekoittamalla oikeita tietoja epätosilla, harhaisilla ja keskenään ristiriitaisilla ’faktoilla’, joiden suodattaminen jää lukijan vastuulle.  Se ei lisää vaan vähentää lukijansa ymmärrystä todellisuudesta.  Miksi?

Laajennan nyt kauas Hurmeen kirjan ulkopuolelle – se jää tässä vain taustalle yhdeksi detaljiksi.

Sitä, mitä sinä tiedät todellisuudesta voi verrata palapeliin, jonka palasista olet saanut aseteltua vain pienen osan eteesi pöydälle, osin muutaman palan ryppäinä, osin hahmottuvina kuva-alueina, osin irtopaloina.  Uudet tiedot ja kokemukset ovat lisäpaloja, hyvät palat liittyvät jo olemassaoleviin ja parhaat liittävät niitä toisiinsa.  Väärät tiedot, fake news ja muut harhat ovat paloja, joista harmittomimmat selvästi eivät kuulu joukkoon ja on helppo heittää roskakoriin, monet muut näyttäisivät sopivan jonnekin, mutta et vain löydä niille paikkoja.  Näyttivät ne miten lupaavilta tahansa, ne ovat tietomelua.  Haitallisimmat palat loksahtavat lupaavasti viereiseen palaan, mutta estävät sinua senjälkeen sovittamasta uusia paloja oikeille kohdilleen, ne vääristävät sinun  todellisuuskuvaasi.  Sinä elät kuitenkin juuri tässä arjen todellisuuskuvassa, jossa oma mielesi on täydentänyt palapelin pöydälle asetettujen irtopalojen ja palaryppäiden välit, aivan samoin kuin minä elän omassani.  Kuva vastaa sitä paremmin todellisuutta, mitä vähemmän siinä on vääriä paloja, mitä lähempänä oikeat palat ovat oikeita paikkojaan, ja mitä pitemmälle palat ovat linkittyneet toisiinsa.

Mitä pitemmälle meidän todellisuuskuvamme vastaavat toisiaan, sitä helpompi meidän on ymmärtää toisiamme, ja toimia yhdessä.  Mitä paremmin meidän todellisuuskuvamme vastaavat todellisuutta, sitä helpompi meidän on yhdessä toimien saada aikaan tavoittelemiamme tuloksia.  Nämä kaksi ehtoa ovat toisistaan riippumattomia ja erikseen tosia, mutta vain yhdessä ne tekevät hedelmällisen yhteistyön mahdolliseksi.

Hyvä fiktio on oma palapelinsä, todellisuutta rajatumpi ja yksinkertaisempi.  Hyvä fiktio ei sekoita todellisuuden palapeliä, mutta taitavasti ja viisaasti pelkistettynä kuvana todellisuudesta se voi silti lisätä sinun ymmärrystäsi todellisuudesta.

Todellisuuskuvassa, jonka muodostaisivat ainoastaan sinun oppimasi tosiasiat ja kokemasi tapahtumat, sinun olisi elämässäsi mahdotonta suunnistaa.  Mistä tiedät että tuntematon maantie, jota ajat pimeänä iltana ei katkea mäennyppylän takana?  Maanvyörymä, kaatunut rekka-auto!  Molemmat olen kohdannut.  Mistä tiedät, että kaupasta ostamaasi hillopurkkia ei ole myrkytetty, että hissi ei jätä sinua kerrosten väliin, että kaupan kassa ei laskuta sinua olemattomista ostoksista ja antaa rahasta oikein takaisin, että nigerialaisprinssin lesken vain sinulle tarjoama uskomaton onnenpotku ei ole totta?  Et mistään – näitä palapelin paloja sinulla ei ole – vaan toimit omien mielikuviesi täydentämällä palapelin alueella, koska elämäsi olisi muutoin hyvin hankalaa sinulle itsellesi – ja sietämättöntä lähimmillesi.  Periaatteessa kaikki sinuun ammennetut väärät faktat, valheet, sekavuudet ja ristiriidat, joita et pysty oikopäätä hylkäämään ja unohtamaan, sumentavat sitä todellisuuskuvaa jossa sinä elät, ja samalla tekevät sinulle vaikeammaksi ymmärtää toista ihmistä ja toimia heidän kanssaan yhteiseksi hyväksi.

