Pakettitarjousetiikka – Package-Deal Ethics

Jari Ehrnroth kritisoi kolumnissaan YLE:n ykkösaamussa 26.9.2018 arvokyselyissä ja niiden analyyseissä käytettyä David Nolanin v. 1969 julkaisemaa arvojen nelikenttämallia.  Sen toisen akselin vastakkaisissa päissä ovat talousliberalismi ja talouskonservatismi, toisen vastaavasti arvoliberalismi ja arvokonservatismi.  Malli perustuu ajatukseen että vapauden edistäminen on [ulkoisten] rajoitusten poistamista, vapaus niiden puuttumista, ja että ihmisellä on jo syntyessään ohjelmoituna vapauden, järkevyyden ja oikeudenmukaisuuden arvokäsitteet.  Ehrnrothin mukaan tämä on hölynpölyä.  Arvot ovat kulttuurin luomia ja yksilölle opetettuja.  Nolanin mallista puuttu täysin käsitys moraalisen harkinnan ja toiminnan vapaudesta.

Ehrnroth määrittää itsensä arvoreformistiksi.  Hän uskoo edistykselliseen vapauteen, yksilön vastuun kautta vahvistuvaan arvopäämäärään, jota itse kukin tavoittelee omassa itsenäisessä elämässään.  Edistyksellinen vapaus on ulkoisen ja sisäisen luonnon hyödyntämistä, kesyttämistä ja voittamista. Kahden akselin arvokenttään hän lisäisi kolmannen, edellisistä riippumattoman vapausakselin, jonka toisessa päässä on luonnollinen, annettu vapaus, toisessa [hänen itsensä painottama] kulttuurinen, tavoiteltava vapaus.

Tähän asti olen siteerannut Ehrnrothia, tästä eteenpäin vapautan Ehrnrothin vastuusta.  Hänen kolmannen akselin kuvauksensa ei avaudun aivan yhtä helposti kuin Nolanin kaksi edellistä.  Mutta yritän.  Ymmärrämmekö siis vapauden vain ulkoisten pidäkkeiden puuttumiseksi, vai vapaudeksi moraalisen harkinnan keinoin etsiä, löytää ja valita ne sisäiset pidäkkeet, joilla me ohjaamme, rajoitamme ja arvioimme omaa toimintaamme.

Tässä on syytä kohdistaa yleiskritiikki kaikkiin arvoakseleiden ääripäille rakennettuihin arvomalleihin.  Hans Roslingin juuri suomeksi ilmestynyt Faktojen Maailma osoittaa läpi kirjan, että ihmisten vahva viehtymys binääriseen ajatteluun, asioiden ja ihmisten jakamiseen kahteen ryhmään joiden välillä on kuilu – siitä nimitys kuiluvaisto – johtaa systemaattisesti harhaan. Todellisuus painottuu aina ääripäiden, rikas – köyhä, terve – sairas, liberaali – konservatiivi, puolivälin ympärille, ja sitä voidaan ymmärtää ainoastaan tästä lähtökohdasta.

Kun edellinen on nyt kerrottu, palaan Ehrnrothin vapauskselille.  Vapaa ja itsenäinen moraalinen harkinta akselin toisessa päässä johtaa yksilölliseen eettisten koodien valintaan, mutta mahdollista on myös omaksua tietoisesti harkiten jokin valmis koodisto.

Kun Paavali kirjoitti, Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen [Gal. 5:1-6], hän epäilemättä kehotti kuulijoita vapauttamaan itsensä juutalaisista ja roomalaisista koodistoista, mutta ennen kaikkea  omaksumaan hänen itsensä julistaman koodiston [Evankeliumin].  Paavali ei suinkaan tarkoita vapaudella kaikkien rajoitusten ja pidäkkeiden poistamista vaan nimenomaan ihmisen oman ulkoisen ja sisäisen luonnon tavoitteellista hallitsemista:  Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon … [Fil. 3:13-14].

Tämän päivän kristittyjen yhteisöillä on sekä yleiseltä kattavuudeltaan että yksityiskohtaiselta sisällöltään hyvinkin erilaisia koodistoja, jotka eivät suinkaan rajoitu nykyisen diskurssin mukaisesti konservatiivisiin ja liberaaleihin, ja jotka jättävät suuresti vaihdellen tilaa yksilöllisillekin koodivalinnoille.