Kun Amerikan tupakkateollisuus määrättiin kymmenkunta vuotta sitten julkaisemaan salaiset vaikuttamisyhteytensä, Brown and Williamson Tobacco companyn arkistoista löytyi vuodelta 1969 muistio, jossa kerrottiin mm. “Doubt is our product since it is the best means of competing with the ’body of fact’ that exists in the mind of the general public. It is also a means of establishing controversy.”  ”It ain’t necessarily so” laulaa myös huumediileri Sportin’ Life Bessille Porgy ja Bess -musikaalissa.

Todellisuuskäsityksen rikkoutuminen muuttaa helpon vaikeaksi, yksinkertaisen monimutkaiseksi, hävittää luottamuksen, ennustettavuuden ja turvallisuuden ja tuo tilalle epävarmuuden, pelon ja vihan.  Siksi se onkin vallantavoittelijan perustyökalu.  Populistipoliitikot osoittelevat rahvaan joukoille pelon ja vihan kohteiksi ulkoisilta tunnusmerkeiltään erottuvia toisuskoisia, toisrotuisia tai toista kieltä puhuvia.  Valistuneempien kansalaisjärjestöt tarjoavat koulutetuille yksilöille näkymättömiä uhkia, kemikaaleja, säteilyä, GMO:a.  Todella hankalaksi asiat tekee se, että (I) kaikki todellisuuskäsitystä ja turvallisuudentunnetta ravistelevat uhkakuvat eivät ole harhaa ja valhetta, ja (II) todellisten ja harhaisten uhkakuvien erottamiseen ei monessa tapauksessa ole yksinkertaista happotestiä.

Tiede identifioi, laajentaa ja kehittää universaalia todellisuuskuvaa, joka on ideaalisella tasolla pätevä kaikille, kaikkialla ja aina.  Tiede etsii maksimaalisen yleispäteviä ja yksinkertaisia lainalaisuuksia, joita voidaan soveltaa mahdollisimman laajalle, niin että tieteen teoreettinen soveltaminen vastaa käytännön havaintoja todellisuudesta, ja käytännön soveltaminen toimii odotetulla tavalla.  Tästä täydellinen esimerkki on aiemmin mainitsemani New Horizons luotaimen matka kuvaamaan Plutoa, joka edellytti useiden luonnontieteen alojen ja niitä soveltavien teknologioiden saumatonta yhteensopivuutta.  Mikään määrä valtaa, tahtoa, hurmaa, innostusta ja mielikuvitusta ei siihen olisi kyennyt – toki niistä oli apua.  Se, että valtaosa tieteen tuloksista ja sovelluksista ei edes voi päästä lähellekään New Horizon luotaimen täsmällisyyttä, ei mitenkään mitätöi niitä tieteinä, mutta ei myöskään vapauta niitä universaalisuuden ideaalista.

Onko ajallisesti tai paikallisesti etäisen kulttuurin ymmärtäminen vaikeaa vai mahdotonta?

Tämä kirjoitus perustuu Ohion yliopiston professorin, Greg Andersonin, artikkeliin, Retrieving the Lost Worlds of the Past: The Case for an Ontological Turn. American Historical Reviews, June 2015 (s. 787-810).

https://polisci.osu.edu/sites/polisci.osu.edu/files/F_Anderson_RLW.pdf

Anderson analysoi vaikeuksia kuvata ja ymmärtää menneen maailman kulttuureita nykyajan käsitteistä ja todellisuuskuvasta lähtien. Esimerkiksi hän valisee antiikin Ateenan (n. 500 eKr.), jonka nykyinen Eurooppalainen kulttuuri kokee pitkälle alkukehdokseen, ja tarkentaa ’nykyajan’ tarkoittamaan sekulaaria, liberaalia, kapitalistista modernismia sellaisena kuin se ilmenee valistuksen jälkeisessä [post-enlightment] Euroopassa.  Lyhennän sen tässä kirjoituksessa ’Eurooppalaiseksi liberalismiksi’ johon sisällytän implisiittisesti sekularismin, kapitalismin ja modernismin.

Toisen vuosituhannenvaihteen eurooppalaisen liberalismin todellisuuskuvaa määrittää neljä yleistä lähtökohtaa:

  1. Materialismi. Valtion, talouden ja sosiaalisten suhteiden rakenteet perustuvat kokonaisuudessaan materiaaliselle todellisuudelle, joka on sopusoinnussa tieteellisten fysiikan, kemian ja biologian ”lakien” kanssa.  Perusolettamukset eivät jätä tilaa millekään sellaiselle, mitä se pitää puhtaasti kuviteltuna objektina, suhteena tai prosessina.
  2. Sekularismi. Edellisestä luonnollisesti seuraa, että moderni liberaali ontologia on läpeensä maallista.  Se objektivisoi jumalat ihmisen ajattelun ja uskomusten ilmentymiksi, ihmisten uskomusten, rukousten ja rituaalien luomiksi artefakteiksi, ei itsenäisesti olemassa oleviksi voimiksi tai olennoiksi.
  3. Antroposentrismi. Ihmislaji on itsestäänselvästi/aksiomaattisesti poikkeuksellinen, ihmisen luontainen tieto ja järki, voima ja subjektiivisuus eroaa lähtökohtaisesti ei-inhimillisestä ”luonnosta”, joka on ihmislajille ympäristöä, resursseja, prosesseja ja omaisuutta.
  4. Individualismi. On itsestäänselvää/aksiomaattista, että ihminen on luonnollisesti autonominen, itsekeskeinen, sosiaalisuutta edeltävä subjekti.

Ainoastaan me, modernissa kapitalistisessa lännessä, pidämme yksilöllisyyttä ihmiosolennon ikiaikaisena ominaisuutena.  Vain me uskomme että ihminen on aina jakamaton, yhtenäinen ”itse”, syntynyt varustettuna luonnollisella, sosiaalisuutta edeltävällä taipumuksella pyrkiä toteuttamaan rationaalisesti laskelmoituja etujaan. Vain meillä on taipumus nähdä sosiaalisuuden muodot, kuten sukulaisuus, kansalaisuus, rituaali, luokka, jollain tavoin ehdollisina ulkoisina ilmiöinä, sensijaan että ne olisivat meidän subjektiivisuutemme olennaisia elementtejä, sitä mitä ja keitä me olemme.  Me yksin uskomme että sosiaaliset rakenteet ovat olemassa palvellakseen yksilöä, eikä päinvastoin, koska vain me kuvittelemme että ihmisyksilö riippumattomana olentona edeltää mitä tahansa ”yhteisöä”, jonka me kussakin ajassa ja tilanteessa näemme hyväksi muodostaa yksilöllisten intressiemme edistämiseksi.

Vastaavasti liberaalin individualismin logiikka erottaa toisistaan vapaiden ihmisten itseriittoisen siiviliyhteiskunnan ja sitä vastaavan valtion.  Jälkimmäisen [koko] oikeutus perustuu siihen, miten hyvin se varmistaa yksilön oikeudet, erityisesti oikeuden kartuttaa omaisuuttaan.  Koska valtiolle on mahdollista puuttua yksilön oikeuksiin ja omaisuuteen, (i) valtion valtaa on rajoitettava vaaleilla ja valittujen edustajien määräaikaisuudella, (ii) yksilön vapaudet valtiota vastaan on turvattava kansalaisoikeuslaeilla ja yms. instrumenteilla sekä (iii) valtion kontrollista vapaiden markkinavoimien muodostamalla taloudella.