Tästä on luontevaa siirtyä New Yorkilaisen presbyteeripapin, Timothy Kellerin, mielipidekirjoitukseen How Do Christians Fit Into the [American] Two-Party System? They Don’t, New York Timesissa kolme päivää Ehrnrothin analyysin jälkeen [https://www.nytimes.com/2018/09/29/opinion/sunday/christians-politics-belief.html].

Keller kysyy, mikä tulisi olla kristittyjen rooli politiikassa.  Ne amerikkalaiset kirkot, jotka eivät 1800 luvulla vastustaneet orjuutta, koska sulkivat sen poloiittisena kysymyksenä uskonnon reviirin ulkopuolelle, de facto tukivat orjuutta.  Koulutusta, oikeudenmukaisuutta, yhdenvertaisuutta, ym. voi kehittyneessä valtiossa edistää vain politiikan sisältä käsin.  Niinpä kristittyjä poliitikkoja on ollut aina, ja sellaisia on toiminut myös selkeästi ei-kristillisissä valtioissa ja hallituksissa.  On kuitenkin yksi asia toimia kristittynä politiikassa ja aivan toinen sitoa kristillisyys yhden yhden puolueen tai ryhmittymän ja vain sen ohjelmaan ja käsityksiin.

Keller kertoo vierailukokemuksen skotlantilaisessa presbyteeriseurakunnassa.  Sen henki oli raamatuntulkinnassa yhtä tiukan ortodoksinen kuin USA:n raamattuvyöhykkeen presbyteereillä.  Kaikki osasivat katekismuksen ulkoa ja kävivät kirkossa, televisioita ei pyhäpäivänä avattu.  Yhteiskuntapoliittisilta näkemyksiltään he kuitenkin olivat lähinnä sosialisteja – raamattuun perustaen.  Ts. se eettinen koodisto, jonka nämä Skotlannin presbyteerit olivat raamatusta [vieläpä samasta v. 1611 King James käännöksestä] kirjaintarkasti koonneet, vaati hallituksen talouspolitiikalta ja valtion velvollisuuksilta täysin päinvastaista kuin etelän presbyteerien koodisto Amerikassa.

Keller ei takerru pohtimaan kummat olivat oikeassa, kummat väärässä, mutta hän kritisoi yhden puolueen arvomaailmaan sitoutuneita kirkkoja pakettitarjousetiikasta, käyttäen brittiläisen James Mumfordin package-deal ethics -käsitettä. Pakettitarjoukseen kun liitetään kirkon ja sen uskon lisäksi myös määrätty puolue, sosiaalinen yhteisö, seurattavat tiedotusvälineet ja valmiit mielipiteet esim. naisten asemasta, päätökset esim. lasten rokottamisesta, vastaukset esim. ilmastonmuutokseen ja evoluutioon.  Ota tai jätä, kaikki tai ei mitään.

Mutta vastaavaa pakettitarjousetiikkaahan vaativat konservatiivisten uskonnollisten yhteisöjen ohella monet aivan maallisetkin yhteisöt, myös itseään vapaamielisinä pitävät.  Jos haluat käydä vihreästä, liberaalista tai feminististä, joukkoon identifioituminen edellyttää vastaavaan pakettitarjoukseen sisältyvien mielipiteiden, kannatus- ja vastustuskohteiden, idoleiden ja inhokkien omaksumista, sekä mielellään myös ryhmän ulkoisia tunnusmerkkejä vaatetuksesta ja ruokailusta sisustamiseen, liikkumiseen ja puhetapaan.  Niiden noudattamista myös seurataan, ja palaute on usein kovaa.  Kesägrillausta harrastava tai ydinvoimaa kannattava vihreä, hallitsemattomaan pakolaisvirtaan järjestystä vaativa liberaali ja selkeitä sukupuolirooleja tukeva feministi jäävät useammankin selityksen velkaa – vähemmillä anteeksipyynnöillä pääset kun hyväksyt paketin sellaisenaan.

Pakettitarjousetiikasta kieltäytyminen, aidosti vapaaseen ja yksilölliseen moraaliseen harkintaan perustuva eettisten koodien tietoinen valinta tekee ihmisestä helposti yksinäisen, usein hiljaisen, mutta joskus ihaillun oman tiensä kulkijan tai uuden aallon gurun.  Dietrich Bonhoefer, Pentti Linkola, Edith Piaf, Armi Ratia, Andrei Saharov ja Hella Wuolijoki eivät todellakaan ole toistensa kaltaisia missään muussa mielessä.