Vertailukohdaksi Andersson valitsee antiikin Ateenan. Sen kansalaisuuden/kulttuurin perustukset taas olivat seuraavat.

I.  Jumalat. Atticassa oli ja vaikutti ihmispopulaatio, ja samalla lukemattomia eriasteisia jumalia, puolijumalia ja muita olentoja (nymfejä, satyyreja, jne.).  Ne olivat todellisia, itsenäisiä subjekteja ja toimijoita [eivät ihmisten ideoiden tai uskomusten aikaansaannoksia] jotka lopulta kontrolloivat kaikkia elämän tapahtumia.  Kaupungin arvorakennukset oli rakennettu näille jumalille, erityisesti niille, joiden voimat ja hyvän tahto olivat Ateenalle arvokkaimmat.  Jumaliin kohdistettuihin juhliin ja uhrimenoihin käytettiin myös enemmän aikaa ja resusseja kuin kaupungin asioista päättämiseen.  Jonkin määrätyn jumalan suosion hakeminen oli mukana jokaisessa ihmiselämän toimessa ja tapahtumassa maanviljelystä kauppaan ja päätöksen tekoon, taistelusta avioliiton solmimiseen ja lapsen syntymiseen, elämästä kuolemaan.

II.  Attica ei ollut mikä tahansa maantieteellinen alue, vaan ikiaikainen elävä organismi, ateenalaisten hoitaja, isänmaa ja äiti. Ensimmäiset ateenalaiset Cecrops ja Erechtheus syntyivat sen maaperästä, joten Attican ja ateenalaisten välillä on verisukulaisuus ja Ateenalaiset ovat kansoittaneet Attican aikojen alusta saakka.  Äiti Attica on osoittanut ateenalaisille näiden jumalat hallitsemaan ja opettamaan heitä.  Poseidon opetti merenkulun taidon, jolle Ateenan valta on rakennettu, Dionysos viinirypäleiden ja Pallas Athene oliivien jalostuksen, joista molemmat toivat Ateenalaisille sekä ravintoa, vaurautta että iloa.  Ateenalaiset rakastivat Attica’a kuten lapset äitiään ja isäänsä, sitä puolustaen, viljellen ja kaikenlaisilta vaaroilta varjellen.

III. Polis ja Demos, olivat enemmän kuin mitä sanat valtio ja yhdyskunta nykyisin tarkoittavat]. Attican lapset ovat yhdessä polis, ei joukkona annettuja ihmisyksilöitä vaan iättömänä, ikiaikaisena Atticaa ensimmäisistä maasta syntyneistä kuninkaista lähtien asuttaneena superorganismina.  Kaikki ateenalaiset olivat tämän poliksen ja sen jonkin demoksen jäseniä, jonka ulkopuolella vapaa elämä ei ollut kuviteltavissa.  Aristoteles (Politics) kuvaa tätä jäsenyyttä hyvin samankaltaisesti kuin Paavali kuvaa kristittyjä Kristuksen jäseninä (Kor. 12).

Niinpä Ateenalaiselle ihmisen elämä oli aina jo lähtökohtaisesti sosiaalista ja sosiaalinen poliittista.  Ateenalaisen sosiaalisen elämän perusyksikkö on perhe (kotitalousyksikkö, oikos), ei henkilö.  Perheet jakoivat keskenään velvollisuudet, joiden avulla tuotettiin elämisen tarpeet Atticasta, joka miellettiin kaiken elämän lähteeksi, ei kenenkään yksityiseksi omaisuudeksi.  Oikoi olivat demos’n soluja, jotka symbioosissa toistensa kanssa tuottivat Attican maaperästä sen mitä polis tarvitsi.  Attican polis’n väestö muodostui satakolmekymmentäyhdeksästä demos’ta.  Ateenalaiseksi ei voinut tulla, sellaiseksi täytyi syntyä.  Ateenalainen ei myöskään koskaan voinut olla oma riippumaton ’itse’ vaan yksilönä [idiotes] hän edusti aina kotitalousyksikköään [oikos] ja kansalaisena [politai, miehet, politides, naiset] demos’taan.  Nämä roolit erosivat toisistaan kuten kaksi eri ihmistä.

Antiikin Ateenalaisten todellisuus perustui kolmen elementin elämää ylläpitävään vuorovaikutukseen.  Jumalten kosminen rooli oli tuottaa olemassaolon perusteet maalle [Attica] ja sen väestölle [demos], äiti Attica’n rooli oli toimittaa elämisen välttämättömyydet ihmisille ja jumalille, kansan rooli oli viljellä ja varjella Atticaa ja jakaa sen tuoteet niin että maa pysyisi aina viljeltynä ja puolustettuna, että jumalille osoitettaisiin aina asianmukaista kunnioitusta ja demos pysyisi aina terveenä.  Tätä he kutsuivat politeia’kseen, demokratia’kseen, ja tämän mukaisesti he ymmärsivät olemassaolonsa ja järjestivät elämänsä.

Meidän käsityksessämme sellaisten Ateenalaisten aktiviteettien kuin maanviljelys, kaupankäynti ja rahan lainaaminen on täytynyt muodostaa jotain, mitä me kutsumme ekonomiaksi, [kansan]taloudeksi.  Ateenalaiset eivät voineet edes kuvitella mitään sellaista, koska heidän maailmassaan ei ollut markkinoita eikä yksityistä omaisuutta näiden käsitteiden abstraktissa merkityksessä, ei mitään, mitä me voisimme kutsua yhtiöiksi.  Omaisuus oli perittyä ja se kuului perheille, joilta se saatettiin rangaistuksena rikoksesta demos’ta/polis’ta vastaan ottaa pois [tai vastaavasti erityisenä palkintona antaa].  Sitä ei voinut ostaa eikä myydä, ja se oli vapaiden perheidenkin kesken äärimmäisen epätasaisesti jakautunut.

Ateenan demokratialla ja sillä mitä me kutsumme demokratiaksi, ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Edellinen oli itseohjautuvaa itsemääräämistä ilman byrokratiaa, valittuja luottamushenkilöitä tai ammattimaisia asiantuntijajohtajia.  Ääni ja puhevalta rajoittuivat kutakin oikos’ta edustavaan vapaaseen mieheen.  Naisten [kuten miestenkin!] asema oli olla osa sitä oikos’ta, johon hän kuului.  Avainvalta keskittyi muutamalle sadalle superrikkaalle oikos’lle, joiden vauraus perustui kymmenientuhansien Attican ulkopuolelta kaapattujen tai veroina vaadittujen orjien työhön.  Näiden perheiden velvollisuus oli myös kustantaa valtion yhdessä päätetyt hankkeet ja tarpeet.  Nykyisen eurooppalaisen liberalismin logiikka, joka suojelee yksilön oikeuksia ja yksityisyyttä hallituksen ja valtion vallalta, olisi antiikin ateenalaisille käsittämätön.  Valtio, yhteiskunta, politiikka ja kansa olivat Ateenalaisille yksi ja sama asia.

(Tämä kappale ei perustu Andersonin artikkeliin, mutta lyhyt kuvaus antiikin Ateenan oikeudenkäytöstä on tässä yhteydessä paikallaan:  Ateenan lait oli koonnut Solon (n. 600 eKr.).  Ne säätivät lähinnä oikeusprosessin kulkua eikä niistä liene tallella muuta kuin otteita.  Oikeusviranomaisia, lakimiehiä, tuomareita ei ollut.  Syytteen nostaja ja kantaja nimesivät molemmat yhden henkilön esittämään asiansa ja syylliseksi tai syyttömäksi tuomitsi ja rangaistuksen määräsi 6 000 vapaaehtoisesta miehestä valittu jury, tapauksen luonteesta riippuen vähintään 201 tai vähintään 501 miestä.)

Nykyisten historioitsijoiden on vaikea käsittää, että sellaisia eriytettyjä käsitteitä kuin valtio, yhteiskunta, yksilö ja tämän oikeudet, päättäjä, kansantalous, yksityinen omaisuus ei ateenalaisten maailmassa näiden käsitteiden meidän ymmärtämässämme mielessä yksinkertaisesti lainkaan ollut.  Siksi nykyhistorioitsijat usein selittävät että näiden käsitteiden täytyy olla vain jotekin hämäriä, sisältyä systeemiin mutta piilossa silmiltä, ja kaivavat ne sieltä esille, jotta ”todellisuus” saataisiin nähtäville.  Jos ne eivät olleet todellisuutta antiikin Ateenalaisille – niin keille sitten?

Ateenalaiset eivät myöskään tunteneet käsitettä uskonto.  Jumalien olemassa- ja läsnäolo, toimet ja vaikutukset olivat heille samalla tavoin luonnollisia asioita kuin naapurin lähteminen aamulla pellolleen, sade ja ukkonen, laivan paluu kotisatamaan tai katoaminen merellä.  Yhden jumalan huolella harkittu miellyttäminen toista jumalaa samalla ärsytettämättä ovat yhtä arkipäiväisiä haasteita kuin puolison, naapurin tai lapsen hyvällä tuulella pitäminen ilman että joku toinen sa siitä aiheen kadehtimiseen ja pahan puhumiseen.  Me taas olemme erottaneet sekulaarista ”todellisesta” maailmastamme uskonnon (hyvin laajastikin tulkittuna) yksilön oikeuksiin luetun uskonnonvapauden alaiseksi erilliskysymykseksi, jota ei sovi sekoittaa todellisen elämän piiriin kuuluviin asioihin, sellaisiin kuin luonto, talous, politiikka, tiede.  Käsitteen kulttuuri ymmärtäminen on pitkälle analoginen kysymys.

Antiikin Ateenan analysointi ja kuvaaminen nykyajan (vrt. kohdat 1,2,3,4 artikkelin alussa) ”todellisen” maailmankuvan ja sen käsitteistön avulla rikkoo antiikin ateenalaisten (vrt. edellistä seuraavat kohdat I, II, III) todellisuuskäsityksen heille itselleen tunnistamattomaksi ja siten tekee sen ymmärtämisen meille mahdottomaksi – ainakin heti kun irroittaudumme jokseenkin triviaaleista materiaalisista yksityiskohdista, kuten laivan rakentamiseen tarvittavan puutavaran laadusta, varastossa olevan oliiviöljyn määrästä, näytelmien kirjoittajien tai veistosten tekijöiden nimistä, jne..  Ateenalaisten arvojen, ajatusten, päätösten, tekojen ja motiivien, niin jalojen kuin alhaistenkin, sisälle pääseminen edellyttää heidän maailmansa sisäistämistä, mitä jo meidän kielemme ja käsitteistömme syvästi rajoittavat.

Jos asian ymmärtäminen ja selittäminen on vaikeaa historioitsijalle, vielä vaikeampaa se on maallikolle.  Tämä avaa kiinnostavan kysymyksen siitä, mikä on historiankirjoituksen tehtävä.  Kuvailla toista aikaa, paikaa ja kulttuuria tavallaan omaan maailmankuvaamme siirrettynä, vai ohjata lukijaa itse siirtymään toisen ajan, paikan ja kulttuurin todellisuuteen.  Molemmilla tavoitteilla on paikkansa, mutta ne eivät ole yhdistettävissä, ja jälkimmäinen vaatii paljon enemmän sekä kirjoittajalta että lukijalta.

 


Voisin jatkaa Andersonin referointia sivukaupalla, mutta sen tueksi, mitä haluan tällä kirjoituksella itse sanoa, edelläoleva riittää.  Suosittelen lämpimästi koko artikkelin lukemista, se löytyy googlaamalla tai tämän kirjoituksen alussa olevasta linkistä helposti ja on luettavissa ilmaiseksi, ilman sisäänkirjoittautumisia.

Minun väitteeni on, että vastaavat ontologiset eroavaisuudet mitkä tekevät antiikin Ateenalaisen elämän ymmärtämisen meidän 21. vuosisadan alun eurooppalaisen liberalismin käsitteistön ja logiikan avulla jokseenkin mahdottomaksi, tekevät vaikeaksi ja/tai torjuttavaksi myös monen meitä ajallisesti lähemmän tai nykyisenkin, mutta henkisesti etäisemmän kulttuurin ymmärtämisen – ainakin jos ihmisten tekoja, sanoja ja ajatuksia halutaan ymmärtää heidän oman aikansa tai ympäristönsä maailmankuvaa, käsitteistöä ja tietämystä vasten.  Ilmeisimpiä esimerkkejä edellisestä ovat vain sata vuotta sitten ahkeroineiden rotubiologien ja rotuhygieenikkojen ja jälkimmäisestä nykyisten Taleban ja ISIS taistelijoiden maailmankäsitykset, mutta paljon vähemmänkin dramaattisia ja silti syviä käsityskuiluja löytyy loputtomasti.

Läntisen eurooppalaisen kulttuurin [ml. Amerikka, Australia, ym.] globaali valta kasvoi 18. vuosisadalta 20. vuosisadan loppuun mennessä hallitsevaksi.  Kahden maailmansodan, natsi- ja kommunistidiktatuurien sekä ydinsodan uhan vuosikymmenten jälkeen me, sekulaari, liberaali, kapitalistinen ja moderni Länsi, tunsimme jääneemme yksin valona kentälle inhimillisen ja yhteiskunnallisen kehityksen lopullisena saavutuksena, historian suurenmoisena lopputuloksena.  Francis Fukuyaman kirjan The End of History (1992), tai oikeammin siitä kirjoitettujen lukemattomien kommentaarien ja viittausten siemen lankesi otolliseen maaperään.  Tästä pitäen kaikkea, niin nykyistä kuin mennyttäkin, arvioidaan meidän käsitteillämme ja mitataan meidän mitoillamme.  Poikkeamat ovat vain väistämättömiä kehitysaskeleita, jotka meidän edeltäjillämme olivat ja nykyisillä toisinajattelijoilla vielä ovat astumatta.  Niiden astumiseksi he tarvitsevat vain tietoa ja koulutusta, ehkä myös taloudellista tukea, rohkaisua ja hieman painostusta.  Terveellä järjellä, vapaalla tieteellä ja luonnollisella kehityksellä voi olla vain tämä yksi tavoite ja tulos.

Tämän maailmankuvan pohjalta ei pitäisi olla vaikeaa käsittää, että kuilu aikaisempien aikojen tai etäisempien kulttuurien ymmärtämiseen säilyy leveänä ja syvänä.  Antiikin Ateenan vapailla kansalaisilla oli vähintään yhtä suuri varmuus siitä, että heidän kulttuurinsa on non plus ultra kuin mitä meillä 21. vuosisadan länsimaisilla sekulaareilla ja liberaaleilla modernisteilla on omasta kulttuuristamme.

Nyt, 27 vuotta Fukuyaman kirjan ilmestymisen jälkeen, on jokaiselle täytynyt kuitenkin käydä selväksi, että historia ei ole päättynyt.  Viisikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvulle vallinnut, olennaisilta kohdin yhtenäinen länsimainen todellisuuskäsitys on hajoamassa.  Kasvavat islaminuskoiset vähemmistöt Euroopassa ja fundamentalistiset evankelikaalit Amerikassa eivät tunnusta liberaalin sekulaarin enemmistön moraalista ylivaltaa.  Oikeuksista, sopimuksista, rationalismista ja realismista irtisanoutuva populismi rapauttaa länsimaisia demokratioita sisältäpäin, sosiaalinen media hajottaa jo sisäisellä logiikallaan, ja sitä myös käytetään tarkoituksellisesti ja pelottavan tehokkaasti hajottamaan kansalaisia toisiaan tuntemattomiin ja keskenään puhumattomiin vaihtoehtotodellisuuksiin.  Samalla kaukoidän keskusjohtoisten sekä todellisesti että näennäisesti menestyvien yhteiskuntien malli alkaa monen mielestä näyttää yhä houkuttelevammalta.

Historia jatkuu.

On a Clear Day You Can See Forever

PA030295.small.jpg

The Broadway Musical, On a Clear Day You Can See Forever, was written and composed by Alan Jay Lerner and Burton Lane in 1965.  It was a remarkable success, but I doubt that they fully understood the depth of their title.  Improving air quality not only makes you live longer and healthier, but also in a bigger world, much bigger – from your neighbourhood up to the universe.  If you live in Northern Scandinavia, under the big sky of the Western US or higher up in the Alps of Europe, you may not need further explanation. Otherwise, let me explain.

I have lived most of my life in Finland, where the annual average of PM2.5 [fine particulate matter air pollution] across 32 urban monitoring stations is below 6 μg/m3.  In Lombardia, Northern Italy, where my other home is, it ranges from 24 to 34 μg/m3, i.e. two time the US NAAQS level.

After a rainstorm or with Föhn-wind over the Alps the air in Lombardia may clear up and stay truly clean for up to 12 h, and on one such exceptional day (October 3. 2016) I took the photo above.  What you see is the magnificent Monte Rosa [at a distance of 65 km] and its foothills. With 4634 m it is the biggest Alpine massif and the second highest mountain in Europe.  Click then the Google Maps street view shot below to see the same view as in the photo above in another clear sunny day.

https://www.google.com/maps/@45.7217058,8.6679872,3a,21.9y,294.28h,96.21t/data=!3m9!1e1!3m7!1s3qIvcnIKDWtu4KY-ZAbl5w!2e0!7i16384!8i8192!9m2!1b1!2i19

What Monte Rosa?  In most of the cloudless days you actually do not even see its foothills, you could be in Iowa.  The same is true in Torino [Turin].  On a rare clear day, from Basilica di Superga, a few hundred metres above the city level, I have once seen the Alpine range that surrounds the city from Southwest to Northeast.  The closest ice capped peaks are only 25 km away.  I have been in Torino a dozen times, however, and most of time have seen no glimpse of any mountains.

Imposing views blurred or completely blocked by air pollution for most of the time are in no way restricted to the Alps, Central Europe or to landscapes.

On a clear moonless night in rural Scandinavia and in the Western US we can see the Milky Way from horizon to horizon.  Yet, most people in Europe – in the world – have never seen the Milky Way.  The sky they see in a clear moonless night presents maybe a hundred stars, not the millions that have shined there for millions of years to be seen.  When you try to describe what a humbling and mind blowing view the Milky Way is, they don’t know what you are talking about.

You may remember the comet Hale-Bop in 1997.  I first saw it on a moonless autumn night sky in rural Finland and was astounded by its huge size and twin tails, one narrow and blue the other wider and white.  It remains just about the most impressive sight in my memory.  A week later I told about it to colleagues around a dinner table in Gallarate, Italia, next to the first Alpine foothills.  They told me that they had read and heard about it but not seen it.  How could that be possible!?  I dragged them out, and … we saw a disappointing, barely identifiable stain in the sky.  Nothing to stop and look up to or to wind up anyone’s imagination.

Back in the seventies when I was studying air pollution at UNC in Chapel Hill, Professor Arthur Stern sounded old and out of touch when he was talking about ”visibility” as an air pollution issue.  I have now grown old myself, and I see his point in a different perspective.  Air pollution doesn’t only damage health and property, it also denies us the magnificence of the mountains and the Universe!  It also narrows our minds by cancelling out the beauty, awe and wonder, and thereby the inspirations and images which have elevated the minds of philosophers, artists, scientists and ordinary people from everyday to eternity, from details to the whole.